Kesäkuisten aiempia synnytyskertomuksia ja -kokemuksia

Babuu

Babuu

Näppärä viestien naputtelija
Ajattelin, että myös tämmöinen aihe voisi olla ihan kiva, sais ensikertalaiset ja miksei useampikertalaisetkin lueskella.. Itselläni ainakin oli ensimmäinen synnytys niin hyvä kokemus.
 



Mulla oli jääny tutti keittämättä ja keittelin sen sitte sillä välin ku mies kävi vähän autotallilla hommissa. Raskausviikkoja oli tuolloin 40+3. Televisiota siinä taidettiin tiistaina vähän seurata ja sitten pisulle, pesulle ja uinumaan. Pissatessa tuntuikin semmonen vähän jännän tuntuinen juttu jota en oikeen osaa vieläkään selittää.. ehkä harkkarisupistus tai joku semmonen. Mulla ei ollut siis aikasemmin supistellut, joten en tiennyt mikä se oli.


Yöllä sittten heräsin ydhen jälkeen siihen, että vatsa meni kovaksi. Semmosia tuli noin 10min välein ja 
tunnin siinä varmaan vielä makoilin sängyssä ennen kuin lähdin suihkuun. 


3.00 maissa potkin sitten miehen ylös, kun alkoi vähän jo tuntumaan ilkeämmältä. Sanoin että: "Mene suihkuun jos haluut siellä käydä ennen kuin lähetään sairaalaan." Siinähän se sitte suihkun jälkeen pyöriskeli ja katteli kun minä etsin parempaa asentoa.


3.30 tuumailinkin sitten 5min välein tulevista supistuksista että: "Alappa viedä laukkuja autoon." Mies meinasi että: "Laittain sen hetkeksi aikaa roikan nokkaan..! mut minä vaan karjasin perään ett: "STARTTAA!" :D 70km:ä meiltä on matkaa sairaalaan ja sen sanon, että auton penkinlämmitin on aivan ihana olemassa. Porotteliin nimittäin silllä selkää etteivät tuntuneet supistukset matkalla niin pahalta. Hetken pystyin jopa nukkumaan.


Klo 5.20 oltiin siiten sairaalassa. Mies ei uskaltanut ottaa laukkujakaan mukaan, kun pelkäsi, että joudutaan vielä kotiin. Ja sanon, että aika tyhmältä tuntu mennä luukun taakse, kun ei ollu mitenkään sairas. Kätilö tuli siinä sitten katselemaan ja tuumaili vaan ett: "Supistaako?" 


Hetken aikaa meitä seurailtiin käyrillä ja kätilön todettua minun olevan 4cm. Miekin sai osansa, kun Kätilö tälle tuumasi, että: "Te enää täältä mihinkään lähtekö, nyt lähdetään saliin."


Klo 6.30 oltiin sitten salissa ja kävivät verikokeen ottamassa kun olin pyytänyt piikkikammostani huolimatta varmuuden vuoksi epiduraalia. Suihkua kokeilin, mutta minua se ei tuntunut auttavan. NOS:sista tulee kuulemma huono-olo, joten en sitä halunnu. Maskikin tuntui epämukavaita kasvoilla. Sitten kun vielä otetaan huomioon se, että kaasu oli kylmää niin sitä sai "Ei kiitos"-yhtälön.


Klo 8:n aikaan kätilöjen vuoro vaihtui. Olin jo aatellut ettei yhtään harjottelijaa tarvitsisi tulla, minun synnytykseeni, mutta niinhän tuo ylimääräinen ihminen, kun vain epiduraalin sain ja se alkoi vaikuttamaan.


