talvivauva
Vauhtiin päässyt keskustelija
Varoitus: ei heikkohermoisille :-)
Kun sydämeen sattuu vaikka elämä ympärillä rullaa.
Kun ruoskii itseään liikkeelle ja taistelemaan elämästä vaikka pelottaa ettei sittenkään pysty ja harvasen hetki tekisi mieli luovuttaa ja tehdä jotain peruuttamatonta.
Kun toisinaan lasten ihan perus kiukku tuntuu epätoivoiselta ja syytät siitäkin itseäsi. Olisin valmis kuolemaan, ettei tarvisi enää surra ja tuntea syyllisyyttä ja epätoivoa.
Päätavoitteeni elämässä on ollut olla äiti. Kun siihen pisteeseen vihdoin pääsin äitiys täydensi elämäni vuosiksi. Kumminkin pienet sivullisten kommentit, katseet, vertailu syövyttivät sisimpääni. Ei kai ihmiset pahaa tarkoittanut, mutta minuun se koski. Ja koskee edelleen.
Uuvuin koska koko elämäni olen yrittänyt mukaantua niin, ettei kellään olisi mitään arvosteltavaa. Samalla jääräpäisesti olleeni oma itseni kaikkine "kummallisuuksine" (niin kuin koen aina olleeni erilainen).
yli 10 vuotta ensimmäisen lapsen jälkeen, iltatähden kohdalla osui taakakseni keskenmeno. Sikiö vain kuoli kohtuun. Järkyttävän alkupahoinvoinnin jälkeen olin pienen hetken onneni kukkuloilla. Hormoonihuuruissa. Heti raskaushormoonien laskettua olo helpotti ja riemuitsin jo tyhjennyksessä kuinka oli mukavaa olla "vain itsensä" ilman huimausta, etomista, voimattomuutta. Toki arvasin, että mielen tuska tulee vielä käsiteltäväksi..
Sairaalassa oli ihana hoitaja, seksuaaliterapeutti, joka sai minutkin uskomaan että häntä kiinnostaa kunnella jos minua kiinnostaa puhua. Kuukauden päästä jo tarvitsinkin apua. Kipeästi ! Kävin hänen juttusillaan muutaman kerran kunnes hän totesi, että tarvisin enemmän apua ehkä lääkitystäkin. Sain siirron toiselle terapeutille jonka luona olenkin saanut käydä viikottain (kesälomaan asti). Puhumassa ja puhumassa...
Hän näkee haasteekseni (ah, niin muodikkaan) yliherkkyyden. Ei masennusta. Voin uskoa tuon herkkyyden olevan syy kipuihini. Mutten voi uskoa siihen kuuluvan itsetuhoisia ajatuksia!? Siinä ei voi olla kaikki. Synkät hetket yksinäisyydessä ovat kamalia. Kun ajattelen, että voisinpa laskea kylpyveden altaasta ja holahtaa sen mukana olemattomiin. Ilman sen suurempaa sen hetkistä syytä. Joku "mörkö" ahdistaa. Se toitottaa joka yhteydessä kuinka epäonnistunut ja huono kaikkineni olen. Taakka yhteiskunnalle.
Olen puhunut. Joka suuntaan. Terapeutille, ystäville, kavereille, neuvolassa.. En jaksa esittää. En väitä voivani hyvin. Mutta koska en tahdo rasittaa tuskallani muita olen vähentänyt valitusta. Päättänyt vieläkin yrittää peloista ja tuskasta huolimatta.
Miten ihminen saa apua, jos puhumisesta ja avun pyytämisestä huolimatta kukaan ei usko? Kun neuvolassa kehutaan kuinka hyvä on, että puhun suoraan. Mutta kuinka vaikea on uskoa koska NÄYTÄN voivan niin hyvin. Vaikka sanon, etten voi se painetaan villaisella koska jaksan vielä hymyillä positiivisten ihmisten seurassa enkä TAHDO luovuttaa vaikka joka solu siihen suuntaan vetääkin.
Pelottaa.
Tänään on uuden iltatähden kehitys kohdussani puolessa välissä. Siellä se on vaikken uskokaan. Katson peilistä kasvanutta mahaa ja koitan ymmärtää: siellä se on, hengissä! Se liikkuu. Viestii minulle: "äiti, mä olen täällä
" Silti minua pelottaa. Olen tulvivan täynnä epäilyksiä ja pelkoja. Käyn läpi miljoonia ajatuksia ja tuntemattomia tunteita. Läpi elämäni koettuja ja jonnekkin haudattuja.
