Keskenmenon suremattomuus

[Mellie]

Vaun etusivulla näyttää pyörivän juttu keskenmenon suremisesta ja useiden kokemasta surun vähättelystä. Juttu herätti itsessä pienesti ärsytystä, koska itse koen että omaa kokemustani aiheesta ei hyväksytä, koska koen että minua henkilökohtaisesti oma keskenmenoni ei sureta yhtään.

Lapsi on toivottu ja suunniteltu asia. Tulin raskaaksi ja raskaus keskeytyi spontaanisti alkuvaiheessa. Ok, tästä kierrosta ei tullut lasta ja kohti uutta yritystä. En osaa roikkua sellaisessa haavekuvassa, joka ei toteutunut tällä kertaa. En koe menettäneeni mitään. Suuntaan katseen tulevaan ja kohti uusia mahdollisuuksia. Pönttöön plörähtänyt raskaus ei muutu itkemällä lapseksi. Minulle henkilökohtaisesti negatiivisissa asioissa rypeminen kuluttaisi energiaa ja ei toisi omaan elämääni mitään hyvää.

Olen joutunut yllättävissäkin tilanteissa kohtaamaan oman tunteeni vähättelyä. Kun se oma asenne ja ajatus ei ole yleisesti toitotetun kaltainen, sitä pidetään ”vääränä”. Toivoisin että terveydenhuollon henkilökuntakin ensin kuuntelisi ja kysyisi potilaan ajatuksista, eikä yrittäisi vängätä, että kyllä sun nyt täytyy ajatella ja toimia niin kuin ”kaikki muut”.

Toivoisin, että näissä asioissa ja artikkeleissa osattaisiin ymmärtää myös ”poikkeavia” ajatuksia, olisi kiva jos jossain jutussa joskus voitaisiin huomioida että keskenmeno ei ole ”suuri suru ja menetys” aina kaikille lasta toivoville.

Olen kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia ja kokemuksia keskenmenosta, lähinnä fyysisistä oireista ja mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Se että keskustelua käydään otsikon ”enkeleiden vanhemmat” tuntuu itselle sopimattomalta, koska en sellaiseksi itseäni koe. Enkä halua vähätellä sitä, että useat kokevat itsensä otsikon alle sopivaksi, se vaan ei sovi minulle.

 

[Yölento]

Minulla on ollut kaksi keskenmenoa, kymmenennellä ja seitsemännellä viikolla. Ensimmäinen oli toki kriisi, koska en osannut odottaa sitä. Toinen keskenmeno yli vuosi ensimmäisen jälkeen ja siitä toipuminen olisi ehkä ollut ensimmäistä hitaampaa, koska yritystä oli siinä vaiheessa jo niin pitkään takana ja aloin olla melko vanha raskautumaan ilman hoitoja. En silti koe, että olisin menettänyt vauvoja. Noiden kahden keskenmenon jälkeen oli vielä onnistunut raskaus.

Jokainen kokee omalla tavallaan ja ymmärrän surun etenkin, jos raskautuminen ei ole helppoa, yritysaika venyy pitkäksi ja keskenmenoja tulee toistuvasti. Uskoisin, että omalla kohdallakin kokemus olisi ollut rankempi myöhäisemmälle viikoilla.

 

[Suski75]

Minusta on täysin ymmärrettävää, että olosuhteet ja tilanne vaikuttavat siihen, miten keskenmenon kokee.

Minusta keskenmenossa suurin suru liittyy siihen, että on jo ehtinyt henkisesti siirtyä olotilaan, jossa itsestä tulee äiti, meistä tulee perhe, ja elää ison muutoksen ensi aalloissa -- kunnes yhtäkkiä aivan yllättäen ei olekaan mitään muutosta, ei vauvaa tulossa, ei muutosta omaan identiteettiin (tai jos on, identiteetti onkin jatkossa keskenmenon kokenut, eikä äiti). Mitä pidempään raskautta on kestänyt, sitä varmemmin tuohon prosessiin on jo ehtinyt, ja mitä pidemmälle raskaus on ehtinyt, sitä rankempi tilanne kohdun tyhjentyminen on. Joillain kokemus vastaa jo vauvan synnytystä, paitsi se täydellisen näköinen vauva jonka saa syliin, ei itke syntyessään, ei vedä kertaakaan henkeä. Ja se on edelleen keskenmeno sekin, jos se on havaittu ennen raskauden puoltaväliä. Vaikkapa viikolla 18 syntynyt sikiö on jo valmiin vauvan näköinen ja oloinen.

