Kuinka saada miehestä päätös irti?

[Muruli]

Neuvokaahan minua kanssasisaret.
 
Itse olen innostunut perheen perustamisesta, en nyt mitenkään vauvakuumeiluun asti, mutta tuntuu siltä että aika on oikea ja ollaan jo niin vakiintuneita että kyllä tähän yksi tai kaksi rakkauden hedelmää mukaan jo mahtuisi. Vaan. Mies ei lämpene. Toteaa vaan että ei ole vielä se oikea aika ja oikeastaan aina kun koitan avata keskustelua niin hän kiertelee ja kaartelee ja siirtyy muihin asioihin.
 
Pohjustukseksi kerron vähän meistä.
Olen 27 vuotias, mieheni jo 43 vuotta vanha. Yhdessä olemme olleet kohta jo 5 vuotta, ja on keretty kokemaan vastoinkäymisiäkin ihan huolella. Niistä on aina selvitty pienillä kolhuilla toisiamme tukien ja tästä syystä luotankin mieheeni täysin.
 
Niinä harvoina kertoina kun onnistumme keskustelemaan lapsista ja lisääntymisestä ilman pingotteita ja painostuksia, mies vaikuttaa olevan kohteliaan kiinnostunut asiasta, olemme jopa miettineet että tyttölapsi olisi mukava saada. Ja lastentekemisen harjoitteluakin ollaan jo harrastettu x)
 
Nyt olen vähän painostamalla saanut miehen jo myöntämään että hänkään ei tästä enää nuorru, ja että kannattaa tehdä lapset silloin kun vielä jaksaa niitä hoitaa. Olen mennyt jopa niin pitkälle että olen puhunut hänelle että hän saa vuoden verran vielä makustella asiaa mutta sitten on päätöksen oltava valmiina. Joko kyllä tai ei.
 
Olenko oikealla tiellä? En halua painostaa toista, mutta omasta suvustani tiedän että munasia ei riitä kovin myöhäiseen ikään asti. Äidilläni alkoivat vaihdevuodet jo 35 vuoden iässä.
 
Tästäpä tulikin aikamoisen sekava vuodatus. Mutta ehkä ymmärtänette.. Yritän siis kysyä että onko minun mitenkään mahdollista muulla tavalla auttaa miestä tekemään päätöksensä kuin joko "nalkuttaa asiasta" tai odottaa ihan hiljaa että aikaraja tulee täyteen. Sen tiedän että vauvakuvien näyttäminen ja hössöttäminen lapsista ei auta asiaa.

 

[starletti]

Paha tilanne sulla. Olen seurannut ystävättäreni elämää eikä hänenkään mies lämpene vauvoille, keksii aina uusia syitä miksi ei nyt. Olen sanonut hänelle, että lähde suhteesta ja etsi mies, jolla on samat tavoitteet elämässä. Miehiä tulee aina vastaan, vauvoja ei. Tässä vauva-asiassa sekä naisten että miesten on ajateltava itseään. Iän myötä katkeruus tulee kasvamaan, jos päättää jäädä ihmisen luo joka vauvaa ei halua. Turha on tunteilla ja antaa toiselle aikaa liiaksi. Eiköhän 43 vuotta ole ollut jo tarpeeksi pitkä aika mietiskellä, haluaako isäksi vai ei.   

 

[viimeinen]

Jep, aika samaa mieltä kun edellinenkin. Lapsen haluaminen on sellainen asia mikä ei katoa mielestä... Miehen on helppoa lykätä päätöstään vaikka kuinka kauan, mutta naisella biologia tulee vastaan.

Mun mielestä toi vuosi aikaa on vähintäänkin riittävä, ja jos miehesi sen jälkeen ei halua niin eiköhän se ole sitten siinä. Jääminen suhteeseen saisi sinut todennäköisesti katkeroitumaan miehellesi jossain kohtaa.

