Keskenmeno ja henkinen jaksamattomuus

Keskustelun 'Menetyksen kokeneet' aloitti zarar_, 5 helmi 2020.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Catlady Jostain jotain jo tietävä

    Kannattaa olla vielä varuilta yhteydessä suoraan HUS:n lisääntymispolille, koska terveyskeskuslääkärit ei aina ole ihan kartalla kriteereistä ja tosiaan hoitopäätöksen tekee aina tapauskohtaisesti lisääntymispoli, ei terveyskeskyslääkäri.
    Mutta onpa kurjaa, jos tosiaan on noin erilaisia käytäntöjä.

    Edit: HUS:n lisääntymispolin ohjeissa sanotaan ihan nettisivuillakin, että hoidot voidaan aloittaa myös ennen vuoden määräajan kulumista, arvioivat ihan tapauskohtaisesti. Ja näin minullekin sieltä taannoin kerrottiin. Muistaakseni heidän tarkemmissa kriteereissä oli myös, että yli 38-vuotiaat sekä mm. ne, joilla epäsäännöllinen kierto tai muita kk-häiriöitä, tai hormoniarvoissa vikaa, pääsevät 6kk yrityksen jälkeen hoitoihin.
    (Mun yksityisgyne työskentelee myös Naistenklinikalla, joten olettaisin, että hänellä on ajantasainen tieto hoitoonpääsyn kriteereistä.)
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
    • Informatiivinen Informatiivinen x 1
    Last edited: 31 heinä 2020
  2. Kyfi2299540 Näppärä viestien naputtelija

    Tänään kävin neuvolassa lääkärin tykönä ja hän totesi ultraamalla että keskenmeno

    Minulla oli noin viikon verran menkkamaista vuotoa. Ei runsasta, kivuliasta ja klönttejä.

    Tämä oli minun eka raskaus mikä neuvolassa todettiin. Yritystä takana n. 2v.

    Minulla tosi sekava olo. En meinaa jaksaa olla ja tiedä mitä ajatella.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 6
  3. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Voimaa keskenmenon kokeneille :Heartred

    Miten teillä muilla nykyään menee? Oletteko plussanneet vai odotellaanko täällä vielä? :)

    Mä plussasin tossa hetki sitten, enkä voi uskoa tätä todeksi, 9 yk km jälkeen :nailbiting: pelkään tietysti, että tääkin keskeytyy, mutta toistaiseksi viivat on vahvistuneet paremmin kuin ekassa raskaudessani. Kumpa tämä nyt onnistuisi :smiley-angelic001
    • Tykkään Tykkään x 2
  4. Kyfi5823050 Silmät suurina ihmettelijä

    1 kohtukuolema ja 3 Keskenmenoa takana ja nyt ilmeisesti neljäs tullut kun sykettä ei löytynyt torstaina varhaisultrassa ,8+6.Kyllä tässä ihminen hajoo...mikä on minussa vikana?
    • Sympatiaa Sympatiaa x 14
  5. amandatt Kommentoinnin ninja

    Olen todella pahoillani teidän menetyksistä :sorry: Itselläni on takana kolme keskenmenoa, joista yksi on myöhäinen ja olen myös kokenut paljon riittämättömyyden tunteita ja syyttänyt itseäni, että mikä minussa on vikana. Itketty on paljon. En voi sanoa päässeeni niistä tunteista kokonaan eroon, vaikka välillä on jo parempia päiviä.

    Uskon että saat varmasti lähetteen keskenmenotutkimuksiin, ainakin kannattaa pyytää. Paljon voimia :Heartred
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 3
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  6. Kirppu81 Näppärä viestien naputtelija Lokakuiset 2021

    Voimia sinulle. ❤️
  7. Onnenomena Kommentoinnin ninja

    Ymmärrettävä tunne. Otan osaa suruun!
  8. Teplikka95 Satasella mukana keskusteluissa Helmikuiset 2022

    En ole kirjoittanut tästä asiasta kuukausiin julkisesti. Olen seuraillut eri foorumeja enemmän tai vähemmän, mutta asiasta puhuminen ei ole tuntunut pitkään aikaan omalta jutulta. Nyt tänään tuli viimein sellainen olo, että tästä asiasta voisi yrittää puhua. En tiedä, mihin osioon tämä olisi ollut fiksu laittaa, joten heitin tänne.