Samoin vaikuttaa se, onko lapsettomuustaustaa vai ei, onko jo eläviä lapsia vai ei.

Minulle henkilökohtaisesti varhainen keskenmeno ei ole mikään iso asia, koska en siinä vaiheessa vielä kuvittele mitään. En ole silloin vielä ehtinyt rakastua juuri siihen vauvaan. Mutta kun viikolla 13 piti mennä sairaalaan tyhjennykseen, se olikin minulle isompi juttu, koska tuohon mennessä kyllä jo ehdin ajatella, että tästä tulee meille vauva ja ehdin suunnitella elämäni eteenpäin sen mukaan. Ja samalla kun surin menetystäni, kiitin onneani siitä, että meillä oli jo yksi lapsi, koska jos olisin tuossa kohtaa ollut vielä lapseton, olisi keskenmeno taatusti nostanut jälleen pintaan myös lapsettomuuden aiheuttaman epätoivon siitä, etten koskaan saa yhtään lasta. En kuitenkaan tuossakaan kohtaa kokenut menettäväni mitään tiettyä vauvaa, menetin vain sen tulevaisuuden, jossa olisin saanut toisen lapsen juuri siinä aikataulussa. Se keskenmeno sotki myös tehokkaasti rahatilanteen, ja minun pitikin ruveta äkkiä etsimään töitä, jotta mahdollisen toisen lapsen syntyessä saisin järkevää äitiysrahaa. Eli keskenmenolla voi olla paljon muitakin vaikutuksia kuin vain henkisiä tai fyysisiä.

Minäkään en koe itseäni "enkelin vanhemmaksi", mutta koin silti saaneeni tukea tuolta keskusteluosastolta. Ja ymmärrän kyllä sen, että monelle muulle se sisällä kasvava ihmisenalku on raskauden alusta asti hyvinkin konkreettinen oma lapsi, jonka he kokevat menettävänsä, vaikka viikkoja vähän onkin. Se, missä vaiheessa kokee että sisällä kasvava sikiö on ihminen jolla on sielu, persoonallisuus ja ihniselämä edessä, se riippuu omasta maailmankatsomuksesta.

Toisaalta keskenmenon jälkeen moni reagoi myös niin, että seuraavassa raskaudessa he eivät uskalla rakentaa pilvilinnoja, ja käy kuten minulle: kun seuraavasta raskaudesta synnärillä sain syliini terveen vauvan, hämmennyin ihan täysin. Ihmettelin että miten tässä näin kävi, kun kaiken aikaa on ajatellut, että ei tästäkään vauvaa tule, menee kesken, kuolee kohtuun, jos ei kuole kohtuun niin sitten kuolee synnytykseen, ja sitten olin täysin valmistautumaton ajatukseen, että vauva syntyykin elävänä ja terveenä. Vaikka olin vauvaa 9 kk kantanut, ajatukseni tuossa kohtaa oli kauhistus, että apua, eihän meillä ole mitään valmiina vauvalle kun eihän tämän pitänyt olla mahdollista. Olihan meillä kyllä kaikki esikoisen tavarat edelleen, mutta henkisesti en ollut lainkaan valmistautunut vauvan tuloon, olin valmistautunut vain vauvan menetykseen.