 

[Nia]

Niinkuin Starletti ja viimeinen jo kommentoivatkin, minusta myös tuo asia lähtee suhteesta. Itse olen ajatellut asian niin, että jo seurustelun alkuvaiheessa täytyy selvittää molempien arvomaailma ja tulevaisuuden haaveet. Jos itse haluaa lapsia ja toinen ei missään tapauksessa, niin siinä ollaan ehdottomasti pattitilanteessa. Toki mieli voi elämän jossakin vaiheessa muuttua, sille vaan ei mitään mahda. En kuitenkaan lähtisi sinuna elämääni niin radikaalisti muuttamaan, että eroaisin miehestä. Olette kumminkin olleet jo niin kauan yhdessä ja varmasti kunnioitatte ja rakastatte toisianne niin paljon, että pystytte selvittämään tämän asian. 

En usko, että tilanteessasi hienovarainen painostaminen, lahjominen, kiristäminen ja houkutteleminen auttaa tai mikään muukaan niin sanottu vippaskonsti auttaa. Ei miehet ymmärrä naisia. Minä istuttaisin miehen alas ja latoisin kylmästi faktat pöytään mitään kaunistelematta. Kerrot hänelle suoraan, miltä sinusta tuntuu ja kerro, että itse olisit jo nyt valmis. Niinkuin miehesikin on jo todennut, ei hän siitä enää nuorru ja ei se lapsen saaminen muutenkaan mikään itsestään selvyys ole. Jos alatte vasta vuoden päästä yrittämään ja huomaattekin tarvitsemanne esim. lapsettomuushoitoja, niin siinä on sitten tavallaan vuosi vähemmän sitä aikaa, mitä tässä nykyisessä tilanteessa olisi ollut.

Lapsen saamiseen ei voi ikinä olla täysin valmistautunut, se on kuin hyppy tuntemattomaan. Toivottavasti saatte asiat selväksi ja pullat uuniin. Menestystä vuodelle 2010! [:)]

 

[aniliini]

Minulla pisti silmään tuo ikäeronne, onko miehellä ehkä lapsia edellisistä suhteista?
Yhdellä työkaverilla (30v.) on myös vanhempana poikaystävänä mies, jolla ei ole mitään kiinnostusta naimisiin menoon, yhteen muuttamiseen saati lapsen hankintaan. Hän pahoin pelkää että mies on kypsymätöntä sorttia eikä tule ikinä sitoutumiseen paremmin suhtautumaankaan - syystäkin jos minulta kysytään. Kun kaveri täytti 30 viime vuonna oli mies mukana syntymäpäiväjuhlilla ja sen jälkeen katosi ulkomaille pariksi viikoksi miettimään suhdetta kun nainen on yhtäkkiä niin vanha...

Olen itse sitä mieltä että parisuhteen täytyy mennä paljon edelle tai lapsikaan ei tule kasvamaan onnellisessa perheessä, mutta johonkin on fiksua vetää raja. Jos pidemmän ajan tavoitteet elämässä ei kohtaa ei ole varmaankaan perusteita jatkaa suhdetta. Meillä on onneksi mieskin ollut sitä mieltä että sitten joskus voi lapsia hankkia joten ei ole pelkoa täysin lapsivastaisesta suhteesta ollut itsellä, mutta olen kuitenkin pelännyt mitä tapahtuu jos itse kehitän vimmatun vauvakuumeen mutta mies ei vielä halua.

 

[örkki]

Suosittelen myös istumaan pöydän ääreen juttelemaan mitä kukakin toivoo ja ajattelee. Jos toinen sanoo "sitten kun..." ni pidätte huolen siitä, että kun kyseinen asia tapahtuu, ni lupaukset pidetään. Mulle mies sanoi joskus, että sittenku remontti on sopivassa vaiheessa, katsellaan sitte keväällä. Keväällä hän sitte ehdotti ihan konkreettista, eli "sitten kun... lattiat on valettu". No ku lattiat oli valettu syksyllä, meillä oli työpaikkani kautta yks teatteriretki, ni siellä illalla hotellissa sitte kysyin, että "joko mä nyt olen laittamatta rinkulaa enää takaisin?" Silloin oli siis punaiset päivät just meneillään ja sotkettiin ikävästi hotellin lakanat [;)]
 
