SMtoiveikas
Vasta-alkaja
Hei!
Plussasin testiin 30.4 ja 1.5
Nuo oli kaksi iloisinta päivää silloin, 14.5 menin neuvolaan. Ultrattiin ja siellähän se oli. Pieni cashew pähkinän kokoinen tyyppi. Sydän löi ihan älyttömän lujaa ja nopeasti. Lääkäri sanoi äkkiseltään, että näyttäisi ihan hyvältä. Kyyneleet tuli silmiin kun kuulin sykkeen.
12.6 menin taas ultraan, jossa tehtäisiin testejä. Menin ultraan hyvällä mielellä ja oikein innokkaana. Halusin nähdä pikkuisen ja sen kuinka paljon hän oli kehittynyt.
Ultraus alkoi ja näinkin pikkuisen, pian kätilön naama vääntyi. Hän alkoi tutkimaan ja mietiskeli. Pian hän sanoi ”Mä en kyllä löydä sykettä vaikka kuinka katsoisin eri asennosta, kokeillaa viä äänellä jos kuuluis”
Täysi hiljaisuus, ei kuulunut mitään. Tuijotin isoa näyttöä tyhjästi, ajatukset pois päästä. Halusin vain nähdä ja kuulla sykkeen. Eikä mitään...
Yritin olla romahtamatta, vaikka kyyneleet alkoivat tulla silmiin. En halunnut itkeä, en halunnut näyttää surua ja pelkoa.
Menin kätilön pöydän viereen istumaan, kätilöllä oli säälivä ilme. Itse purin hammasta, etten itkisi ja romahtaisi täysin. Ei mennyt kauan kun en pystynyt enää pitämään tunteita. Itkin ja huusin, en vain käsittänyt tilannetta. Tämän jälkeen kätilö antoi minun rauhoittua hetken ja lähti saattamaan mua synnytysosastolle. Siellä mut laitettiin odotushuoneeseen, jossa odottavia äitejä tulossa synnyttämään. Itkin siinäkin ihan valtoimenaan kunnes toinen kätilö tajusi ohjata minut omaan odotushuoneeseen. Sain olla siellä rauhassa muutaman tunnin kunnes lääkäri otti vastaan ja ultrasi. Edelleen, ei mitään. Toivoin jo, että siellä olisikin syke ja kaikki ok. Rv piti olla 12+2, se olikin jossakin 10-11rv välillä. Ei varmuutta. Olin kannellut n. Viikon omaa lasta joka paikkaan ajatellen sen vielä elävän.
Lääkäristä pääsyn jälkeen mieheni rutisti mua tosi lujaa ja osasi lukea tilanteen niin ettei kysellyt eikä puhunut.
Ihmettelin suorastaan kun mua ei pakotettu puhumaan asiasta, puhuin myöhään perjantai-iltana kun rupesin saamaan ajatuksia ja järkeviä lauseita. Viikonlopun ajan puhuin aina kun pystyin. Itkin illat ja monena hetkenä vain romahdin.
Maanantaiksi 15.6 sovittiin lääkkeellinen tyhjennys. Menin osastolle n. Klo 8, 8.40 pääsin huoneeseen. Sain olla onneksi yksin huoneessa, en olisi kestänyt olla toisen ihmisen kanssa. 9 laitettiin ekat tabletit kohdunkaulan lähelle, 10.40 alkoi tulemaan sellainen tunne, että menkat alkais. Kävin laittamassa siteen, 11 alkoi tulemaan verta vauhdikkaasti. Laitoin oikein kunnon vaipan kun sitä vaan tuli. Kävin sillä metalli ”potalla” (portatiivi). Aina tuli hyytymiä kun siinä kävin, oksettava tunne...
4h päästä ensimmäisistä lääkkeistä sain lisää suun kautta, samoin panacodia. Helpotti supistuksia vähän.
iltapäivällä olo paheni ja sain huumelääkettä suoraan lihakseen, kaikki kipu katosi 15min sisällä. Iltapäivällä 16-17 välillä alkoi pahoinvointi, oksetti. En uskaltanut oksentaa. Kun tuotiin illallinen niin oli pakko oksentaa, ruoka ei mennyt alas. Oksensin 0,5l pussiin. Kamala olo, helpotti kuitenkin. Oksentamisen jälkeen alkoi valumaan voimalla verta, juoksin pöntölle ja sieltä vaan valui voimakkaalla paineella verta ja kaikkea. Oli pakko kurkata portatiivin sisälle. Näin siellä pään... pelotti ja oli ällöttävä olo. Soitin hoitajan ja hän kurkkas sinne. Poimi istukan ja siittiön pois, kävivät putsaamassa sen ja kysyivät haluanko nähdä. Tottakai halusin nähdä, se oli mun minimini enkeli.