Toivottavasti tekstini toi sinulle ymmärrystä siihen, miksi moni muu kokee niin kuin kokee. Itse ei tarvitse ajatella niin kuin muut, mutta toisaalta tässä ei ole mitään parempaa tai huonompaa tapaa käsitellä asiaa. Kukin reagoi oman menneisyytensä, nykyisyytensä ja maailmankatsomuksensa mukaan, ja yrittää pärjätä tilanteesta niin hyvin kuin vain voi.

Vaikutat eteenpäin katsovalta ihmiseltä, joten tässä kohtaa voit kiittää onneasi siitä, ettei keskenmeno hetkauttanut sinua lainkaan ja suunnata katseen eteenpäin. Ei ole syytä velloa keskenmenossa, jos siihen ei itse koe tarvetta. Kaikki olemme erilaisia.

 

[Mellie]

Minusta on täysin ymmärrettävää, että olosuhteet ja tilanne vaikuttavat siihen, miten keskenmenon kokee.

Minusta keskenmenossa suurin suru liittyy siihen, että on jo ehtinyt henkisesti siirtyä olotilaan, jossa itsestä tulee äiti, meistä tulee perhe, ja elää ison muutoksen ensi aalloissa -- kunnes yhtäkkiä aivan yllättäen ei olekaan mitään muutosta, ei vauvaa tulossa, ei muutosta omaan identiteettiin (tai jos on, identiteetti onkin jatkossa keskenmenon kokenut, eikä äiti). Mitä pidempään raskautta on kestänyt, sitä varmemmin tuohon prosessiin on jo ehtinyt, ja mitä pidemmälle raskaus on ehtinyt, sitä rankempi tilanne kohdun tyhjentyminen on. Joillain kokemus vastaa jo vauvan synnytystä, paitsi se täydellisen näköinen vauva jonka saa syliin, ei itke syntyessään, ei vedä kertaakaan henkeä. Ja se on edelleen keskenmeno sekin, jos se on havaittu ennen raskauden puoltaväliä. Vaikkapa viikolla 18 syntynyt sikiö on jo valmiin vauvan näköinen ja oloinen.

Samoin vaikuttaa se, onko lapsettomuustaustaa vai ei, onko jo eläviä lapsia vai ei.

Minulle henkilökohtaisesti varhainen keskenmeno ei ole mikään iso asia, koska en siinä vaiheessa vielä kuvittele mitään. En ole silloin vielä ehtinyt rakastua juuri siihen vauvaan. Mutta kun viikolla 13 piti mennä sairaalaan tyhjennykseen, se olikin minulle isompi juttu, koska tuohon mennessä kyllä jo ehdin ajatella, että tästä tulee meille vauva ja ehdin suunnitella elämäni eteenpäin sen mukaan. Ja samalla kun surin menetystäni, kiitin onneani siitä, että meillä oli jo yksi lapsi, koska jos olisin tuossa kohtaa ollut vielä lapseton, olisi keskenmeno taatusti nostanut jälleen pintaan myös lapsettomuuden aiheuttaman epätoivon siitä, etten koskaan saa yhtään lasta. En kuitenkaan tuossakaan kohtaa kokenut menettäväni mitään tiettyä vauvaa, menetin vain sen tulevaisuuden, jossa olisin saanut toisen lapsen juuri siinä aikataulussa. Se keskenmeno sotki myös tehokkaasti rahatilanteen, ja minun pitikin ruveta äkkiä etsimään töitä, jotta mahdollisen toisen lapsen syntyessä saisin järkevää äitiysrahaa. Eli keskenmenolla voi olla paljon muitakin vaikutuksia kuin vain henkisiä tai fyysisiä.

Minäkään en koe itseäni "enkelin vanhemmaksi", mutta koin silti saaneeni tukea tuolta keskusteluosastolta. Ja ymmärrän kyllä sen, että monelle muulle se sisällä kasvava ihmisenalku on raskauden alusta asti hyvinkin konkreettinen oma lapsi, jonka he kokevat menettävänsä, vaikka viikkoja vähän onkin. Se, missä vaiheessa kokee että sisällä kasvava sikiö on ihminen jolla on sielu, persoonallisuus ja ihniselämä edessä, se riippuu omasta maailmankatsomuksesta.