No joo, mutta sanoisin myös sen, että jos joku aika tai tapahtuma on sovittu, sopimuksesta pidettäis kiinni ja juteltais ja kuunneltais rakentavasti toinen toistaan. Ja ku joku sopimus on tehty, ei tarvinne puhua tai höpistä asiasta sitä ennen. Mä en muistutellut miestäni etukäteen. Otin puheeks sitte vasta ku lattiat oli valettu. (Tai aiemmin otin puheeks vasta keväällä)
 
Mutt tietty jos toisesta tykkää ja tahtoo rakastaa toista myötä- ja vastamäessäkin kunnes kuolema erottaa... ni voi joutua käymään läpi myös luopumisen tuskan, surun ja vihan... siis sen, ettei välttämättä hankikaan lasta. Mutt ne on jokaisen ite päätettävä, mietittävä, funtsattava läpi.
 
Tsemppiä!

 

[Muruli]

Kiitos kaikille vastauksista.

Moni on tuosta miehen vaihtamisesta maininnut. ( Ei siis tässä ketjussa vaan muissa ketjuissa) Siis ratkaisuna siihen ettei mies osaa päättää/ ei halua lapsia.

Tätä pohdin eräänä iltana.
Eroprosessi on aina hankala ja raskas, ei kauan yhdessä olleet ihmiset niin helposti pääse toisistaan irti, varsinkin jos on vielä rakkautta edes hippunen jäljellä.
Eron jälkeen ei voi olla koskaan varma että löytää toisen miehen jonka kelpuuttaa rinnalleen. Varsinkin jos edellinen suhde on ollut mukava. Vertailu on raaka ja tulevan miehen pitäisi olla vielä parempi kuin edellisen.
Tähän kaikkeen, eroamiseen, eron läpikäymiseen ja uuden hankkimiseen voi vierähtää montakin vuotta. Puhumattakaan siitä että uuden miehen kanssa pitää elää ja asua useampi vuosi ennen kuin voi olla varma että juuri hänen kanssaan niitä lapsia haluaa tehdä. Eli kaikkiaan "lasten hankkimiseen" meneekin yllättäen jopa 5-6 vuotta uuden miehen kanssa.

Yhtäkkiä tuo vuoden odottaminen alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajalta. Ehkä se on asenteesta kiinni. Ehkä miehet vaan ovat hitaampia hyväksymään asiat, mutta toisaalta kun he hyväksyvät, niin sitten asialle myös tehdään jotain.

 

[örkki]

Aika on tosiaan suhteellinen käsite. Eteenpäin katsellessa vuosi saattaa tuntua pitkältä ajalta. Taaksepäin katsellessa ihmettelee, että joko se vuosi meni.

 

[Artemis]