Hoitaja sanoi pojaksi...
Olin aina halunnut pojan ensimmäiseksi lapseksi, sen sijaan sain enkeli pojan. En koe sikiötä vain sikiöksi, sen takia kärsin monta viikkoa pahoinvointia, oksentelua, väsymystä, ruokahaluttomuutta ja nirsoilua ruualle. Söin vain asioita mitä teki mieli, eli suolasta. Elämäni parhaimmat viikot sisälsi juuri noita yllämainittuja asioita, kärsin ne. Toivoin saavani lopuksi suuren palkinnon. Sen sijaan menetin syystä tai toisesta maailman arvokkaimman asian. Oman lapsen.
Joka päivä itken pikkuisen takia. Pelkään, että tein jotain väärin. Pelkään sitä jos en saakkaan enää koskaan edes mahdollisuutta olla äiti.
Teksti on pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntui hyvältä kirjoittaa juuri noin. Muistella omaa enkeliä. Jakaa toisille oma kokemus. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin raskaaksi ja sain kokea sen edes hetken ajan. Toivottavasti seuraava raskaus tulee ja tällä kertaa hän haluaa nähdä maailman isompana, eikä lähde liian aikaisin.
Saatan kuulostaa tyhmältä, jonkun mielestä puhun vain sikiöstä johon ei ollut tunnesidettä. Mulla kuitenkin kerkesi tunneside ja rakkaus lasta kohtaan tulemaan. Vaikka hän ei vielä ollutkaan virallinen lapsi/vauva. Hän on sitä kuitenkin minulle ja aion käydä uurnalehdossa muistelemassa toista mahdollisimman usein.
Te jotka olette menettäneet lapsen synnytyksen jälkeen, ennen synnytystä, rv20 jälkeen tai keskenmenona, voimia kaikille!
Kyllä me kaikki vielä joskus omat pikkuiset saadaan syliin, vaikka asia pelottaa.
Plussasin testiin 30.4 ja 1.5
Nuo oli kaksi iloisinta päivää silloin, 14.5 menin neuvolaan. Ultrattiin ja siellähän se oli. Pieni cashew pähkinän kokoinen tyyppi. Sydän löi ihan älyttömän lujaa ja nopeasti. Lääkäri sanoi äkkiseltään, että näyttäisi ihan hyvältä. Kyyneleet tuli silmiin kun kuulin sykkeen.
12.6 menin taas ultraan, jossa tehtäisiin testejä. Menin ultraan hyvällä mielellä ja oikein innokkaana. Halusin nähdä pikkuisen ja sen kuinka paljon hän oli kehittynyt.
Ultraus alkoi ja näinkin pikkuisen, pian kätilön naama vääntyi. Hän alkoi tutkimaan ja mietiskeli. Pian hän sanoi ”Mä en kyllä löydä sykettä vaikka kuinka katsoisin eri asennosta, kokeillaa viä äänellä jos kuuluis”
Täysi hiljaisuus, ei kuulunut mitään. Tuijotin isoa näyttöä tyhjästi, ajatukset pois päästä. Halusin vain nähdä ja kuulla sykkeen. Eikä mitään...
Yritin olla romahtamatta, vaikka kyyneleet alkoivat tulla silmiin. En halunnut itkeä, en halunnut näyttää surua ja pelkoa.
Menin kätilön pöydän viereen istumaan, kätilöllä oli säälivä ilme. Itse purin hammasta, etten itkisi ja romahtaisi täysin. Ei mennyt kauan kun en pystynyt enää pitämään tunteita. Itkin ja huusin, en vain käsittänyt tilannetta. Tämän jälkeen kätilö antoi minun rauhoittua hetken ja lähti saattamaan mua synnytysosastolle. Siellä mut laitettiin odotushuoneeseen, jossa odottavia äitejä tulossa synnyttämään. Itkin siinäkin ihan valtoimenaan kunnes toinen kätilö tajusi ohjata minut omaan odotushuoneeseen. Sain olla siellä rauhassa muutaman tunnin kunnes lääkäri otti vastaan ja ultrasi. Edelleen, ei mitään. Toivoin jo, että siellä olisikin syke ja kaikki ok. Rv piti olla 12+2, se olikin jossakin 10-11rv välillä. Ei varmuutta. Olin kannellut n. Viikon omaa lasta joka paikkaan ajatellen sen vielä elävän.