Yhdeksältä koitin vessassa vähän istua ja pisutella ja 9.30 meinasi kätilö, että nyt ponnistetaan. Miehen pää noisi aika äkkiä säkkituolissa. Tunti meni ponnistaessa, oksitosiiniä sain vähvistamaan supistuksia ja poika 3720g 50cm syntyi klo 10.30. pisteitä sai 9/10. Pari pientä niehaumaa, joista toiselle ei edes alettu tekemään mitään. Parilla tikillä siis selvisin. Ja menen varmasti uudestaan kesäkuussa, jos kyydissä pysyy pienen pieni pikkukakkonen. :)
 
Oih, ihana tällanen ketju <3 mulla oli myös niin hyvä kokemus eka synnytys, että jotenkin sitä vaan mielellään elää niitä tapahtumia uudelleen =) Tässä siis meidän pojan syntymä:

19.5. rv 41+0 aamuyöstä 00:30 heräsin vessaan ja sängystä noustessa lorahti lapsivettä pitkin reisiä pari desiä. Minä siitä sitten vessaan unenpöpperössä ihmettelemään että tuleeko vielä lisää, no ei tullut. Herättelin miehen siitä sitten että nyt meni vedet ja soitin synnärille. Sanoivat että kiirettä ei ole mutta lähtekää tulemaan. Kävin siinä sitten suihkussa kun ei supistuksiakaan vielä ollut, ne alkoivat sitten suihkun jälkeen noin klo 01:00 heikkoina noin 20min välein. Matkalla sairaalaan ne hieman tihenivät ja voimistuivat, mutta ei edelleenkään voinut sanoa niiden tekevän juurikaan kipeää.

Synnytysvastaanotolla mut sitten otettiin 01:50 käyrille ensimmäisen kerran. Siinä makoillessa supistukset alkoi voimistua ihan mukavasti, mutta olivat edelleen ihan siedettäviä. Kätilö sanoi sitten että parin tunnin päästä otetaan uudet käyrät ja katsotaan mihin suuntaan supistukset lähtee menemään.

No, puolen tunnin päästä supistuksia alkoi tulla ensin viiden, sitten kolmen ja lopulta 1-2 min välein, mutta pystyin hyvin edelleen hengittelemään niiden ajan rauhallisesti. Noin 3:15 oli sitten pakko käydä sanomassa kätilölle että nyt alkaa tehdä oikein kunnolla kipeää ja supistukset tulee 1min. välein. No, hän sitten mua uudestaan käyrille ottamaan ja antoi sairaalavaatteet vaihdettavaksi päälle. Yhtäkkiä kipu muuttui aivan uskomattoman kovaksi ja kumartelin kaksin kerroin sängyn yllä. Supistusten välissä riisuin nopeasti omat vaatteet ja ehdin saada sairaalan kaavun päälle ja kivuta sänkyyn ennen kuin seuraava supistus tuli. Yhden pystyin vielä hengittelemään läpi mutta seuraavalla supistuksella en voinut enää kun huutaa kivusta. Se oli jotain aivan järkyttävää. Anelin jotain kivunlievitystä mutta kätilö sanoi että katsotaan nyt tämä käyrä loppuun. Seuraavalla supistuksella meni kuitenkin loputkin lapsivedet ja seuraavalla ähkäisin kätilölle että nyt kuule ponnistuttaa!!! Kätilö kokeili kohdunsuun tilanteen ja totesi sitten että nyt lähdettiin saman tien saliin, nyt et saa yhtään ponnistaa vaan hengittelet!! Siellä mua sitten sängyllä kärrättiin saliin jossa sainkin sitten alkaa saman tien ponnistaa. Kipu helpotti saman tien kun päästi ponnistamaan. Väliliha multa jouduttiin leikkaamaan ja yksi pieni repeämä tuli, mutta 1h20min vesien menosta meidän jässikkä syntyi 04:50. Silloin musta tuntui että oltiin salissa vain hetki, mutta tunti tosiaan poikaa ponnisteltiin pihalle - no kokoakin oli tosin se 4010g ja 50cm, että johan siinä ponnistamista olikin! Kipu loppui saman tien kun poika syntyi, oi sitä riemua kun sain pojan rinnan päälle lepäilemään ja hän rauhottui siihen saman tien :D kaiken kaikkiaan synnytys kesti 3h 57min, eli ajallisesti meni juuri niinkuin aavistelin, koska meidän äiti on meidät kaikki viisi synnyttänyt alle viiteen tuntiin - minäpä pistin vielä paremmaksi :D
 