    Me saimme keskenmenon kesällä 2020, rv 10. Raskaus oli toivottu, odotettu ja haluttu, sekä minun että mieheni toimesta. Olemme aina halunneet lapsia, se oli yksi ensimmäisistä asioista, josta jo tavatessamme puhuimme. Halusimme varmistua, että kumpikin halusi vanhemmaksi yhtä paljon. Olemme aina haaveilleet lapsiperheen elämästä. Olemme aina suunnitelleet, aina puhuneet, mitä omien lapsien kanssa tekisimme ja puuhaisimme. Millaisia he olisivat persooniltaan, mistä asioista he pitäisivät, miten me nolaisimme heidät teini-iässä ihan vain olemalla olemassa ja miten he aikanaan löytäisivät omat elämänkumppanit ja saisivat ehkä omia lapsia.

    Jätimme ehkäisyn pois, kun menimme naimisiin. Mieheni oli työtön ja minäkin olin pätkätöissä, mutta ajattelimme, että tämä on niin tärkeä asia, ettei tätä voi lykätä. Omassa suvussani on endometrioositaipumusta, ja tiesin aina, että jos lapsia haluaisin, yrittäminen täytyisi aloittaa niin ajoissa kuin mahdollista.

    Meillä tärppäsikin sitten ekasta kierrosta. Olimme sekaisin onnesta: miten tämä oli edes mahdollista! Olin aina pelännyt lapsettomuutta, se oli pahin asia, jonka osasin tulevaisuuteeni kuvitella, ja nyt olinkin raskaana, niin helposti ja nopeasti. Olin niin kiitollinen ja onnellinen, tiesin, ettei raskaaksi tuleminen ole itsestäänselvyys, ja varsinkin ekasta kierrosta tärppääminen oli niin käsittämätöntä tuuria, etten voinut ymmärtää, miten olimmekaan saaneet sellaisen onnen osaksemme.

    Tiputteluvuoto alkoikin sitten yhdeksännen raskausviikon jälkeen, ja rv10+1 kuulimme ultrassa sanat, joita kukaan ei halua kuulla. Meille ei tulisi maalisvauvaa.


    Olin surun murtama, olin viikon sairaslomalla ihan puhtaasti psyykkisistä syistä, fyysisesti keskenmeno meni kuin oppikirjasta. Olo oli ihan hirveä, halusin kuolla. Halusin pakkomielteisesti uudestaan raskaaksi, halusin niin kovasti että se teki kipeää. Ja tekee yhä.

    Kiertoni meni sekaisin keskemenon jälkeen, ja sain terolutit tukemaan sitä. Kaikki hoitohenkilökunta tsemppasi meitä: olisimme melko varmasti taas pian raskaana. Seuraavalla raskaudella oli kaikki mahdollisuudet onnistua erittäin hyvin. Pian me saisimme oman vauvan. Emme ehtisi yrittää kauan.

    Nyt keskenmenosta on 7 kuukautta. Toukokuussa tulee vuosi yritystä täyteen.

    Tänään olisi meidän maalisvauvan laskettu aika.

    Olen odottanut tätä päivää kuukausia kauhulla. Olen laskenut raskausviikkoja – tiedän, en olisi saanut, mutta minkä sitä hulluudelleen tekee – kuvitellut, miten iso vatsa minulla jo olisi, miten vauva potkisi sisälläni. Miten isovanhemmat olisivat tohkeissaan, ensimmäisestä lapsenlapsestaan.


    Nyt kun tämä päivä tulikin, olenkin turta. Melkein... helpottunut? Nyt tämä ”raskaus” on viimein ohitse. Enää ei ole raskausviikkoja, joita laskea (tiedän, tiedän, raskaushan olisi ihan hyvin voinut mennä yliaikaiseksi, mutta ei nyt aleta halkomaan hiuksia).

    Uuden raskauden tuska tosin ei poistu vieläkään.

    Miksi me ei onnistuta?

    Sitä kysymystä olemme molemmat miehen kanssa pyörittäneet nämä pitkät, samalla pelottavan nopeasti huvenneet kuukaudet. Miksi keskenmennyt raskaus tärppäsi ekasta, ja nyt me ei vaan millään onnistuta, vaikka päällä istuisi. Otin tähän kiertoon jo greippimehunkin käyttöön, vaikka olin vannonut, etten mihinkään poppakonsteihin lähde mukaan. Viime kierrossa en juonut ollenkaan kylmää vettä, koska kiinalaisesssa lääketieteessä uskotaan, että kylmät juomat tekevät kohdulle pahaa.

    LaKkAA sTresSaaMaSTa!

    Oi, tuo ihana, niin tuhannen monta kertaa kuultu lausahdus, joka pyyhkäisee raskaudenkaipuun pois tuosta noin vain! *sarkasmi*

    Tuota olen kuullut omalta äidiltäni, ystävältäni, joka ikisessä nettikeskustelussa on se yksi tyyppi, joka tuon huudahtaa. Ja onhan se varmasti totta, eihän stressi nyt ole koskaan mitenkään erityisen hyväksi.