Tietyllä tavalla osaan samaistua tilanteesi, oma toivoni juniorista syttyi nimittäin reilu puoli-vuotta ennen mieheni innostusta. [&o]
Muistan kyllä hyvinkin tuoreesti nuo "katotaan myöhemmin", "syssymällä sitten", tehdän sitäjasitä ensin yms. muut pitkitys-puheet.
Meijänkään Ukko ei edes halunnut puhua koko asiasta, piti sitä vaan tylsistyneen naisen kuumeilu-puheina. Tuttava piiriimme nimittäin tuli lapsia joten hän luuli vauva-haaveideni johtuvan vain siitä. Mutta huomasin että pitää vain "pakko"-puhua. Vaikka miehesi ei haluaisi edes keskustella siitä, niin on sinulla silti oikeus puhua niistä asioista jotka mieltäsi painaa. Siitähän hyvässä parisuhteessa on kokonaisuudessaan kyse: toisen kuuntelemisesta ja tukemisesta. Me kohtasimme syksyllä aika ison kriisin, jonka seurauksena meinasimme heittää kaiken kankkulan kaivoon. Mutta toisin kävi. Me puhuimme. Ja puhuimme. Kunnes viimein tajusimme kuinka vähän olimme oikeasti koko suhteemme aikana puhuneet ja ennen kaikkea KUUNNELLEET. Mieheni ymmärsi, että minun haluni saada yhteinen lapsi/lapsia ei ollut mitään naisten kuuri-luontoista kuumeilua, vaan että oikeasti halusin perheen HÄNEN kanssaan. Ja vihdoin hänkin myönsi ajatelleensa asiaa ja paljasti miten peloissaan oikeasti oli. Hän on jo 30 vuotias, mutta halu pitää kiinni "mahdollisuudesta" olla yhä 20-vuotias istui tiukasti. Häntä pelotti myöntää se totuus että kaikki me vanhenemme, että hän on jo aikuinen ja tämän valmiimmaksi ei tästä tulla. Hän on aina ollut vastuuntuntoinen ihminen ja sen takia minulle tulikin yllätyksenä miten paljon häntä pelotti ottaa vastuu jostakin niin pienestä. (suurihan se vastuu on!)
Muuta en voi sen puhumisen lisäksi neuvoa, kuin että miehiä on hyvä muistuttaa ettei yksikään lapsi synny ohje-kirjan kanssa. Jokainen meistä, niin miehet kuin naisetkin joudumme opettelemaan alusta asti. Ja apua saa aina, jos ei suvulta ja ystäviltä, niin ainakin neuvolasta. Ja meidän äiti nauraa aina että esikoinen on harjotus-kappale, sen kanssa tehdään ne enimmät mokat ja sitä kautta opitaan [:D]

Voimia sinne kohti valoisampaa vuotta![:)]

 

[Muruli]

Heips taas,
 
Oikein hyvä juttu tuo puhuminen. Meillä parisuhde perustuu sille että kaikista asioista pitää saada ja pystyä puhumaan. Näin olemme yhdessä sopineet. Mutta ainahan niitä tulee erimielisyyksiä.
 
Itsekin olen nyt jo sopeutunut siihen vuoden odotukseen, vaikka pitkältähän se aika tuntuu. Kyllä tässä varmasti vuosi menee jo tupakoinnin lopettamisessa ja lääkityksen vaihtamisessa toiseen. (Käytän mielialalääkkeitä ja nehän ei ole hyviä vauvan kannalta) . Sitten pitää varmaankin alkaa liikkumaan ja syömään laadukkaampaa ruokaa. Vaikka tänne pk-seudulle tuli muutettua niin ikinä en ole oppinut käyttämään noita pikaruokapaikkoja, mutta uskomattoman paljon menee karamelleja ja muuta höttöä kun on kauppa sadan metrin päässä kotiovesta. Toista se oli sillon joskus kun lähikauppaan oli 5km ja siellä valikoima oli pienenpieni. ;)
 
Nyt loppiaisena kun juteltiin taas vähän vauva-asiaa, niin mieskin kyllä ihan myönsi että kyllä semmoinen pienoinen voisi olla ihan mukava asia, mutta mitä jos? Ja miten pärjätään? Ja riittääkö raha? Ja kuka jää hoitamaan? Ja mitä pitää hankkia? Ja mitä jos se on poika?/ tyttö?/ sairas? / vammainen? :D :D Ja niin edelleen. Musta tuntuu että se mies on purskahtamaisillaan kaikista noista selvittämättömistä kysymyksistä ja epäilyksistä! Ja kun se ei uskalla puhua kun pelkää että mä vaan innostun lisääntymään nopeammin jos asiasta edes mainitsee!