Lääkäristä pääsyn jälkeen mieheni rutisti mua tosi lujaa ja osasi lukea tilanteen niin ettei kysellyt eikä puhunut.
Ihmettelin suorastaan kun mua ei pakotettu puhumaan asiasta, puhuin myöhään perjantai-iltana kun rupesin saamaan ajatuksia ja järkeviä lauseita. Viikonlopun ajan puhuin aina kun pystyin. Itkin illat ja monena hetkenä vain romahdin.
Maanantaiksi 15.6 sovittiin lääkkeellinen tyhjennys. Menin osastolle n. Klo 8, 8.40 pääsin huoneeseen. Sain olla onneksi yksin huoneessa, en olisi kestänyt olla toisen ihmisen kanssa. 9 laitettiin ekat tabletit kohdunkaulan lähelle, 10.40 alkoi tulemaan sellainen tunne, että menkat alkais. Kävin laittamassa siteen, 11 alkoi tulemaan verta vauhdikkaasti. Laitoin oikein kunnon vaipan kun sitä vaan tuli. Kävin sillä metalli ”potalla” (portatiivi). Aina tuli hyytymiä kun siinä kävin, oksettava tunne...
4h päästä ensimmäisistä lääkkeistä sain lisää suun kautta, samoin panacodia. Helpotti supistuksia vähän.
iltapäivällä olo paheni ja sain huumelääkettä suoraan lihakseen, kaikki kipu katosi 15min sisällä. Iltapäivällä 16-17 välillä alkoi pahoinvointi, oksetti. En uskaltanut oksentaa. Kun tuotiin illallinen niin oli pakko oksentaa, ruoka ei mennyt alas. Oksensin 0,5l pussiin. Kamala olo, helpotti kuitenkin. Oksentamisen jälkeen alkoi valumaan voimalla verta, juoksin pöntölle ja sieltä vaan valui voimakkaalla paineella verta ja kaikkea. Oli pakko kurkata portatiivin sisälle. Näin siellä pään... pelotti ja oli ällöttävä olo. Soitin hoitajan ja hän kurkkas sinne. Poimi istukan ja siittiön pois, kävivät putsaamassa sen ja kysyivät haluanko nähdä. Tottakai halusin nähdä, se oli mun minimini enkeli.
Hoitaja sanoi pojaksi...
Olin aina halunnut pojan ensimmäiseksi lapseksi, sen sijaan sain enkeli pojan. En koe sikiötä vain sikiöksi, sen takia kärsin monta viikkoa pahoinvointia, oksentelua, väsymystä, ruokahaluttomuutta ja nirsoilua ruualle. Söin vain asioita mitä teki mieli, eli suolasta. Elämäni parhaimmat viikot sisälsi juuri noita yllämainittuja asioita, kärsin ne. Toivoin saavani lopuksi suuren palkinnon. Sen sijaan menetin syystä tai toisesta maailman arvokkaimman asian. Oman lapsen.
Joka päivä itken pikkuisen takia. Pelkään, että tein jotain väärin. Pelkään sitä jos en saakkaan enää koskaan edes mahdollisuutta olla äiti.
Teksti on pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntui hyvältä kirjoittaa juuri noin. Muistella omaa enkeliä. Jakaa toisille oma kokemus. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin raskaaksi ja sain kokea sen edes hetken ajan. Toivottavasti seuraava raskaus tulee ja tällä kertaa hän haluaa nähdä maailman isompana, eikä lähde liian aikaisin.
Saatan kuulostaa tyhmältä, jonkun mielestä puhun vain sikiöstä johon ei ollut tunnesidettä. Mulla kuitenkin kerkesi tunneside ja rakkaus lasta kohtaan tulemaan. Vaikka hän ei vielä ollutkaan virallinen lapsi/vauva. Hän on sitä kuitenkin minulle ja aion käydä uurnalehdossa muistelemassa toista mahdollisimman usein.
Te jotka olette menettäneet lapsen synnytyksen jälkeen, ennen synnytystä, rv20 jälkeen tai keskenmenona, voimia kaikille!
Kyllä me kaikki vielä joskus omat pikkuiset saadaan syliin, vaikka asia pelottaa.
Et ole tyhmä. On vain luonnollista surra. Olet menettänyt lapsen, vaikka et saanutkaan pidellä häntä elävänä sylissä.