    Sitä näiltä ihmisiltä ei koskaan kuule, että miten se stressaaminen lopetetaan. Miten se raastava tuska tästä poistuu, se huutava kaipuu, joka tyhjässä sylissä vallitsee? Miten se kipu loppuu? Miten lakkaan hajoamasta joka kuukausi, kun ne kuukautiset taas alkoivatkin? Miten lakkaan miettimästä, mitä vikaa meissä on, kun ei vain onnistu?

    Olen hankkinut harrastuksia. Olen keksinyt erilaista puuhaa, jolla määrätietoisesti revin ajatukseni pois yrittämisestä. Ja olen onnistunutkin siinä mielestäni paljon paremmin kuin odotin. Aina, kun alan ajattelemaan yrittämistä, siitä miten kauan ehkäisyn poisjättämisestä tai keskenmenosta on, siirrän ajatukseni muihin aiheisiin. Välillä olen myös toiveikas ja positiivinen yrittämisen suhteen: kyllä me vielä onnistutaan, kyllä me vielä oma vauva syliin saadaan! Sitten iskee kauhu. Pelkään positiivista ajattelua, minä, joka olen aina ollut optimisti. Pelkään, että jos olen toiveikas ja myönteinen, tulen kahta kovempaa alas, kun ne kuukautiset sitten taas alkavatkin. Pelkään, etten selviä siitä, kun hädintuskin selviän nytkään, vaikka odotan niitä tuleviksi.

    Pelkään, ettemme onnistu koskaan.

    Että me, jotka emme ole koskaan muuta halunneetkaan kuin olla äiti ja isä, emme koskaan saa lasta.

    Edes sitä yhtä ainokaista.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 16
  9. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Ensinäkin suuret pahoittelut keskenmenosta :Heartred
    Olet pitänyt pitkään aiheen itselläsi, nämä on isoja asioita, joten hienoa, että rohkaistuit kirjoittamaan tunteistasi ja keskenmenostasi tänne. Meitä on monia, joten tunteesi kuulostavat niin tutuille :Heartblue

    Lohdutukseksi haluan sanoa, että meille tuli keskenmeno viikon 7+6 taitteessa, siitä meni vuosi ennen kuin uusi raskaus alkoi. Yhteensä olimme tuossa vaiheessa keskenmenoineen yrittäneet 1,5 v. ja aloimme valmistautumaan siihen, että joudumme vielä hoitoihin.
    Raskaus kuitenkin alkoi ihan yllättäen itsestään, vuosi keskenmenosta ja olen nyt viikolla 29+1. Raskaus ei kuitenkaan poistanut pelkojani, pelkäsin joka päivä, että tämä viedään meiltä pois, että joku aamu herään enkä tunne enää lastani mahassa, että vauva on kuollut. Meni pitkään alkaa luottamaan raskauteen, siihen, että meistä tulee äiti ja isä. Vieläkin välillä pelkään. Ja toisinaan suren keskenmennyttä lastani. Viedään edelleen kynttilä hautausmaalle elokuussa ja pyhäinpäivänä. Se kipu, jota koin tuosta menettämisestä oli niin repivää, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan, eikä se koskaan myöskään unohdu. Kun ei löydy syitä tapahtuneelle, niitä etsii itsestään, on kuin olisi jonkin käsittämättömän äärellä. Eikä ihmiset usein ymmärrä, miten raskaita keskenmenot on, ne on hirveitä. Jaetaan neuvoja, miten pitäisi elää ja jopa tuntemattomat etsivät syyllisiä tapahtuneeseen. Onko suurempaa surua odottavalle naiselle, kun menettää kauan toivomansa lapsi? Se on jotain niin kylmää, kipeää ja surullista, ettei siihen sanat riitä.

    En tiedä oliko tästä sinulle apua, mutta haluan, että tiedät, ettet ole yksin :Heartred suru ei välttämättä koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Eikä lapsettomuuden kokemuksista koskaan täysin eheydy, vaan niitä saattaa tuntea vielä pitkään raskauduttuakin - ihmiset kun eivät aina ymmärrä kokemuksia, joita itsellä ei ole.
    Tiedäthän myös, että teidän on mahdollista hakeutua vuoden yrityksen jälkeen hoitoihin esimerkiksi oman terveyskeskuksen kautta. Saatte lähetteen lapsettomuustutkimuksiin ja raskaus saattaa alkaa kevyilläkin hoidoilla, jos todetaan jokin haaste raskautumisen tiellä. :)

    Joka tapauksessa voimia, olette elämänkokoisten asioiden äärellä, nämä ei ole helppoja asioita :hug013:Heartred