Jospa minäkin oman tänne laittasisin :)

Perjantaina 26.2.2010 rv 38+5. Heräsin aamulla n. klo 7. Olin nukkunut
yön todella huonosti ja päätin nousta samalla kun Teemu alkoi
valmistautua töihin lähtöön. Söin rauhassa aamupalaa ja katselin
telkkaria. Jossain vaiheessa huomasin, ettei vauva liikkunut niin kuin
normaalisti. Yritin parin tunnin ajan laskea liikkeitä, enkä saanut
kymmentä liikettä täyteen. Huolestuneena meinasin jo soitella
synnärille, mutta en vielä kuitenkaan viitsinyt, ajattelin odotella
Teemun kotiin töistä ja jos ei vielä silloin ole saatu liikkeitä täyteen
lähdetään käymään polilla.

Menin joskus kymmenen sänkyyn katselemaan leffaa ja olin siinä
sitten nukahtanut. Heräsin n. 13.30 armottomaan pissahätään ja kiireesti
raahauduin vessaan. Juuri kun pääsin vessaan, jotain lorahti housuihin.
Kirkasta, aavistuksen punertavaa nestettä vajaan desin verran ehkä, no
lapsivettä, ajattelin tietysti.

Supistuksia ei vielä juurikaan tuntunut, ja turhamainen kun olen,
ajattelin mennä ensin suihkuun pesemään tukan ja ajelemaan kainalot ja
muut paikat ennen soittoa synnärille ja Teemulle. Suihkussa alkoi taas
normaali ”menkka jomotus” jota olin jo useamman kuukauden tuntenut. En
siis juuri siihen huomiota kiinnittänyt.

Sitten soittoa synnärille. Sanoivat jotta voin tulla näytille mutta
ei kiirettä kun ei paljoa supistele. Soitin Teemulle sitten, että alkaa
tulla kotiin päin, taitaa olla lähtö käsillä. Tässä vaiheessa alkoi jo
tulla todella napakoita supistuksia, mutta ei juurikaan säännöllisesti
ja kestotkin oli vielä alle minuutin (ei kyllä tullut kellotettua).

Siinä odotellessa kuivasin tukkaa ja pesin kissan vessan ja
haahuilin jännittyneenä ympäri kämppää. Äidillekin soitin, että
valmistautuu mummouteen, viikonlopun aikana toivottavasti syntyy.

Teemu tuli kotiin n.14.00. Vaihtoi siinä rauhassa vaatteita ja
puuhaili omiaan. Supistukset oli melko kivuliaita (siinä vaiheessa kyllä
ajattelin, että todella kipeitä… Myöhemmin muutin mieltäni…) ja
roikuin aina supistuksen tullessa ovenkarmissa ja yritin hengittää.
Sanoin Teemulle, että ei sillä että kiire olis mutta voisitko pistää
VAUHTIA!! Ja tulihan sitä liikettä niveliin.

Matkalla sairaalaan supistuksia tuli muutama. Välit siinä vaiheessa
siis alle 5 min. Ei edelleenkään kellotettu, mutta matka sairaalaan
kestää juurikin melkeinpä 5 min.

Auto parkkiin synnyttäjien parkkikselle ja kävellen osastolle juuri
sopivasti supistusten välissä. Siellä vastaanotti mukavan tuntuinen
kätilö joka neuvolakortin saatuaan jätti meidät hetkeksi odottelemaan
aulaan. Siitä sitten käyrille. Teemu jäi vielä aulaan.

Sairaalavaatteet päälle ja eikun pötkölleen tutkimuspöydälle.
Kätilö tutki ja olin kahdelle sormelle auki. Lapsivesi testi tehtiin ja
osoittautui, että se mikä vessassa lorahti housuun, ei ollutkaan
lapsivettä, vaan limatulppa (!!). Todella outo sellainen, en ollut ennen
koskaan kuullutkaan täysin nestemäisestä limatulpasta. Kätilö sanoi,
että voidaan varmaan mennä vielä kotiin odottelemaan aukeamista, kunhan
olen hetken käyrilla ollut. Remmit siis kiinni ja mittailemaan. Nyt
Teemukin sai tulla seuraksi.