Pelkään eniten itsetuhoisuutta. Tai sitä, että se kääntyykin tuhoisuudeksi muita kohtaan. Lapsia kohtaan!? Pelkään sitä koska se tunne yllätti minut joulun jälkeen. Olin unohtanut koskaan tunteneeni niin. Ja siinä se oli niin voimakkaana että välttelin autolla ajamista koska pelkäsin ajavani vastaantulevien kaistalle tai kallioon. Muutin iltalenkkini reitin metsään koska matkalla ollut järvi houkutti kävelemään kylmyyteen viimeisen kerran.
Nämä tuhoisuudet ovat jälleen lieventyneet. Mutta pelko elää. Epätietoisuus kalvaa koska ne voi milloin vain vallata minut uudelleen. Olen varuillani, ettei ne yllättäisi minua enää. Ensi kerralla ne voi tulla niin äkkiä, ettei järki enää ehdi väliin toppuuttelemaan..
TIEDÄN, ettei ole järkeä pitää pelosta kiinni. Tiedän, ettei tulevaa kannata ennalta murehtia. Yritän kehittää aivojani luottamaan ja iloitsemaan. Haluan oppia elämään vapautuneesti!!
Rukoilen, että Jumala pitää minusta kiinni ja vapauttaa tästä tuskasta aikanaan. Se on ainoa keino mitä jää.
En ole uskovasta perheestä, mutta jo pienenä pelkäsin paholaista. Ihan pienenä päätin, etten usko Jumalaan niin ei tarvitse pelätä Saatanaakaan. Se toimi ja näin elin monen monta vuotta. Eräässä elämän koukerossa sain kumminkin oppia tuntemaan Jeesuksen. Henkilökohtaisesti. Itkiessäni ja rukoillessani yön pimeydessä Hän otti minut syliin ja lohdutti. Sitä janoan lisää! Suren, etten osaa enää kunnolla edes rukoilla. Olen niin tuskan täyttämä. Niin kaukana kaikesta hyvästä.
USKON silti ja toivon, että se riittää. Pyydän rukoile sinäkin, jos koet kykeneväsi. Muuta en enää keksi.
Kiitos*
Kun sydämeen sattuu vaikka elämä ympärillä rullaa.
Kun ruoskii itseään liikkeelle ja taistelemaan elämästä vaikka pelottaa ettei sittenkään pysty ja harvasen hetki tekisi mieli luovuttaa ja tehdä jotain peruuttamatonta.
Kun toisinaan lasten ihan perus kiukku tuntuu epätoivoiselta ja syytät siitäkin itseäsi. Olisin valmis kuolemaan, ettei tarvisi enää surra ja tuntea syyllisyyttä ja epätoivoa.
Päätavoitteeni elämässä on ollut olla äiti. Kun siihen pisteeseen vihdoin pääsin äitiys täydensi elämäni vuosiksi. Kumminkin pienet sivullisten kommentit, katseet, vertailu syövyttivät sisimpääni. Ei kai ihmiset pahaa tarkoittanut, mutta minuun se koski. Ja koskee edelleen.
Uuvuin koska koko elämäni olen yrittänyt mukaantua niin, ettei kellään olisi mitään arvosteltavaa. Samalla jääräpäisesti olleeni oma itseni kaikkine "kummallisuuksine" (niin kuin koen aina olleeni erilainen).
yli 10 vuotta ensimmäisen lapsen jälkeen, iltatähden kohdalla osui taakakseni keskenmeno. Sikiö vain kuoli kohtuun. Järkyttävän alkupahoinvoinnin jälkeen olin pienen hetken onneni kukkuloilla. Hormoonihuuruissa. Heti raskaushormoonien laskettua olo helpotti ja riemuitsin jo tyhjennyksessä kuinka oli mukavaa olla "vain itsensä" ilman huimausta, etomista, voimattomuutta. Toki arvasin, että mielen tuska tulee vielä käsiteltäväksi..
Sairaalassa oli ihana hoitaja, seksuaaliterapeutti, joka sai minutkin uskomaan että häntä kiinnostaa kunnella jos minua kiinnostaa puhua. Kuukauden päästä jo tarvitsinkin apua. Kipeästi ! Kävin hänen juttusillaan muutaman kerran kunnes hän totesi, että tarvisin enemmän apua ehkä lääkitystäkin. Sain siirron toiselle terapeutille jonka luona olenkin saanut käydä viikottain (kesälomaan asti). Puhumassa ja puhumassa...