    Minulla raskautta hidasti hoitamaton autoimmuunisairaus, jonka toteamisen sekä hoitamisen jälkeen raskauduin.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
    • Tykkään Tykkään x 1
  10. Teplikka95 Satasella mukana keskusteluissa Helmikuiset 2022

    Kiitos lämpimästi kauniista, tsemppaavista sanoistasi :Heartbigred Ei tätä tuskaa vaan täysin ymmärrä kuin toinen saman kokenut.
    Olemme tietoisia, että meillä on oikeus päästä tutkimuksiin vuoden yrittämisen tultua täyteen, ja olemme sinne suuntaamassakin. Meidän paikkakunnallamme mies pääsee siemennesteanalyysiin ilman lähetettä yksityiselle, analyysi pitää maksaa itse mutta ei tarvitse odottaa vuotta. Mies päättikin, että menee analyysiin tässä kuussa, niin saamme ainakin siltä puolelta mahdollisesti suljettua ongelman pois. Olemme myös jo etukäteen puhuneet, että mikäli jotain ongelmaa on, olemme halukkaat lähtemään hoitoihin. Itse olen alkanut vahvasti epäillä, että ovulaatiossa on jotain häikkää, mutta sen näkee sitten, kun aloitamme tutkimukset.

    Puhuit todella kauniisti ja rehellisesti surusta. Tuo on totta, että monet mielellään tuputtavat omia neuvojaan keskenmenon kokeneelle, useimmat toivottavasti hyvää tarkoittaen, mutta joskus vain enemmän vahinkoa tehden. On minullekin todettu, että ei keskenmeno ole mikään oikea menetys, ja ihmetelty, miksi olen surullinen, olenhan taas kuitenkin heti raskaana. No, enpä ollut ja vaikka olisinkin, olisin silti varmasti surrut keskenmenoani.
    Kaikkein raadollisinta tässä kaikessa on ollut se epätietoisuus, onnistuuko raskaus minulta koskaan. Onko minusta koskaan mahdollista tulla äitiä? Olin pitkään ihan valtavan katkera ja vihainen siitä, että sen piti olla juuri ensiraskaus, jonka piti mennä kesken. Tämä lapsettomuuden pelko on vain jotain aivan hirveää, ei sitä voi ymmärtää kukaan sellainen, joka ei ole tätä pelkoa joutunut itse käymään lävitse. Nykyisin olen jo työstänyt omaa suruani sen verran, että pystyn näkemään sen, että keskenmeno voi olla yhtä surullinen tapahtuma, vaikka onnistuneita raskausksia olisi jo takana, mutta jos itse olisin saanut valita, olisin ottanut keskenmenon mieluummin vastaan sitten, kun olisin jo ollut äiti. No, näihin asioihinhan me emme pysty itse vaikuttamaan, joten turha sitä on liikaa miettiä.

    Lämpimät onnittelut sinulle raskaudesta, ihana kuulla että onnistuitte niinkin pitkän ajan kuluttua keskenmenosta - vuosi oli varmasti raastava, mutta onneksi teille on nyt tulossa maailman ihanin palkinto :Heartpink:Heartpink Varmasti raskausaikanakin pelottaa, eikä lapsettomuuden kokemus poistu ikinä, vaikka lapsen syliin saakin.
    Oma anoppini paljasti minulle saaneensa myös ensin keskenmenon, ennen kun sai sitten onnistuneesti kolme lasta. Hän kertoi, että vieläkin, yli 30 vuotta tapahtuman jälkeen se tulee ajoittain mieleen, eikä koskaan poistu, vaikka luonnollisesti hän ei sure sitä enää sillä tavalla kuin silloin. Se tuntui itselle lohduttavalle ajatukselle, että keskenmeno on niin iso asia, että se jättää jälkensä ja sitä saa surra - menetyksen kuitenkin muistaa vuosikymmeniä jälkeenpäin. Että ei se ole outoa, että olen niin maassa, vaikka jotkut asiaa ymmärtämättömät mielellään kommentoivatkin, että eihän se ollut edes ihminen ja sitä rataa... onneksi näitä kommentteja ei ole tullut paljon, ja nykyisin osaisin jo puolustautua tuollaisilta päänaukomisilta.

