Lääketieteellinen raskaudenkeskeytys pelottaa

[tärkeintä_elämässä]

Tunnuksia ei ole vielä aktivoitu enkelin kosketus -palstalle, enkä sinne pääse. Vertaistuen tarve tuntuu tällä hetkellä ihan hirveän suurelta... Toivottavasti joku vastaisi tähän pian!

Rv nyt 15+6 ja sikiöllä todettiin tällä viikolla holoprosenkefalia (aivojen yläosa ei ole kehittynyt ollenkaan ja aivot eivät ole jakautuneet) ja triploidia (jokaisessa kromosomiparissa yksi ylimääräinen kromosomi eli kahden sijasta kolme), mitään elinennustetta ei sikiöllä juuri ole ja syvä/vaikea kehitysvammaisuus, jos syntymään asti edes selviäisi. Ihme, ettei ole luonto hoitanut varhaisemmilla viikoilla... Tänään kävin ottamassa Mifegyne (mifeprostoni) lääkkeen sairaalassa, joka kypsentää kohdunkaulaa ja vähentää progesteronin tuotantoa ns. valmistelee keskeytykseen. Tuoteselosteessa sanotaan, että noin puolella alkaisi tämän jälkeen mahdollinen vuoto, supistelut ja keskenmeno, mutta tietääkö kukaan, miten yleistä tämä on näillä myöhäisemmillä viikoilla? Nyt maanantaina pitäisi osastolle mennä, jossa sitten annetaan supistavaa lääkettä ja käynnistetään aktiivisemmin keskeytys. Miten tästä selviää? Pelottaa ihan hirveästi koko synnytys ja sekin, että se alkaisi jo nyt viikonloppuna. Olen muutenkin hirveän veri- ja kipukammoinen ja tulee heikko olo pelkästään verikokeista. Yksi synnytys toki taustalla on, mikä ihan positiivinen kokemus tavallaan, mutta silti pelottaa. Henkinen puoli tuntuu myös ihan hirveälle? Miten siitä voi selvitä, kun tietää, että lapsi kuolee synnytyksessä ja syntyy kuolleena? Miten selvisitte henkisestä kivusta? Miten selvisitte fyysisistä kivuista? Jonkun verran olen lukenut siitä, ettei välttämättä kivunlievitys ole ollut ihan kohdallaan, vaikka lupailtukin kunnon kipulääkitys. Minullekin lääkäri sanoi, että tuntuu kyllä, mutta kipeä ei tarvitse olla. Onko jollain ollut tilanne, että tämän kohdunkaulaa kypsentävän tabletin jälkeen olisi jo alkanut vuoto ja juotunut lähtemään sairaalaan? Menittekö ambulanssilla vai omalla autolla? Sitten en myöskään ymmärrä sitä, että Naistentautien osastolle ei voisi mennä suoraan, jos vuoto ja supistukset alkaa, vaan ensin pitäisi mennä päivysteen, mistä kirjattaisiin sisään... Entä jos vuotoa tulee jo rajusti ja lapsi on syntymässä? Lääkäri toki lohdutteli sillä, että tässä vaiheessa kohdun pitää supistella jo ihan kunnolla, että paikat aukeaa, että ihan hyvin kerettäisiin sairaalaan, kun tässä lähellä asutaan. Silti kaikki pelottaa ja ahdistaa ja huolestuttaa. Tuntuu, että keho käy ihan hirveillä stressi- ja ylikierroksilla... En kestä tätä...

Pelottaa!

 

[toukoihme]

Viestisi on sen ikäinen että itse synnytys on ohi, eikä tilanteeni varsinaisesti ole sama mutta kirjoitan sen sinulle jos siitä jotain apua on. Ensinnäkin, voimia jaksaa joka päivä, toivottavasti olo on jo vähän helpottanut. Meillä siis 14.rv menossa ja saatiin tällä viikolla tuomio ettei tule elinkelpoista lasta, virtsarakko ja munuaiset laajentuneet. Muuten kunnossa ja vastaa viikkojaan. Tässä tulee siis käymään niin että lapsivesi tulee loppumaan ja keuhkot eivät pääse kehittymään. Virtsarakko ei tyhjene lainkaan, eli se tulee paisuttamaan vatsaontelon. Ei olla vielä uskallettu tehdä keskeytyspäätöstä, asia on niin uusk ja järkyttävä että tuntuu kuin oisi vähän sekaisin ja ei uskalla heti sanoa mitään kun kysyttiin keskeytyksestä. Se on kuulema selvää että keskeytysluvan valvirasta saa kun diagnoosi on niin selvä ja pienestä ei tule elinkelpoista, kuten asia ilmaistiin. Eli erona se ettei ole vielä mennyt kesken, karskisti sanottuna sitä odotellessa. Mutta tunteiltaan varmaankin jollain tasolla sama tilanne. En tiedä onko sulla mutta muiden itkut ja halailut ja säälittelyt ja turha toivon luominen vaan ärsyttää. Tuntuu että tämä on meidän asia, enkä jaksasi vähän kuin lohdutella muita niitten kurjasta olosta sen takia kukn kurjasti meille on käynyt. Turhan toivon luominen on niin ravostuttavaa, voisi vaan karjua että ettekö tajua että joillekki oikeesti tapahtuu näin paskoja asioita ja että lääkäreiden sanomat faktat ei ole mitään mielioideasioita mitä kukakin lohduttaja diagnosoi mieleisiksiin, pääasia että tyrkytetään sitä että jos se vielä selviäis yms "paskaa". Toivottavasti keskeytys ei ollut kamalan kivulias, ei ole ihan yhtö hohdokasta synnyttää kun ei saakaan palkinnoksi sitä omaa pientä kääröä elävänä. Voimia paljon arkeen!! Olet vahva kun oot selvinnyt jo noin pitkälle. Ole armollinen itsellesi ja sure ja itke kun siltä tuntuu. Naura ja nauti aina kun voit. Elämä on taistelun arvoinen :) .

