Pakko purkaa vähän sydäntä ja mieltä tännekkin... Eli sairastan reumaa jonka takia raskauteni on luokiteltu riskiraskaudeksi. Vauvan sydänääniä seurattu ja muutenkin käyty usein neuvolassa/ lääkärillä, varmistettu että kaikki hyvin. Ollut riski, että vauva sairastuu ja saa eteiskammiokatkoksen sydämeen, eli sydän ei pysyisi rytmissä ja vaatii elinikäisen tahdistimen. Esikoisemme oli samassa seurannassa, mutta kaikki meni hyvin ja hän on terve. Viime torstaina menin taas rutiinikäynnille neuvolaan ja mennessä ajattelin, että käydäänpä täällä ja sit shoppailemaan tms. perusjuttuja/ suunnitelmia loppupäivälle. Tilanne menikin ihan päin vastoin ja tunti tästä eteenpäin istuimme mieheni kanssa synnärillä ja odotimme tietoa, että mitä tapahtuu. Viikko tuolloin vajaa 23. Lääkäri ultrasi ja totesi, että vauvan sydän ei lyö kunnolla ja syke noin 60. Maailma kaatui ja kaikki romahti niskaan. Yritimme kysellä onko vauvalla mahdollisuuksia selvitä, mutta mitään vastausta ja lohtua ja toivoa paremmasta emme siinä saaneet. Jäin sairaalaan ja koko illan, yön ja seuraavan aamun vain odotimme ja toivoimme edes pientä lohtua paremmasta. Perjantaina pääsin lääkäriin joka diagnisoi vauvallamme juurikin tämä pelätyn eteiskammiokatkoksen. Painajainen muuttui todeksi. Nyt elämme päivän kerrallaan ja odotamme pääsyä Helsinkiin ja lastenklikinalle tarkempiin tutkimuksiin. Ennuste tällä hetkellä tilanteeseen nähde ihan hyvä, mutta vauva tulee saamaan tahdistimen synnyttyään. Emme tiedä, koska vauva syntyy emmekä sitä, että muuttuuko tilanne tästä vielä huonompaan. Riskit on olemassa ja ne on melko suuret. Ajatukset on aivan sekaisin, eikä lohtua meinaa saada mistään. Pitäisi jatkaa normaalia elämää, mutta kaikki tuntuu tällä hetkellä niin raskaalta. Onneksi meillä on hyvät välit perheeseemme ja rakas pieni poika jotka pitävät meidät kasassa. Pakko elää normaalisti ihan vain poikamme takia. Töissä kerroin tilanteesta tänään ja onneksi työyhteisömme on niin ihana, että sain täyden tuen myös sieltä eikä minun tarvitse miettiä ja stressata työasioilla liikaa. Nyt vaan toivomme, että tilanne pysyy hallinnassa ja että vauva saisi olla mahdollisimman pitkään kohdussa kasvamassa, ennenkö leikataan tähän maailmaan. Huoli, murhe, viha, katkeruus...pelko... siinä ne tunteet mitkä tällä hetkellä jyllää mielessä todella vahvana.
Mistä saisi voimaa jaksaa taas eteenpäin ja edes yrittää ajatella positiivisesti...
Mistä saisi voimaa jaksaa taas eteenpäin ja edes yrittää ajatella positiivisesti...
