Kunhan on terve?

[Minttuliina]

Jostain syystä tuo lausahdus särähtää korvaani. Ei sillä, etteikö jokainen fiksu tietysti toivoisi lapselleen parasta, ja etteikö terveys olisi yksi keskeinen voimavara elämässä, mutta... minä ainakin toivon, että lapsestani tulee onnellinen. Toivon sitä paljon enemmän kuin sitä että lapsi olisi terve. Esimerkiksi jokin älyllinen kehitysvamma, joka voi meistä "terveistä" tuntua pahalta tai vaikealta, voikin jonkin yksilön kohdalla olla juuri se tekijä jonka ansiosta hän saa elää elämänsä tuntien onnea.

Jos joku kysyy minulta että haluanko terveen vai sairaan lapsen, niin todellakin valitsisin terveen. Itse asiassa vammaisuus pelottaa minua, koska en ymmärrä sitä tarpeeksi. Mutta jos joku kysyy haluanko terveen vai onnellisen, niin onnellisen kiitos :D Sairaus ei välttämättä ole lainkaan niin paha kirous kuin etukäteen kuvittelee.

Tällaisia tämä täällä pohtii alkuraskauden seuloja miettiessään...

 

[basura]

Vähän samoilla linjoilla ollan :) Ite jätin alkuraskauden seulat välistä ja kävin vain ultrissa (rakenne ultrassa kyllä kävin kun oli niin kiva katella vauvan painia). En minäkään toivo sairasta lasta mutta ei esim joku down syndroma ole mun mielestä syy esim keskeyttää raskautta. Ja varsinkin kun ne seulat ei ole mitenkään 100% varmoja että vaikka kuinka ois merkkejä että joku vamma on niin sieltä silti saattaa tulla terve lapsi ja taas toisin päin. Ja mitä ite oon seurannu just esim down syndrooma lapsia ja ihmisiä ylipäätään niin nehän ne tuntuu olevan paljon onnellisempia verrataen meihin "normaaleihin". Tää ainakin ottaa vastaan samalla rakkaudella ja lämmöllä sen "normaalin" tai sitten sen "erilaisen" lapsen ja on onnellinen ja kiitollinen siitä mitä saa

 

[nep]

Ajattelin vastata tähän nyt omasta puolestani. Itse olen lyhytkasvuinen ja raskaana. Mieheni on "normaalipituinen" ja emme voi tietää onko tuleva lapsemme myös lyhytkasvuinen vai ei.

Omasta elämästäni voin sanoa sen verran, että varmasti on ollut vanhemmilleni järkytys kun ovat kuulleet, etten kasva aikuisen mittoihin ja mitä kaikkea muita vaivoja tähän voikaan liittyä. Suvussamme ei ole muita lyhytkasvuisia ja he ovat varmasti olleet pää ihan pyörällä.
Olen kuitenkin pärjännyt todella hyvin. En oikeastaa edes ajattele että olen sairas. Aina olen käynyt normaalia koulua, nykyään aivan normaalisti työelämässä ja seurustellut monta vuotta miehen kanssa, joka rakastaa minua juuri tällaisena.

Serkkuni joka on minua pari vuotta vanhempi kerran avautui ja sanoi jopa olevansa katellinen minulle, kun minulla on kaikkea mitä hänellä ei ole. Mies, asunto, kaksi koiraa jne.
Olen itse kiitollinen, että minulla on ollut aina kavereita ja asiat hyvin. Minussa ei ole muuta "vikaa" kuin se, että olen lapsen kokoinen.

Eli moni vanhempi voi pitää katastrofina kun he saavat lyhytkasvuisen lapsen ja olla tietenkin peloissaan. Mutta ei asiat välttämättä mene niin huonosti kuin aluksi voi kuvitella.

En silti sano, etteikö olisi yhtään onnetonta lyhytkasvuista, jotka eivät pääse omin avuin liikkumaan. Näinkin voi olla mutta kaikki ei aina mene sen saman kaavan mukaan. Itse olen pystynyt aina juoksemaan, hyppimään ja pomppimaan, ala-asteella olin luokan nopein juoksija jopa. :)


Toivon kuitenkin, että oma lapseni olisi normaalipituinen, ei sillä että tämä olisi kamalaa, mutta kyllä sitä aina toivoo parasta omalle lapselleen. En voi väittää nimittäin, etteikö välillä ärsytä kun saa jopa aikuisilta ihmisiltä säälittäviä katseita jne. Ja enhän minä yltä kaikille kaupan hyllyille, mutta hätä keinot keksii :P