 

[Minkas]

Huomasin kirjoituksesi vasta nyt tärkeintä elämässä. Haluaisin kertoa oman kokemukseni. Alkuvuodesta odotin ensimmäistämme jota mieheni kanssa hartaasti olimme toivoneet. Aikaa siihen plussaan kului vuoden päivät, joka omasta mielestämme tuntui ikuisuudelta, tosin ymmärrän, että se on lyhyt aika toisille. Nt- ultrassa selvisi, että kaikki ei ole hyvin. Kätilö ultrasi ensin, sitten ultrasi ulkomaalaistautainen lääkäri, eikä kumpikaan oikein sanoneet mitään, lopulta haettiin vielä yksi lääkäri.Joka kertoi miten asiat on.Käteemme sieltä jäi paljon surua ja itkua sekä lähete sikiötutkimusyksikköön. Hölmö menin vielä töihinkin siinä välissä enkä muista niistä päivistää mitään. Joskus sitä miettii miten voi olla jo niin rakastunut johonkin niin pieneen ja vähän aikaa olemassa olleelle. Sikiötutkimusyksikössä sitten ultrattiin uudelleen ja tilanne oli vielä huonompi. Meille kerrottiin, että odotettavissa on yli 90% varmuudella myöhäinen keskenmeno tai kohtukuolema. Lopulta kaikkien tutkimuksien jälkeen teimme raskaan päätöksen keskeyttää raskaus. Lisätutkimuksien jälkeen saimme kuulla, että meidän pienellä ei olisi ollut eloonjäämismahdollisuuksia. Raskauden keskeytys tapahtui suht samoilla viikoilla. Valvirasta haettiin lupa, joka kuulemma olisi tässä tilanteessa vain muodollisuus. Sitten haimme Mifegyne tabletin ja kuinka vaikealta se tuntuikaan ottaa. Heti seuraavana päivänä oli keskeytys päivä Naistenklinikalla, onneksi mieheni oli mukana. Päällimäisenä ajatuksena sen päivän jälkeen oli, että onneksi se kaikki on ohi. Töihin palasin n kolmen viikon kuluttua tästä. En uskaltanut olla alkuun yksin iltaisin kotona jos mieheni ei ollut paikalla, vaan lähdin aina pois. En hakeutunut enkelinkosketussivuille tai puhumaan ammattiauttajan kanssa. Joka nyt myöhemmin ajateltuna olisi ollut hyvä asia. Ensi itkujen jälkeen olo jossain vaiheessa helpottui, mutta kesällä ajatukset alkoivat palautua mieleen ja uniin hyvin vahvana. Edelleen mietin joka päivä tätä asiaa. Asiasta on jotenkin vaikea puhua muiden ihmisten kanssa, kun tuntuu, että toisilla on niin vahvat mielipiteet asioista. Mutta yksi ystävistäni oli kyllä kaiken pelastukseni.

Nyt olen uudelleen raskaana kohta puoli välissä. Raskauden alku oli ihan erilaista. Ensimmäisellä kerralla raskaus oli koko ajan mielessä ja puheissa mieheni kanssa. Nyt toisella kertaa kumpikaan ei uskaltanut asiasta puhua ennen nt- ultraa ja sysäsin ajatuksen johonkin taka-alalle, enkä edes välillä muistanut olevani raskaana. Kielsin koko asian. Nyt pikkuhiljaa suunnittelemme huonetta ja hankintoja. Mutta varmuuden vuoksi aloitamme ne kuitenkin vasta rakenneultran jälkeen. Sukulaiset, jotka eivät tienneet ensimmäisestä raskaudestamme kyselevät oliko ihana käydä ensimmäisen kerran ultrassa tai miltä tuntuu yms. Siinä sitten vain aina hymyilee ja kertoo sen olevan ihanaa kun oikeasti tekisi mieli sanoa, että eipä tuo ultra ensimmäisen ollut. Ei vaan jaksa käydä kertomaan koko asiaa juurtajaksain uudelleen ja uudelleen. Emmekä nytkään heti kertoneet raskaudesta edes nt-ultran jälkeen vaan vasta ensimmäisen lääkärineuvolan jälkeen n. 18 raskausviikolla.
En tiedä mikä tässä kirjoituksessa oli pointtini, mutta toivon kaikkea hyvää teille

 

[oonaaa]

♡♥ KAIKKEA HYVÄÄ

 

[Lilja2015]

Meillä eka täyttää 9 kesällä, välissä km 7/2014, rv 5+1, työpäivän aikaan pikkuhiljaa vuoto lisi ja olin varma, että km se olisi. Tkssa oli surkea lääkäri, joka ei meinannu edes ultrata... Pyynnöstäni kuitenkin tarkasti, selvisin ilman lääkkeitä.
Olihan se rankka paikka kun kotimatkaakin oli 175km ajettavana.... Lääkäri käski pitää seuraavat kkset välissä ja yrittää sitten uudelleen. Yllätyksekseni syyskuussa plussasin ja puolivälissä mennään. Tunteet kuitenkin samanlaisia kuin Minkas sinulla, että mahtaako tämä saada kasvaa ja kehittyä sekä lopulta syntyä. Olen toppuutellut itseäni tunteiluissa vauvaa kohtaan, ettei mahd. Menetys olisi niin kova.