Vauvat ovat toki SÖPÖJÄ ja HELLYTTÄVIÄ, mutta yhden vauvan äitinä on tullut sellainen olo, että ei tämä vauvan kanssa eläminen ole ollut mitään pilvilinnoissa tanssahtelua ja upeeta ja ihanaa, niin kuin jotkut huokailevat. Pidän todella paljon lapsista ja en voisi kuvitella eläväni lapsetonta elämää. Vauva-ajassakin on ollut totta kai onnenhetkiä, mutta odotan enemmän aikaa, kun lasten kanssa käydään puistoissa, kirjastossa, pulkkamäessä, retkillä, askarrellaan, leivotaan, tehdään majoja, luetaan ihania satuja... Kyllä, haluan ehdottomasti lapsia, mutta onko ilkeetä sanoa, etten välitä hirveästi vauvan kanssa elämisestä? Vaikka tuo oma vesseli onkin kovin rakas. Onko muita samoilla ajatuksilla?