Toisaalta keskenmenon jälkeen moni reagoi myös niin, että seuraavassa raskaudessa he eivät uskalla rakentaa pilvilinnoja, ja käy kuten minulle: kun seuraavasta raskaudesta synnärillä sain syliini terveen vauvan, hämmennyin ihan täysin. Ihmettelin että miten tässä näin kävi, kun kaiken aikaa on ajatellut, että ei tästäkään vauvaa tule, menee kesken, kuolee kohtuun, jos ei kuole kohtuun niin sitten kuolee synnytykseen, ja sitten olin täysin valmistautumaton ajatukseen, että vauva syntyykin elävänä ja terveenä. Vaikka olin vauvaa 9 kk kantanut, ajatukseni tuossa kohtaa oli kauhistus, että apua, eihän meillä ole mitään valmiina vauvalle kun eihän tämän pitänyt olla mahdollista. Olihan meillä kyllä kaikki esikoisen tavarat edelleen, mutta henkisesti en ollut lainkaan valmistautunut vauvan tuloon, olin valmistautunut vain vauvan menetykseen.

Toivottavasti tekstini toi sinulle ymmärrystä siihen, miksi moni muu kokee niin kuin kokee. Itse ei tarvitse ajatella niin kuin muut, mutta toisaalta tässä ei ole mitään parempaa tai huonompaa tapaa käsitellä asiaa. Kukin reagoi oman menneisyytensä, nykyisyytensä ja maailmankatsomuksensa mukaan, ja yrittää pärjätä tilanteesta niin hyvin kuin vain voi.

Vaikutat eteenpäin katsovalta ihmiseltä, joten tässä kohtaa voit kiittää onneasi siitä, ettei keskenmeno hetkauttanut sinua lainkaan ja suunnata katseen eteenpäin. Ei ole syytä velloa keskenmenossa, jos siihen ei itse koe tarvetta. Kaikki olemme erilaisia.

Hyviä ajatuksia aiheesta. Tilanteita on monia ja jokainen on yksilö. Se mitä itse haluan on avarakatseisuus ja jokaisen yksilöllisen ajattelun kunnioittaminen. Että ymmärrettäisiin ettei kaikki mene asioissa samaan muottiin. Ettei ole oikeaa tai väärää tapaa suhtautua asioihin.

Että varsinkin ammattilaiset asian kanssa tekemisissä olevat kysyisivät ja kuuntelisivat ennen oletusten tekoa. Ettei kevyen oloisesti keskenmenon toteamiseen suhtautuvaa oletettaisi vahinkoraskautujaksi ja asiasta mitään keskustelematta ja potilastietoja läpi lukematta anneta e-pillerireseptiä käteen.

 

[Vargynja]

Kaikenlaiset tunteet on normaaleja ja sallittuja. :) Eihän asiat voikaan tuntua kaikista samalta, kun kaikki käsittelee asioita oman elämänkatsomuksensa ja kokemustensa kautta. Ikävää että olet joutunut kohtaamaan vähättelyä ja tuollaista omien virheellisten tulkintojen tekemistä ammattilaisilta. Pistin eteenpäin toiveen että Vaun artikkeleissa huomioitaisi tämäkin puoli.

Enkeleiden vanhemmat -osaston nimi juontaa juurensa siihen että alkuperäinen nimi viittasi selvemmin keskenmenoon ja sen koettiin rajaavan kohtukuoleman kokeneet pois. Nimellä on siis pyritty antamaan tilaa kaikille riippumatta siitä onko kyseessä keskenmeno, kohtukuolema vai jo syntyneen lapsen menetys. Näin knoppitietona nimen taustasta. Joka tapauksessa uskoisin että sieltä saa vertaistukea myös ihan fyysisen puolen käsittelyyn (varmasti en muiden keskustelijoiden puolesta voi luvata).

Onnea yritykseen ja pikaista plussaa! :)