Supistuksia alkoi tulla tihenevään tahtiin, nämä eivät vain
lainkaan piirtyneet käyrälle. Kipu oli uskomattoman kovaa joka kerta.
Siinä vaiheessa päätin, ettei täältä mihinkään lähdetä, vaan jään vaikka
oven kahvaan roikkumaan ja anelemaan jotain kipuun.

Tunnin verran oltiin käyrällä kunnes kätilö tulee takaisin. Sanoin,
että supistaa tositositositosi kipeästi  kolmen minuutin välein enkä
enää tahdo kotiin vaan jotain kipuun. Siirryttiin saliin klo 15.44.
Kävelin tuon hurjan matkan, ehkä 20m ja sinä aikana tuli siihen mennessä
ehkä kovin supistus. Jouduin käymään polvilleen lattialle hetkeksi.

Salissa sain ilokaasua, joka ei auttanut yhtään!! Päinvastoin, oli
vielä hankalampi hengittää. Sattui mielettömästi! Itkin supistuksen
tullessa ja puristin sänkyä. Pahaolokin tuli siinä, ja pyysin astian
johon oksentaa. Ekan kerran yökätessä holahti sitten ne vedetkin. Ja ai
jumankauta!! Supistukset vaan paheni! Kätilö oli hetkeä aikasemmin
tilannut mulle epiduraalin. Onneksi anestesialääkäri oli justiinsa
viereisessä huoneessa. Kätilö teki sisätutkimuksen 16.07 ja olin 4-5cm
auki.

Viimein sain puudutteen klo 16.19. Tuskaa oli, kun piti selkää
köyristää pistoksen ajaksi, eikä yhtään saanut liikkua edes supistuksen
tullessa. Ja niitä tulikin kaksi sinä aikana kun puudutetta laitettiin.
Puudutus ei sattunut kyllä yhtään. Kun pistos oli annettu, olisi pitänyt
kääntyä toiselle kyljelle, että aine lähtee kunnolla vaikuttamaan eikä
puuduta vain toista puolta. Ei ollut helppo homma ollenkaan. Luulin
etten siihen pysty ollenkaan, etenkin kun juuri kun sain itseäni vähän
kammettua, niin alkoi taas supistaa eikä puudute vielä vaikuttanut.
Onnistuin kuitenkin.

Ja ai jösses, kun puudute alkoi vaikuttaa! Ihankuin taivas olisi
avautunut! Mitään kipua ei tuntunut missään. Päässä oli vaan vähän hassu
hiprakkainen tunne :D Tunsin kyllä supistukset mutta ainoastaan
kivuttomana paineena. Kätilö tutki taas paikat 16.39 ja olin jo täyden
kympin auki! Supistukset oli kyllä tässä vaiheessa hiipuneet ja mulle
laitettiin tipassa menemään supistuksia kehittävää ainetta. Kätilön
kanssa vitsailtiin ja juteltiin niitä näitä ja samalla sain rauhassa
koeponnistella.

Muutaman harjoituskerran jälkeen alkoi kunnolla tuntua painetta, ja
uskomatonta ponnistamisen tarvetta. En olisi uskonut, että se
ponnistaminen tulee niin luonnostaan! Tässä vaiheessa iski oikeastaan se
tunne kun tajusin, että nythän se lapsi tulee! Meistä tulee oikeasti
isä ja äiti!

18 minuutin ponnistamisen jälkeen, klo 17.38 meille syntyi maailman
ihanin poika 2980g ja 46 cm ja 9 pistettä, päänympärys 34cm. Nenä oli
poitsulla poskella niin kuin kunnon nyrkkeilijällä konsanaan.  Itkin
aivan hysteerisenä , onnesta kyllä, kun kätilö otti pojasta näytteitä.
Viimein sain pojan paidan sisään rinnalle. Voi jestas sitä tunnetta! En
voi sanoin kuvailla. Siinä se nyt oli, mun oma pieni potkunyrkkeilijäni!