    Lämpimästi onnea sinulle raskauteesi ja oikein hyvää vointia :hug013Toivottavasti meillekin se plussa ja onnistunut raskaus pian suotaisiin, ei sitä oikein muuta elämältä toivo. Kun on kuitenkin koko elämänsä, aina lapsesta saakka halunnut olla äiti, niin ei mikään murhe tämän rinnalla enää oikein tunnu miltään. Eipähän tule stressattua mistään turhista pikkujutuista enää :dance011
    • Tykkään Tykkään x 1
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  11. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Minä uskon, että teistä kyllä vielä tulee vanhemmat tavalla tai toisella. :Heartred Kaikista hirveintä on se odotus, kun tuntuu, ettei ikinä ole se oma vuoro.
    Hienoa, että olette saaneet alun jo hoitopolkuunkin. Se luo edes vähän toivoa, kun asian tavallaan osittain laskee pois myös itseltä - nyt on paljon keinoja, joilla teitä voidaan auttaa. Vaikka tietenkin se tuo omat haasteet ja murheet eteen, hoidot on usein henkisesti rankkoja. Tsemppiä siis sinne :Heartpink

    Minä ajattelin keskenmenosta pitkään samoin - oli niin vaikea suhtautua siihen 23-vuotiaan nuoren ihmisen silmin, meillä ei ole omia lapsia ja sen osuminen siihen kohtaan, kun aloittaa yrityksen, teki siitä kyllä niin surullisen. Ei voinut ammentaa voimaa esimerkiksi jo olemassa olevista lapsista, kun niitä ei ennestään ollut ja toisaalta ei ollut vielä täysin äitiyden kypsyttämä, vaan jotenkin tosi kesken omalla matkallaan. Monesti pohdin, että keskenmeno olisi ollut helpompi kokea silloin, kun lapsia jo on ennestään. Olisi ehkä osannut suhtautua siihen enemmän huonona tuurina ja sattumana, en tiedä. Mutta ajan myötä sekin katkeruus ja suru alkoi asettumaan uomiinsa, se vaati paljon, monet itkut ja pettymykset. Ymmärsi, ettei kukaan täällä voi itse ohjailla kaikkea, eikä sillä lopulta ole väliä montako lasta on ennestään, suru on aina suru. Pikkuhiljaa askele kerrallaan eteenpäin, se oli pitkään mottoni asian kanssa ja nyt se on myös ajatukseni raskauden kanssa. :Heartred

    Sain aikanani tosi paljon myös kommentteja, jotka sattuivat - milloin sanottiin, että parempi, että meni nyt kun myöhemmin, verrattiin aborttiin tai muuten vaan tölväistiin jotain uskomattoman tökeröä "lohdutukseksi" - uskon, ettei ihmiset vain osaa suhtautua näihin asioihin, jos ei ole omakohtaista kokemusta tai joskus jos on, niin jos ei ole omaa suruaan käsitellyt, se näkyy kommenteissa toisille ihmisille.

    Kiitos onnitteluista. Toivon tosissani ihan jokaiselle tästäkin ketjusta vauvaa, myös teille :hug013Minäkin pelkäsin tuleeko meistä ikinä vanhempia, nyt pelkään osataanko me olla vanhempia, mutta kyllä ne pelot toivottavasti vielä haihtuu, molemmilla meillä.

    Voimia tulevaan :Heartred
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  12. elo Puuhakas puhuja Tammikuiset 2022

    Luin kirjoituksesi ja muistan hyvin nuo tunteet, miten syvissä vesissä sitä uikaan.. niin moneen asiaan haluaisin vastata, mutta kaikkea ei osaa sanoiksikaan pukea.
    Pientä elämää saa surra, mielestäni jokainen raskaus, ihan alussakin oleva on mahdollisuus elämään, ja sen päättymistä saa surra.
    itselläni ollut neljä ”kemiallista”? ruvenneet vuotamaan ennen rv 6+ Ja olen surrut niistä jokaista.. ensimmäistä raskauttani mietin vieläkin joskus, sitä minkä ikäinen lapsi olisi nyt, ja sitä miten luottavainen itse olin silloin että kaikki menee hyvin, sitä tunnetta ei enää sen jälkeen saanut takaisin, se särkyi..
    Luottamus onnistuneita raskauksia kohtaan kärsi vieläkin enemmän kun yksi raskauksista päättyi lapsen kuolemaan rv 23, lapsi oli vakavasti sairas. Minä myös menin päivä kerrallaan sen ”raskauden loppuun” yksi etappi oli lapsen laskettu aika ja toinen se kun kuolemasta oli vuosi.

    onneksemme olemme saaneet kaksi tervettä lasta kaiken tämän jälkeen. Ensimmäinen syntyi ivf hoitojen myötä ja toinen ihan spontaanisti heti perään, tällä haluan sanoa että kaikki on vielä mahdollista!.. meillä ”syvissä vesissä” oltiin 8 vuotta ennen kuin ensimmäinen elävä lapsi saapui, mutta hän saapui :Heartred

    Samaa toivon teille :angel7:Heartred

    loppuun vielä kappale joka itselläni aukaisi padot pienokaiseni kuoleman jälkeen, vieläkin joskus kuuntelen ja itken :Heartblue
    YouTube: Iina kangasharju - lintu
    • Sympatiaa Sympatiaa x 5
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  13. Oreo Puuhakas puhuja Helmikuiset 2022

    Meille tuli keskenmeno varhaisilla viikoilla viime kesänä. Kävin vuodon takia naistenpolilla. Syke löytyi, hyvät virtaukset.
    Viikon päästä vuotoa ja supistuksia. Kävin taas naistenpolilla, sykettä ei löytynyt ja koko vastasi täsmälleen edellistä käyntiä.