 

[Artemis]

Sun pitää vakuuttaa se siitä ettet innostu enempää jos se kertoo mietteitään ja pohditte niitä yhdessä [:D] Totuushan on että ei ne ajatukset, pelot ja kysymykset mihinkään katoa jos ei niitä ääneen voi sanoa. Mun miehen pelkoja lievitti meidän omien keskusteluiden lisäksi se että se saatoi puhua lapsista esim. jo isän roolissa olevien työ-kavereiden kanssa. Sillon siihen tulee tämä "äijä"-sävy mukaan keskusteluun, eikä se ole vaan pelkkää vaaleenpunasta pitsi-höttöä [:D]
Ja yhtälaillahan se vanhemmuus pelottaa naisiakin. Kaikki miehet kun eivät tunnu tajuavan sitä ettei me naisetkaan olla mitään superäitejä heti synnyttyämme, yhtälailla mekin ollaan peloissamme, ei tiedetä asioita ja joudutaan opettelemaan ja pyytämään apua. Mua esim. pelottaa ajtus että musta tulee huono äiti kun en osaa laittaa ruokaa![8|] Mutta enhän mä ole ainoa, eikä se tarkoita että meidän lapsi kuolisi nälkää, meillä näet nämä hommat hoitaa mies. Mä en esim. ole eläissäni vaihtanut vaippaa tai syöttänyt lasta tutti pullosta toisin kun mieheni. Mä olen ollut enemmän tekemisissä noiden taapero-ikästen kanssa, kun mun miehellä ei taas ole niistä kokemusta ollenkaan. Ja mä olenkin nauranut omalle äidilleni että mä tulen sinne asustamaan heti kun kotiutetaan sairaalasta, kun ei me muka miehen kanssa pärjätä alkuun kahdestaan. Mua lohduttaa oman tumpeluuteni rinnalla se että tiedän että oma äitini on ihan tykki kaiken ikäsiten lasten kanssa [:)] Jos me ei osata, niin soitto vaan sinne ja kaikki hoituu! [:D]
Ja vanha sanontahan menee: Lapsi tuo leivän tullessaan![;)]

Toi vuoden odotus antaa teille kummallekkin hyvän mahdollisuuden käsitellä asiaa, puhua siitä ja kysellä ihmisiltä joilla on jo kokemusta miten ongelma-tilanteista selvitää. Saatte sitä varmuutta että kyllä ne lapset on ennenkin tähän maailmaan tulleet ja hengissä säilyneet[:)] Munkin mies mietti ja mietti taloudellista tilaa, kunnes mun oli pakko vain nauraa ja sanoa että niin kauan ku rakkautta riittä, on katto pään päällä ja ruokaa nenän edessä niin kyllä siitä lapsesta hyvä kasvaa [:D] Onhan sitä ennennii[;)]

 

[Muruli]

Ongelmahan siinä on se että ihan varmasti mä innostun enemmän asiasta mitä enemmän siitä puhutaan. Ihan luonnonlaki!
 
Mua huolettaa vauvaa pohtiessa monikin asia, mutta ihan päällimmäisenä on...
Meillä on aina sotkuista, asutaan kämpässä jossa on remontti vähän kesken, on ollut ko 3 vuotta kesken. Tarkoittaa että kyllä se on ihan asumiskunnossa, mutta olisi mukava maalata seinät ja laittaa lattialistat paikoilleen. Nurkissa on pahvilaatikoita, huonekalut on vähän sitä sun tätä. Haluaisin että vauva tulisi "valmiiseen maailmaan". Eli siis pitäisi olla kaunis koti ihan vimpan päälle. Kaikki huonekalut ostettuina ja vauvanhuone laitettuna.
Murehdin vaan kokoajan sitä että miten se vauva pärjää siellä sotkun seassa. Ja meidän keittiö on niin pieni ettei siellä mahdu varmasti mammamahan kanssa edes kääntymään.
 
Uskon että osaan pientä hoitaa ja ruokaa laittaa ja pyllyt pestä, mutta jotenkin on semmoinen orpo olo että voiko lasta tämmöseen kotiin ees ottaa. Tää on tietysti ihan tyhmää mutta se mua pelottaa. Pöhköt asiat. Eikä miehelle parane näistä pillittää kun sitten se vaan ehdottaa että no sitten siihen menee aikaa että saadaan riittävästi rahaa että voidaan asunto vaihtaa tai sisustaa jne.
Sekavaa vuodatusta jälleen.