Ensi-imetys tehtiin hetken kuluttua ja sekin oli mitä uskomattomin
tunne. Paljoa en noista hetkistä muista, olin niin onnesta sekaisin.
Kätilö puuhaili jotain omiaan alakerrassa. Istukan syntyminen ei
tuntunut ollenkaan, jos kätilö ei olisi kysynyt, tahdommeko nähdä
istukan, en olisi uskonut, että se on ulos tullutkaan! Ei tahdottu
muuten nähdä…

Sitten poika mittauksiin ja mulle evästä. Nälkä olikin mieletön,
olin nimittäin tosiaan aamulla viimeksi syönyt. Isi sai sylitellä poikaa
kun sain vähän puhdasta vaatetta päälle. Suihkuun en salissa päässyt
kun meinasi olla vähän ruuhkaa. Jokainen sali oli kuulemma varattu.

Osastolle päästiin n. 20 aikaan. Harmittelin kun jäi salkkarit
näkemättä ;) Teemu lähti kotiin ysin pintaan ja poika hoitajien
huoneeseen tarkkailuun, kun oli ukkelilla verensokerit vähän alhaalla.
Itse yritin kattella suomen peliä, mutta se oli niin karmeeta
tuhraamista (loppujen lopuksi suomi taisi hävitä 7-1 tjsp.), että ekan
erän jälkeen menin huoneeseen pötköttelemään ja yrittämään nukkumista.
Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, kun oli poikaa niin kova
ikävä… Murunen tuotiinkin sitten kolmen aikaan takaisin. Sitten päästiin
taas tissittelyä harjoittelemaan ja nukkumaan.

Sellainen synnytys meillä Ei tosiaan yhtään repeämää eli tikin tikkiä ei tarvittu ja pystyin hyvin istumaan ja käymään vessassa heti synnytyksen jälkeen. Synnytyksessä 
ensimmäinen vaihe kesti 3h5min, toinen 18min ja kolmas 7min. Koko
synnytyksen kesto siis 3h30min. Ensisynnytykseksi siis todella nopea! Ei oo häpee olla nopee :D
Kätilö meinasi, että seuraavassa sitten aika puolitetaan :D Kaiken
kaikkiaan hieno kokemus eikä mitään kammoa jäänyt. Paitsi nyt oon alkanu jo jännittää tätä tulevaa, että mahdetaanko ees sairaalaan keretä...
 
Kiva lukea muidenkin synnytyskokemuksi..
Itsekkin voisin tänne laittaa meidän pojan tarinan:

Perjantai-Lauantai (5-6.2) välisenä yönä koin elämäni ensimmäiset supistukset. Niitä tuli muutaman tunnin, ei niin pahoina, mutta tajusin että tämmösiä ne supistukset sitten kutakuinki on.
Aamulla 7.30 aikaan menin vessaan ja samalla irtosi limatulppa.
Päivällä ei oikeastaan yhtään supistuksia, käytiin lenkillä ja saunassa.

Illalla sitten 23 aikoihin alettiin ottaa ihan aikaa kun supistuksia alkoi tulemaan. Tuli n. 7min välein ja kestoltaan 30-45sek. Sitten klo 2 aikoihin soitin kättärille ku alko sattumaan jo aikalailla. Soitin vahingossa ensin päivystykseen ja sieltä sanottiin että pitää soittaa synnytysosatolle.

Yritin sinne soittaa ja samalla meni lapsivedet.

Siinä aikalailla hätäännyin että ei hitto, nyt oikeesti pitäis lähtee synnyttämään.
Juttelin sitte kätilön kanssa ja se sano että olkaa kotona sen aikaa kun tuntuu että kestän ja sitten voidaan lähteä tulemaan.
Supistuksia alkoi tulemaan 3min välein erittäin voimakkaina ja päätettiin lähteä kohti kättäriä.

Ajomatka oli kamala kun jokainen työssy tuntu hirveeltä ja kokoajan kysyin mieheltä paljonko kello on niin tiesin että kohta taas tulee uusi.