    Tuo la oli mulle sellainen virtsanpylväs myös. Monta kuukautta ennen sitä olin levoton, ahdistunut ja itkuinen. Enhän ollut edes raskaana uudestaan, se tuntui epäonnistumiselta!
    Mutta kun päivä koitti, olo oli kuitenkin yllättävän hyvä.
    Kuten aikaisemmin tuolla tulikin, niin vihdoin keskenmeno oli ns.ohi.

    Sitten pystyin jo ilman itkemistä kertomaan asiasta työkaverillekin. Ihan ohimennen, eikä se enää aiheuttanut hirveää surua. Hieman haikeutta vain.

    Syytin keskenmenosta itseäni, koska olen tehnyt aiemmin abortin. Elämäntilanne oli sellainen, etten kokenut voivani olla hyvä äiti. Joten keskenmeno tuntui siltä, että koska en ottanut sitä joka meille oli tarkoitettu, en saanut sitä jonka halusin.
    Abortistakin on kulunut jo pari vuotta, ja vihdoin olen voinut antaa itselleni senkin anteeksi. Se oli siihen tilanteeseen tehty ratkaisu, vaikka sitä kaduinkin. Helpotti kummasti, kun annoin itselleni luvan surra sitäkin, vaikka itse sen päätöksen teinkin.

    Nyt niistä puhuminen ei enää ole vaikeaa. Onhan se surullista edelleen, mutta minkäs teet. Enää en jää siihen suruun kiinni :)

    Tulipa sekava viesti. Mutta hyvä päästä kertomaan.

    Tsemppiä kaikille! Kyllä se joskus helpottaa. Se suru ei välttämättä mene pois, mutta haalistuu kyllä.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  14. elo Puuhakas puhuja Tammikuiset 2022

    Niin se on, että ei auta kuin elää niiden kokemustensa kanssa. Jokainen ”toipuu” tavallaan, mutta ei se pois pyyhkiydy, eikä tarvitsekaan, se on osa elettyä elämää..
    Jokainen tuntee niin omalla tavallaan sen surunkin, että ei senkään läpikäymiseen ole yhtä tietä. Toiset paiskii kovasti töitä ja sanoo ettei halua jäädä kotiin suremaan, omalla kohdallani uskon että oli hyvä ratkaisu olla pois töistä. Väittäisin että ”suru istui niin kokonaisvaltaisen tukevasti olkapäälläni” olinpa missä vain, että työni olisi vain kärsinyt, jos olisin sinne ”väkisin” lähtenyt,onneksi sain mahdollisuuden olla pois.. rutiinit kyllä auttaa jaksamaan sitä arkea, mulla auttoi päivittäiset kävelylenkit.

    Pahimmassa vaiheessa kun aamulla heräsi, niin toivoi vain että olisi jo ilta ja voisi mennä takaisin nukkumaan ja illalla kun koitti nukkua, niin ajatteli vain että olisipa pian aamu ettei tarvitsisi ajatuksineen pyöriä enää yhtään pidempään unta odottamassa.
    vaivuin myös sellaiseen synkkyyteen että koin ettei elämälläni ole mitään merkitystä..
    Minulle kans lapset oli ollu harras toive jo vuosia ennen kuin edes aloitettiin yrittämään.. ja miehen kanssa kun alettiin tapailemaan niin molemmille oli selvää että halutaan lapsia. Silläkin tuntui ne vuodet niin ”tyhjiltä” kun niin kovasti toivoi raskautta.

    Kaikki eivät muista että on aivan eri asia valita lapsettomuus kuin se ettei saa lapsia vaikka haluaisi. Siinä tilanne, jossa toinen tekee valitsemassaan tilanteessa elämässään asioita jotka kokee itselleen tärkeäksi, ja se toinen ikäänkuin vain odottelee sitä ”elämää” alkavaksi, jota toivoo ja on valinnut. Tilanteesta tietämättömät sitten helposti ”töksäyttelevät” ties mitä.. itsellä ainakin kokemusta..

    :angel1

    Muoks. Tuo viimeinen teksti meni vähän monismutkaiseksi, mutta samassa tilanteessa olleet varmaan ymmärtävät mitä kirjoituksellani koitin sanoa.:angelic:
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
    Last edited: 14 maalis 2021
  15. Katrimaria94 Silmät suurina ihmettelijä

    Kerronpas tähän oman tarinani.