 

[Artemis]

Jos yhtään lohduttaa, niin jossain afrikassa ne synnyttää ne lapsensa savimajoihin ja sieltähän niitä super-malleja ja pika-juoksioita sitten maailmalle tuleekin [:D]

....Ok, oli huono, toivottavasti kukaan ei nyt tästä karikatyyristä loukkaantunut...[:o]

Mutta miettii missä me suomalaisetkin olemme synnyttäneet ja lapsemme kasvattaneet vuosisatojen saatossa, niin ei teillä ole huolen häivää, mekin ollaan ukon kanssa ihan kauheita possuja, saa nähdä onko tuleva juniori samaa sorttia vai pistääkö se isin ja äitin ryhdistäytymään[:D][:)]

 

[Joosu]

Meillä olin minä se, joka vannotti heti suhteen alussa, että yhtään lasta ei sitten tule. Olin vuosia varma ja vakuuttunut, etten halua lasta, en yhtä ainuttakaan. Mies ei juuri sanonut juuta ei jaata, eikä missään tapauksessa painostanut. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin itsestäkin tuntua siltä, että josko kuitenkin. Omaa mieltä oli vaikea ymmärtää ja jahkailin todella pitkään ennen kuin kerroin ajatuksistani miehelleni. Mies oli kaikeksi yllätyksekseni täysin lastenhankinnan, jopa kahden, kannalla.Tällä hetkellä yritämme esikoista.
Pointtini on se, että toisinaan "mietintäaika" auttaa. Minun kohdallani näin kävi ikäänkuin itsestään (olisiko sitten ollut se biologinen kello, mikälie?), mutta vaati kyllä pidemmän ajan kypsyttelyä.

 

[Muruli]

Hei pitkästä aikaa,
 
Nyt mieskin alkaa jo hyväksyä/innostua asiasta. Pyysi minua tekemään vauva-laskelman, eli kuinka paljon vauvaan kuluisi rahaa ensimmäisen parin vuoden aikana.
Olisiko teistä auttamaan minua, kun en yhtään osaa arvata mitä tarvitaan ja kuinka paljon. :D
Kiitos ihanat! Kärsivällisyys palkitaan!

 

[Manefa]

Hyvä että miehesi puhuu jo tästä asiasta!
Meillä on tälläinen tilanne, että miehelläni on jo kaksi lasta edellisestä avioliitosta ja he asuvat äidinsä kanssa Pärnussa. Me olemme olleet viisi vuotta yhdessä ja kans oli puhe että hän ei halua enempää, tai just se ettei ole sopiva aika, ei vielä jne.  Mutta viime vuonna pikkuhiljaa hän kans rupesi laskemaan paljon rahaa sinne ja tänne. Miten omat lapset reagoi (tyttö 13v,poika 8v)ja tälläisiä pieniä keskusteluita! Arvaatka miten hyvältä tuntui edes unelmoida hänen kanssaan vauvasta! Nyt asiat on näin, huomenna menen käynnistykseen kun on jo rv41+6! joten ei ne hänen puheet olleet turhia, hän oikeasti alkoi miettiä yhteistä lasta! Tarvitsi vaan 4 vuotta siihen [:D]. Mutta hyvää kannattaa odottaa!!!
Rahaa on tähän asti mennyt ihan mukavasti, ainakin näihin vaunuihin, mutta myös ystävät ovat auttaneet vaatteiden ja sängyn kanssa, hoitopöydänkin olen saanut lahjaksi! Teimme myös lapsivakuutuksen 3kk ennen LA. Ja tiedän ettei tähän tuhlaaminen jää.. En tiedä paljon lapsi vie rahallisesti, uskon että vie aika hyvin, mutta sitä ei ajattelee ollenkaan, en ainakaan nyt. Ja kun on jo kaksi lasta Virossakin, ja sinne menee aika paljon! Mutta ei se ole tärkeä! Antaisin koko omaisuuteni!!! Ja huomasin että mies ei laskeekaan enää, kaikki mitä tarvitaan, hän ostaa automaattisesti. Hän laski vain päiviä [:)] En tiedä saako hän untaa tänään [;)]
Toivotan teille onnea. Anna hänelle aikaa jos hän sitä vaati, painostaminen välillä vain pahentaa tilannetta, huomasin sen itse.
Ihmiset on kyllä erilaisia, mutta toivottovasti miehesi suostuu nopeasti ja te saatte kokea sen yhdessä ilman rahahuolia [;)]