Siellä sain sitten ensin ilokaasua, mutta se ei auttanut mua ainakaan yhtään. Aina sen ottamisen jälkeen tuntu pikkasen höppäseltä, muttei auttanut kipuihin. Kätilö tarkasti tilanteen ja olin auki muistaakseni 3-4cm ja luvattiin epiduraali.
Ainiin välissä kysyttiin että haluanko sen "suolentyhjennyksen" niin halusin sillä en halunnut ponnistamisen aikana murehtia ettei mitään ylimääräistä tulisi
Pian lääkäri saapukin ja jännitin niin paljon että tosiaan hampaat kalisi ja koko kroppa tärisi ihan kun oisin ollut umpijäässä.
Epiduraalin laitto EI SATTUNUT YHTÄÄN!
Lääkäri sanoi kyllä että se piste mihin se laitetaan oli niin hyvässä kohassa että laittaminen "meni ku elokuvissa".
Epiduraalin jälkeen tilanne oli oikeastaan ihana, ei kipuja ollenkaanemoticon

Sain uuden annoksen muistaakseni 7 aikoihin ja sitten sain nukuttua jonkun aikaa.
Kun heräsin niin pyysin taas uutta, mutta olinkin 10cm auki ja vauva ihan alhaalla.

Kätilö sitten sanoi että ei saa ponnistaa vielä ja se oli aika vaikeeta ku tosiaan tuntui siltä että olisi pakko päästä vessaan.
Sanoin varmaan sata kertaa että nyt on päästävä sinne vessaan.
(En siis todellakaan tiennyt että se ponnistamisen tunne tarkoitti samaa kun tuntuu että on pakko päästä pa*kalle :D)

Onneksi pian alettiin hommiin ja ponnistaminen ei nyt niin paljoa sattunut mitä olin luullut. Pahemmalta ne supistukset oli tuntunu.
Ja nyt vaan odotin kokoajan että tulis seuraava jotta saatais vauva ulos.

Viimeset ponnistukset kyllä olivat tuskaa. Siinä kohtaa ajattelin että kuolen varmaan kun vauvan pää tuntui haarovälissä ja sanottiin että pitää odottaa hetki, eikä saa ponnistaa emoticon
Kätilö sanoi että onneksi tulee hitaasti niin ei tule repeämiä / jouduta leikkaamaan.
Vihdoin ja viimein (ponnistus vaiheen kesto oli muistaakseni vaan 30min) vauva tuli ulos.

Ensin ei kuulunut itkua ja menin paniikkiin että mikä on homman nimi. Vauva oli kakannut lapsiveteen ja niellyt sekä hengittänyt sitä.
Sitten pikkunen otettiin multa pois, mies sai leikata napanuoran ja sitten toinen kätilö lähti meidän pikkupojan kanssa pois.
Kesti jonkun aikaa ennen kun saatiin tietää tarkemmin mikä on homman nimi, mutta onneksi mies pääsi kattomaan pian meidän pikku herraa.
Hänelle annettiin aluksi lisähappea ja antibiootteja muutaman päivän koska tulehdusarvot olivat nousseet.

Ensimmäisen yön äitinä vietin ilman omaa pikkuistaemoticon

Onneksi seuraavana päivänä meidän poika oli jo niin paljon parantunut että pääsi meidän kanssa perhehuoneeseen <3

Sairaalassa jouduttiin olemaan 5päivää kun seurattiin ettei tulehdusarvot nouse.

Eli synnytyksen kesto 12h,  poika syntyi 7.2.2010 klo 10.57
painoa 3540g ja pituutta 51,5cmemoticon

Kaikenkaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis eikä pelota mennä uudestaan.


 
Ihania tarinoita :) Kateellisena luen luonnollisesti alkaneita synnytyskertomuksia :) jaksaispa kirjottaa oman jossain vaiheessa.
 