    Omasta keskenmenosta on kohta aikaa kaksi kk:tta. Kaikki on mennyt niin sanotusti penkin alle. Keskenmeno tapahtui varhaisilla viikoilla, mutta todettiin vasta ultrassa myöhemmin kun alkoi tulemaan veristä vuotoa keskeytynyt keskenmeno.
    Takana kaksi lääkkeellistä hoitoa ilman tulosta ja päälle imukaavinta.
    Imukaavinnan jälkeen jäi vielä tavaraa kohdunkaulaan. Vuotoa kesti tämän jälkeen melkein kk verran, osastolta kerrottiin kokoajan tämän olevan normaalia. Tuli veristä vuotoa ja hyytymiä vielä parin viikon päästä kaavinnasta, normaalia vain kerrottiin.

    Viime viikolla erikoislääkärin vastaanotolle mennessä lääkäri kertoi että vuodon olisi pitänyt loppua jo viikkoja sitten. Oireina olivat aaltoilevat vatsa/kylki sekä selkäkivut jotka olivat jatkuneet jo useamman viikon, mutta lääkärit olivat sitä mieltä että tämä on lihassärkyä. Missään vaiheessa tulehdusarvot eikä kuume nousseet. Kohtu oli kosketusarka. Oireisiin kuuluivat myös vaaleanpunakka vuoto sekä verinen vuoto. Todettiin siis kohtutulehdus ja nyt syödään kahta ab 10 päivän ajan, kipuja edelleen mutta onneksi tuntuu että olisivat kuitenkin vähän auttaneet.

    Kyllä tässä henkistä jaksamista koetellaan kovasti vaikka kroppakin joutunut koville. Asiasta puhuminen ei ole ollut itselle vaikeaa, vertaistuki ja avoin keskustelu on ollut itselle kyllä ne valttikortit tässä elämäntilanteessa. Ei tätä olisi ikinä osannut omalle kohdalle odottaa ja vieläkin näin monen vastoinkäymisen kautta. Itse odottaa vain että kroppa olisi kunnossa ja pääsisi niin sanotusti jatkamaan elämää.

    Tsemppiä kaikille tulevaan ja kyllä se aurinko meidänkin risukasaan vielä paistaa! Onneksi kokoajan ollaan menossa kevättä kohti. :smiley-angelic003:love7
    • Sympatiaa Sympatiaa x 10
    Last edited: 15 maalis 2021
  16. Haukikanto Kunnioitettu kommentaattori Kesäkuiset 2022 Joulukuun äidit 2019

    Voi voi, nää on niin surullisia juttuja että ei niitä voi muut välttämättä ymmärtääkään.
  17. Teplikka95 Satasella mukana keskusteluissa Helmikuiset 2022

    Täällä ei plussaa vain kuulu, lähdettiin hakemaan lapsettomuustutkimuksiin lähetettä :smiley-angry017 itkettää, uuvuttaa ja olo on ihan kamala. Jotenkin sitä ajatteli, että kun kerran sen yhden kerran tärppäsi, niin tärppää se toisenkin kerran. Että keskenmeno oli ihan hirveää kärsimystä, mutta se kannatti, koska se kertoo että minä voin tulla raskaaksi. Että se onnistuu meiltä, nyt vain kävi huono tuuri. Mutta nyt, kun yrittämistä tulee täyteen vuosi, kaikki se kärsimys tuntuu vain hirveän turhalta. Pelkältä ilkeältä kiusanteolta. Että annetaan toivoa, että voitaisiin saada lapsi luomuna, mutta repäistäänkin se sitten pois.
    Onko täällä muita, joilla on ensimmäinen raskaus päätynyt keskenmenoon, mutta sitten toinen ei olekaan alkanut luomusti? Ahdistaa, että mikä oikein on vikana, kun ei vaan onnistu. Sitä pyörittää mielessä kaikenlaista. Olisiko minun pitänyt tehdä keskenmenon jälkeen jotain toisin, että olisikin voinut tulla raskaaksi uudelleen? Olenko omalla toiminnallani jotenkin aiheuttanut sen, ettemme nyt onnistu? Mikä meissä on vikana, mikä on muuttunut? Voimmeko saada koskaan edes hoidoilla lasta, edes sitä ainokaista? Halusimme aina ison perheen. Miksi me emme nyt onnistu. Miksi. Järkihän tässä lähtee :dead: onko kokemuksia, miten saa pidettyä pään kasassa?
    • Sympatiaa Sympatiaa x 5
  18. CherryRed Sukkela juttelija

