Voisin kertoa jotain omia kokemuksiani. Minä olen siis ainut vanhempi meidän perheessä. Vanhemmat lapset tapaavat isäänsä välillä, mutta hän ei ole arjessa mukana oikeastaan mitenkään, eikä asu täälläpäin. Olemme siis eronneet vuosikausia sitten. Meillä on hyvät ja lämpimät välit. Odotan nyt kolmatta lasta - yksin. Meidän omasta mielestä meidän perhe on ihan täysi ja kokonainen tällaisenaan. Jotkut muut tosin kuvittelevat, että meiltä puuttuu jotain tai että elämäni olisi tästä syystä surkeaa tai vähintäänkin huonompaa kuin ydinperheessä elävien.
Yksi päivä olin lasteni kanssa kaupassa. Jäin vaihtamaan kuulumisia puolitutun naishenkilön kanssa. Kerroin, että minulle on tulossa vauva, eikä siitä varmaan ollut epäilystä, raskaus näkyy jo. Nainen melkein ensimmäisenä kysyi leikkisästi minua hieman tönäisten "missä sun miehes on?!" Siinä sitten kerron hymyillen naiselle, että meidän perhe on tällainen yhden vanhemman perhe. Jälkeenpäin otti päähän! Ovatko ihmiset todella noin ajattelemattomia ja typeriä?! Miksi oletetaan, että jokaisessa perheessä on mies?!
Sitten jotkut ihmiset jaksavat surkutella ja päivitellä ääneen, että kuinka minä jaksan ja pärjään ilman miestä. No voi helvetti sentään! En minä edes ottaisi kaksilahkeista tähän! Onko se niin vaikea tosiaan käsittää, että kaikki eivät halua tai koe tarvitsevansa puolisoa? Kaikki eivät myöskään ole heteroita, eikö sitäkään kukaan mieti!
Sitten vielä omat vanhemmat... Minun perheeni on heidän silmissään aina jotenkin huonompi kuin ydinperheet. Se ilmenee niin monin eri tavoin. Esimerkiksi tulevasta lapsesta he eivät edes kysyneet mitään, koska minulla ei ole miestä! He eivät siis halunneet tietää milloin vauva syntyy tai yhtään mitään muutakaan. Heidän mielestään oikeita perheitä ovat vain perheet jossa on mies ja nainen - mielellään vielä naimisissa. He polkevat jalkoihinsa minun vanhemmuuttani aivan jatkuvasti ja mm. kielloistani huolimatta opettavat uskontoaan lapsilleni JOKA KERTA kun he ovat siellä. Lapset ovat alkaneet miettiä, joudunko minä helvettiin ja sanovat että haluavat minun uskovan Jeesukseen... Monia muitakaan pyyntöjäni ei ole kunnioitettu. Esimerkiksi lapseni suu on pesty saippualla, koska tämä sanoi "paska". Minun mielestäni tuo on väkivaltaista ja alistavaa ja todella törkeää! Tiedossa on, että minun lapsia ei saa kurittaa, vaan asiat ratkotaan muilla keinoilla. Sitäpaitsi, se on laitonta!!! Mutta millään mitä sanon ei ole väliä vanhemmilleni, koska olen väärässä ja vääränlainen ylipäätään. Kaikkien selkkausten jälkeen olen yrittänyt hieman vähentää lasten mummulassa oloa ja välillä sanonut, että meillä on muuta, kun ovat kyselleet lapsia sinne. Tällöin he usuttavat kimppuuni muitakin sukulaisia ja minun sanotaan käyttävän lapsia aseena. Mitään ongelmia ei olisi alunperinkään mikäli he kunnioittaisivat minua ihmisenä ja vanhempana. Ikävää, että lapset joutuvat olla siellä sellaisessa asenneilmapiirissä, että minä en ole mitään. Minuahan ei koskaan kutsuta edes heillä käymään... SILTI olen antanut lasteni viettää aikaa heidän kanssaan ja mielestäni vielä todella paljon!
Yhteiskunnassa sitä kokee muutenkin olevansa toisen luokan kansalainen. Kellä tahansa on muka oikeus kysellä hyvin henkilökohtaisiakin asioita, kuten: missä sun lasten isä on, onko sun lapsilla sama isä, jättikö sun mies sut, miksi sä oot eronnut, eikö sulla ole miestä, kuka sun lapsen isä on, miten sä pärjäät jne jne. Tällaisia on kysellyt mm. talossani vieraileva tuntematon putkimies! Hän pyllisteli keittötason alla persvako vilkkuen ja totesi (kysymysten lisäksi), että "Kyllä talossa nyt isäntä pitää olla!" No KYLLÄ! Just tollainen möhömahainen, eilseltä oluelta tuoksuva pyllistelijä, oikeen ISÄNTÄ!
Mä olen ihan varma, että ydinperheiltä ei puolitutut/tuntemattomat kysele henkilökohtaisuuksia tai jos kyselee, on se enemmän poikkeus kuin sääntö. Mikä velvollinen mä olen vastaamaan yhtään mitään?! Miksi mun pitäisi avata elämäntarinani muille vain siksi, että olemme lasten kanssa keskenämme tai selitellä meidän olemistamme tai perhemuotoa? Miten ihmisillä on pokkaa!!! Sitten helposti saa vielä osakseen säälivän, joskus jopa tuomitsevan katseen "ai sä olet yksinhuoltaja". Selittäis nyt jum*lauta joku kyselijä millä tapaa se on huono asia, jotain mitä pitää surkutella?!?
Yritän ymmärtää kanssaeläjiä ja sitä, että toisilla vaan on kovin suppea maailmankuva. Yleensä ei edes ota päähän. Mutta nyt raskaana ollessa saa olla vastailemassa tuntemattomien ja puolituttujen kyselyihin tämän tästä. Monesti tyydyn toteamaan, että perheemme on yhden vanhemman perhe. Jatkokysymykset torppaan henkilökohtaisuuksiin menevällä nasevalla vastakysymyksellä - monesti osuu ja uppoaa. Ei se vaan ole soveliasta kysellä aivan kaikkea!
Meillä ei kotona ikinä neuvoteltu asiasta, se oli miehelle itsestäänselvää että osallistuu lapsensa elämään ihan ensisekunneista alkaen. Samoin ihmettelyä että mies vaihtaa vaipan... Ne nyt on jo ihan vähintä mitä mies voi tehdä, kun äitikin joutuu olemaan läsnä lapsen syntyessä ja osallistumaan hoitoon... Vanhemmassa sukupolvessa pesii kyllä juntteja jotka ihmettelee kaikkea.
Oon onnellinen kaikesta mitä meillä on ja siitä, millainen tiimi olemme. Kuten esikoinen totesi iltapalapöydässä "Meidän perhe on paras perhe". 
Niin miten kukaan ulkopuolinen voi arvostella meitä tai pitää meitä huonompina?! Millä oikeutuksella?