Voi vitsi, Zenillä tosi samanlaiset kokemukset kun mulla, että kiire kyllä tulee tämän toisen kanssa varmasti =D Mulla kesti ponnistaminen toista tuntia, jos se vaihe menee nopeemmin niin jos vaikka pääsis tän kanssa alle kahteen tuntiin =D
 
Pistänpä minäkin tänne omani, kun vielä tuoreessa muistissakin on. Ensimmäisiä supistuksia rupesin tuntemaan 16.8.2011 yöllä, olin edellisenä iltana kävellyt pitkiä matkoja, kun olimme katsomassa ystävieni kanssa erästä artistia. Tämä varmasti jollakin tavalla edisti synnytyksen alkamista, koska tyttäreni syntyi melkein viikon aikaisemmin laskettua aikaa. 

Ensimmäiset supistukset tuntuivat kovilta kuukautiskivuilta. Melkein heti ensimmäisistä supistuksista alkaen ne tulivat säännöllisesti 15 minuutin välein. En uskonut näiden kuitenkaan johtavan synnytykseen. Yritin nukkua, mutta siitä ei oikein mitään tullut. Olin sattumalta vanhemmillani käymässä onneksi, koska mieheni oli 600km päässä käymässä ja hänen oli tarkoitus tulla vasta tämän päivän iltana. Pelkäsin, ettei hän ehdi palaamaan, kunnes lapsi jo tulee. Supistukset eivät vaan loppuneet, joten lähdimme käymään kätilö-opistolla noin 12 aikaan, jossa minun oli määrä synnyttää. Kohdun suu oli auennut 1cm vasta ja supistuksia tuli noin 10 minuutin välein. Vuosin jo verta aika lailla. Kätilö sanoi kuitenkin, että saattaa vielä mennä viikkoja jopa yliaikaiseksi ennen kuin lapsi todella syntyy. Hän perusteli sitä sillä, että lapsi on melko pieni kokoinen ja arvioi hänet 2,5 kiloiseksi. Sain särkylääkettä, joka ei kuitenkaan auttanut.

Supistukset jatkuivat säännöllisinä ja illalla olo alkoi muuttumaan tukalammaksi. Liikkuminen auttoi ja kävelinkin koko ajan ympäri vanhempieni asuntoa. Soitimme samana iltana klo.19 kätilö-opistolle, ettei supistukset ole edelleenkään loppuneet. He kertoivat siellä olevan niin täyttä, että on parempi ottaa yhteyttä Jorvin sairaalaan. Ajattelin, että kyllä tässä vielä muutaman tunnin pärjäilen. Klo 21 olo oli jo niin tukala, että paras oli soittaa Jorviin, sieltä vastattiin, että saa lähteä tulemaan heti kuin siltä tuntuu. Tämä tuntui helpottavalta kuulla, koska kätilö-opiston suhtautuminen kipuihini tuntui enemmän siltä, että minut jätettiin kipujeni kanssa yksin. 

Sitten kävimme vielä klo.22.40 hakemassa mieheni junalta ja lähdimme sitten omaan kotiimme. Yöllä 17.8 tilanne muuttui, kävelykään ei enää auttanut, eikä miehen hieronta. Makuu asennossa en pystynyt olemaan yhtään. Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt, kun en hetkeäkään ollut saanut levähtää säännöllisiltä supistuksilta. Supistuksia tuli noin 5-7 minuutin välein. Päätimme lähteä jorviin klo.3.00, siellä he antoivat minulle yöksi jotakin rauhoittavan oloista lääkettä, koska kohdunkaulaa ei ollut yhtään jäljellä ja olin avautunut 2cm. Jorvin henkilökunta otti minut todella hyvin vastaan. Sain yrittää nukkumista siellä, mieheni joutui kuitenkin lähtemään kotiin, joka hieman harmitti minua. 