    Täällä foorumilla on kokonainen lapsettomuus osio. Kannattaa mennä sinne lueskelemaan ja osallistumaan keskusteluihin. Siellä on hyvä tunnelma ja paljon naisia. joilla samoja kokemuksia. Itse olen siellä jo viihtynyt 1,5 vuotta, kun ollaan ivf-hoidoissa. :)
    • Tykkään Tykkään x 1
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  19. Muir Hyväntuulinen höpöttäjä Joulukuiset 2021

    @Teplikka95 on kokemusta tuosta. Meillä eka raskaus sai alkunsa suht helposti, varhaisultrassa kaikki oli hyvin, mutta oli mennyt kesken rv 8+ joka todettiin vasta NT-ultrassa. Lääkkeellinen tyhjennys ei toiminut, tehtiin lopulta kaavinta kun vuoto ja kivut vaan jatkuivat. Sitten uutta raskautta ei kuulunutkaan ja aika kului. Selvisi, että kaavinnan jäljiltä mun kohdun limakalvo oli tosi ohut, muuta selvää vikaa ei ollut. Lopulta raskaus alkoi kolmannesta inseminaatiosta (hoidot privaatissa). Saatiin lapsi syliin lopulta.

    Tie voi olla raskas ja kuluttava, mutta suurin osa saa avun hoidoista. Tsemppiä! :Heartred
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 2
    • Tykkään Tykkään x 1
  20. Sudensylin Sanavalmis juttuseppä Maaliskuiset 2022

    Tää on keskustelu, mihin en osannut ees kuvitella osallistuvani, mutta toisin kävi.

    Tarina alkoi viime helmikuusta, kun karattiin miehen kans naimisiin ja sen jälkeen jätettiin ehkäsy pois. Molemmat kyllä tiesi, mitä se tarkottaa ja ollaan me vuosia puhuttu, että sitten joskus, kun on lapsia, mutta siinä hetkessä asiasta ei keskusteltu sen enempää ja hups, maaliskuun lopulla plussasin ekasta kierrosta. Yllätti ja tuntui epätodelliselta.

    Mun raskaus oli aika vähäoireinen ja mulla on tapana käydä läpi kaikki skenaariot hyvistä huonoihin milloin mihinkin asiaan liittyen. Miehelläkin meni jo kertaalleen hermot mun negatiivisuuteen. Kyllä mä koko ajan silti jaksoin uskoa raskauteen, vaikka hoinkin itelleni ja muille, että keskenemeno on mahdollinen.

    Keskiviikkona mulla alkoi niukka ruskea vuoto. Googletin hullun lailla ja olin huolissani, jaksoin silti uskoa, että se menee vielä normaalin piikkiin. Eilen rv 12+3 oli ensimmäinen ultra, jossa todettiin keskeytynyt keskenmeno viikolla kahdeksan ja sain lähetteen tyhjennykseen. Että ihan pitkän kaavan mukaan piti tämäkin sitten käydä läpi.

    Iltaa kohden vuoto runsastui ja aamuyöllä tuli jo niin kovia kipuja, että otin särkylääkkeen, joka onneksi auttoi. Toivon, että tämä tyhjenisi nyt itsestään ja maanantaina olevalla tyhjennysajalla voitais vaan todeta, että kaikki ok ja eikun uuteen nousuun.

    Keskiviikkoillan itkin, kun olin niin huolissani ja eiliset itkut meni järkytyksen piikkiin. Laitoin heti viestimyllyn pyörimään ja kerroin tilanteen kaikille asiasta tietävile. Pomolle ilmoitin saikun. Lopetin foorumilla odottavien ryhmien seurannan, poistin raskauden kaikista sovelluksista, en halua kuulla siitä enää tämän jälkeen. Ja heti tänä aamuna törmäsin vessan kaapissa positiiviseen raskaustestiin ja hajosin siihen. Työhuoneen pöydällä kummittelee raskausajan vauvakirja, jota olen hartaasti täyttänyt. En tiedä, mitä teen sille.

    Luulen, että kun tästä järkytyksestä selviän, ei tämä menetys itsessään jää mua vaivaamaan, sen sijaan mua huolettaa jatko tästä eteenpäin ja ne tunteet, mitä joudun siellä käymään läpi. Jos en raskaudukaan enää yhtä helposti. Kuinka pystyn enää sitäkään vähää suhtautumaan raskauteen rennosti, kun pelkään tilanteen toistuvan. Ei kai mikään määrä ultria tuo lohtua, kun keskenmeno voi käydä koska vaan. Mitä jos se käy uudestaan, miten sen kestän.

    Tästä tiestä tuli yhtäkkiö paljon kuoppaisempi kuin osasin odottaa.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 8