 

[Muruli]

Ja taas takapakkia. Nyt mies ei taaskaan halua keskustella asiasta vaan koittaa saada minut hiljaiseksi esimerkiksi hyssyttämällä että katsotaan nyt urheiluruutua. Raivostuttavaa, kun haluaisin edes vain jutella asiasta, mutta ei.
 
 

 

[Pähkylä]

Kannattaa valita sopiva hetki. Vaikka sä kuinka haluaisit keskustella asiasta niin mies voi ihan oikeesti tahtoa katsoa sitä urheiluruutua. MYöskään ennen nukkahtamista keskustelu on ihan kuolleena syntyny ajatus. Mieti nyt vaikka toisinkin päin: oot väsyny, tahdot nukkua ja toinen kärttää vieressä jotain. Vastaukset voi siinä vaiheessa olla huomattavasti tylympiä kuin muuten tarkottaisi. Toisaalta, kun toinen saavuttaa riittävän ärsytysasteen alkaa se aihekin mistä se tahtoo puhua tuntumaan vastenmieliseltä ja ärsyttävältä.

Ehdotan että olet hetken ihan hiljaa lapsen hankkimisesta ja annat toisen nyt sulatella ajatusta rauhassa. Oot kumminkin ite saanu rauhassa omassa päässäsi pyöritellä asiaa just niin pitkään kun on tarvinnut, kenenkään puuttumatta ennen kun oot ruvennu asiasta puhumaan. Anna se mahdollisuus myös toiselle.

Sitten kun olet antanut toiselle hetken rauhaa (pari viikkoa - kuukautta), niin ettei siitä tunnu että koko ajan painostetaan niin alota keskutelu silleen pehmeesti. Ei heti tarvi tietää mihin tarhaan/kouluun se menee, mikä nimeksi, mitä rokotuksia otetaan, kuka hoitaa... Eikä millään syväluotaavalla keskustelulla "mutta miltä susta tuntuu"-tyyppisellä. Vaan ennemmin silleen pehmeesti ja ohimennen. Myös sanamuoto on aika oleellinen. Eli älä kysy "tahdotko lapsen" vaan ennemmin muun jutustelun lomassa kysy "oisko susta parempi jos lapsi syntys keväällä vai syksyllä?", eli et kysy tahtooko se jotain, vaan millon se tahtoo jotain. Sama periaate mitä hyvät myyjät käyttää. Ne kysyy "kummat näyttäs paremmalta, ruskeat vai  mustat kengät" jolloin alat miettimään kummat tahtosit, etkä mieti tahdotko ollenkaan niitä kenkiä.

Jos toinen ei tahdo vastata, niin anna sen olla vastaamatta. Kyllä se sun äänen kuulee ja aivotoimintaa ja pohdintaa tapahtuu vaikka se ei sitä sulle heti kertoiskaan.

Tämä siis siitä näkökulmasta, että meillä miehelle iski vauvakuume, ei mulle.

 

[Muruli]

Uudenvuoden aattona mies sitten ilmeisesti jossain mielenhäiriössä meni lupaamaan että voidaan aloittaa yrittäminen. Kävin sitten poistamassa ehkäisykapselit tuossa tammikuun aikana, ja nyt. Nyt sitten ollaan taas sitä mieltä ettei olekaan oikea aika. Että voisinko käydä hankkimassa jotain ehkäisyä.