Hän näkee haasteekseni (ah, niin muodikkaan) yliherkkyyden. Ei masennusta. Voin uskoa tuon herkkyyden olevan syy kipuihini. Mutten voi uskoa siihen kuuluvan itsetuhoisia ajatuksia!? Siinä ei voi olla kaikki. Synkät hetket yksinäisyydessä ovat kamalia. Kun ajattelen, että voisinpa laskea kylpyveden altaasta ja holahtaa sen mukana olemattomiin. Ilman sen suurempaa sen hetkistä syytä. Joku "mörkö" ahdistaa. Se toitottaa joka yhteydessä kuinka epäonnistunut ja huono kaikkineni olen. Taakka yhteiskunnalle.
Olen puhunut. Joka suuntaan. Terapeutille, ystäville, kavereille, neuvolassa.. En jaksa esittää. En väitä voivani hyvin. Mutta koska en tahdo rasittaa tuskallani muita olen vähentänyt valitusta. Päättänyt vieläkin yrittää peloista ja tuskasta huolimatta.
Miten ihminen saa apua, jos puhumisesta ja avun pyytämisestä huolimatta kukaan ei usko? Kun neuvolassa kehutaan kuinka hyvä on, että puhun suoraan. Mutta kuinka vaikea on uskoa koska NÄYTÄN voivan niin hyvin. Vaikka sanon, etten voi se painetaan villaisella koska jaksan vielä hymyillä positiivisten ihmisten seurassa enkä TAHDO luovuttaa vaikka joka solu siihen suuntaan vetääkin.
Pelottaa.
Tänään on uuden iltatähden kehitys kohdussani puolessa välissä. Siellä se on vaikken uskokaan. Katson peilistä kasvanutta mahaa ja koitan ymmärtää: siellä se on, hengissä! Se liikkuu. Viestii minulle: "äiti, mä olen täällä
" Silti minua pelottaa. Olen tulvivan täynnä epäilyksiä ja pelkoja. Käyn läpi miljoonia ajatuksia ja tuntemattomia tunteita. Läpi elämäni koettuja ja jonnekkin haudattuja.Pelkään eniten itsetuhoisuutta. Tai sitä, että se kääntyykin tuhoisuudeksi muita kohtaan. Lapsia kohtaan!? Pelkään sitä koska se tunne yllätti minut joulun jälkeen. Olin unohtanut koskaan tunteneeni niin. Ja siinä se oli niin voimakkaana että välttelin autolla ajamista koska pelkäsin ajavani vastaantulevien kaistalle tai kallioon. Muutin iltalenkkini reitin metsään koska matkalla ollut järvi houkutti kävelemään kylmyyteen viimeisen kerran.
Nämä tuhoisuudet ovat jälleen lieventyneet. Mutta pelko elää. Epätietoisuus kalvaa koska ne voi milloin vain vallata minut uudelleen. Olen varuillani, ettei ne yllättäisi minua enää. Ensi kerralla ne voi tulla niin äkkiä, ettei järki enää ehdi väliin toppuuttelemaan..
TIEDÄN, ettei ole järkeä pitää pelosta kiinni. Tiedän, ettei tulevaa kannata ennalta murehtia. Yritän kehittää aivojani luottamaan ja iloitsemaan. Haluan oppia elämään vapautuneesti!!
Rukoilen, että Jumala pitää minusta kiinni ja vapauttaa tästä tuskasta aikanaan. Se on ainoa keino mitä jää.
En ole uskovasta perheestä, mutta jo pienenä pelkäsin paholaista. Ihan pienenä päätin, etten usko Jumalaan niin ei tarvitse pelätä Saatanaakaan. Se toimi ja näin elin monen monta vuotta. Eräässä elämän koukerossa sain kumminkin oppia tuntemaan Jeesuksen. Henkilökohtaisesti. Itkiessäni ja rukoillessani yön pimeydessä Hän otti minut syliin ja lohdutti. Sitä janoan lisää! Suren, etten osaa enää kunnolla edes rukoilla. Olen niin tuskan täyttämä. Niin kaukana kaikesta hyvästä.
USKON silti ja toivon, että se riittää. Pyydän rukoile sinäkin, jos koet kykeneväsi. Muuta en enää keksi.
Kiitos*