Mä en enää tiedä mistään mitään, ehkä se vaan ei halua  mun kanssa sitä lasta, en enää itsekään tiedä haluanko tuollaisen tuuliviirin lapseni isäksi. Tuntuu epämiellyttävältä. Tällaistako tää nyt sitten on? Millä tavalla se vauvakuume iskee? Miltä se tuntuu? Pitääkö riipaista oikein sydämestä että on vauvakuumeessa vai riittääkö vaan sellainen oletus että vauvat kuuluu elämään?

En tiedä tunteistani enää yhtään mitään.

 

[Santsu]

Tämä on kyllä aihe johon on yhtä monta ratkaisua kuin on osapuoltakin. Mä aloitin seurustella nykyisen mieheni kanssa kun oltiin just 20 täyttäneitä. Aluksi leikiteltiin vauva ajatuksella ja leikillään mieskin "kuunteli"´mun masua jne.
Useampi vuosi sit vierähti kun mulla oli koulut kesken eikä sit tosissaan mietitty. Mut n. 25 vuotiaana mulla oli koulut käyty ja vakityöpaikka ja tottakai rupesin ehdottelemaan vauvan tekoa.
Silloin mies rupeskin jarruttelemaan tosissaan. Mutta koska rakkautta tuntui riittävän päätin jaksaa odotella. Välillä riideltiin ja meinattiin erota koska mä halusin lapsen ja mies ei, mutta aina jotenkin saatiin välirauha ja sovittiin että vielä odotellaan.
30 vuoden rajapyykin lähestyessä rupes jo ihan tosissaan ahdistamaan, mut sit jotekin pikkuhiljaa rupes tulemaan sellaisia yhteisiä keskustelun aiheita esim, olisko hyvä hankkia seuraavaksi autoksi farmari jos lastenrattaat mahtuis sinne paremmin jne. Jotenkin miehen oli helpompi jutella tuollaisista konkreettisista asioista paremmin kuin siitä miltä tuntuis saada oma lapsi.
Sitten kaverin häiden jälkeen ruvettiin suunnittelemaan omia häitä ja jossain välissä juttelin että sit en kyl enää ehkäisyä käyttäis. Kuukausi ennen häitä rupesin välillä ohi mennen juttelemaan kuinka kierrot menis jos nyt söis vaan tän laatan pillereitä eikä enää ostais uutta. Ei se mies sit oikein osannut / halunnut siihen kommentoida. Mutta koska olin suunnitelmistani useamman kerran maininnut jätin pillerit vähän ennen häitä. Kaksi kuukautta häiden jälkeen sainkin plussan testiin ja nyt meillä on 1,5 vuotias tyttö.
Ehkä joillekin miehille vaan täytyy varata paljon aikaa mietintään ja "tehdä" se päätös niiden puolesta. Yhden lapsen jälkeenkin mun mies on  välillä päättämätön sen suhteen että tehdäänkö toinen vai ei. Pillerit lopetin syksyllä ja tulinkin pian raskaaksi. Se ikävä kyllä päättyi keskenmenoon, mutta nyt olis taas mahdollisuus yrittää uudelleen. Keskenmenon jälkeen mies osas sanoa että olis toivonut että kaikki menee hyvin ja lupas että voidaan yrittää uudelleen, mutta sekin tuli vain kerran ja töksäytty perään et kyl sä tiedän kuinka vaikea hänen on näistä asioista puhua...
Eli en osaa mitään konreettisia neuvoja antaa, mutta joskus odotus kannattaa. Mulla tulee itsellä 35 vuotta ihan kohta mittariin, joten aika viime tipoille taidettiin mennä. Toivottavasti kuitenkin mun suuri toive kahdesta lapsesta toteutuu.
Toivottavasti mun tarinasta olis edes vähän lohtua/apua...