En kuitenkaan saanut nukuttua. Aamulla vuosin jo todella kovasti verta. Itse pelästyin tätä, koska synnytys oli minulle ensimmäinen, mutta tämä oli kuitenkin normaalia. Olin avautunut noin 4cm klo.10.00 aamulla, jonka jälkeen kätilö oli sitä mieltä, että voisimme siirtyä synnytyssaliin. Soitin miehelleni, joka tuli kello 12 synnytyssairaalaan. Siitä menimme suoraan synnytyssaliin, jossa otimme sydänkäyrää ensiksi noin 25 min. Lapsi vesi meni siinä samalla, kun oksensin.Tämän jälkeen supistukset voimistuivat ja tulivat yhä tiuhempaan tahtiin. Sanoin kätilölle, että nyt ehkä meni lapsivesi. Tämän jälkeen jouduin makuuasentoon, joka ei ollut minulle yhtään mieluinen ja silloin olin myös avautunut 5cm. Olisin mieluummin kävellyt huonetta edestakaisin, jotta en olisi tuntenut kipuja. Pyysin epiduraalia ja anestesialääkäriä lähdettiin hakemaan. Hän oli syömässä ja viiden minuutin kuluttua kysyin kätilöltä, että onko normaalia, jos tekee mieli ponnistaa jo näin nopeasti. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen ja sanoi, että olet avautunut 5cm viidessä minuutissa lisää, joten kuuntele kehoa ja ponnista, jos siltä tuntuu. Kysyin, että saanko vielä sen epiduraalin, kätilö sanoi, että nyt sinä saat lapsen. 

Rupesin ponnistamaan ja 15 minuutin päästä rakas tyttäreni olikin jo ulkona. Melko nopea oli sitten synnytys, kun se vain kunnolla alkoi. Olin tyytyväinen ensimmäiseen synnytykseeni, vaikka en minkäänlaista kivunlievitystä saanutkaan. Uskon, että tämä vaikutti toipumiseen positiivisesti, koska juuri minkäänlaisia kipuja ei ollut synnytyksen jälkeen. Tyttäreni siis syntyi 17.8.2011 klo. 12.55. Mitat olivat yllätys myös minulle itselle niin kuin muillekin raskauttani hoitaville lääkäreille. Tyttö painoi vain 1910g ja oli 43cm pitkä. Siitä tyttö joutui lastenosastolle kahdeksi päiväksi, neiti söi todella hyvin, eikä minkäänlaista syytä pienipainoisuudelle löydetty. Kuitenkin istukkani oli myös pieni, joten tässä voisi olla yksi syy siihen. Nyt tyttö voi hyvin ja kahden kuukauden ikäisenä onkin jo yli 5kg. Että sellainen pitkä, mutta onnellinen tarina :) 
 
Voikun summer22 sulla on ollutkin tosi pieni tytsy :) Mää jotenkin liikutun näistä kertomuksista kerta toisensa jälkeen.
 
Tässä meidän "vähän pidempi" kertomus:

Esikoista odotettiin innolla ja jännittyneinä. Raskaus oli sujunut normaalisti ja voin hyvin. Äitiyslomalla kävin mammajooga-kurssin ja olin miettinyt etukäteen, että synnytyksessä haluaisin mahdollisuuksien mukaan jumppapallon, "lypsyjakkaran", lämpötyynyn, jne. lempeitä kivunlievityskeinoja. Itse synnytyksestä toivoin, että voisin tehdä sen kontallani, jotta vauvan olisi helpompaa "sujahtaa" ulos. Se sanottakoon, että en ollut hakannut näitä mitenkään kiveen mielessäni, vaan mietin, että sittenhän sen ensikertalaisena näkee, että mitä tarvitsee & haluaa ja luotin kätilöihin ja muuhun henkilökuntaan täysin.

Maanantaiaamuna 11.9. lorahti lapsivettä ja mietin jännittyneenä, että tästäkö tämä nyt alkaa... Soitin Naistenklinikalle ja kehottivat tulemaan näytille, koska laskettuaika 14.9. oli jo niin lähellä ja todennäköisesti synnytys lähtisi siitä etenemään..

Hyppään nyt vähän tarinassa eteenpäin todeten, että minut otetiin sisään Naistenklinikalle ma 11.9., tiistaina 12.9. aloitettiin synnytyksen käynnistys "paloilla" ja ke 13.9. iltapäivällä minut roudattiin synnytyssaliin. Kolme päivää kohtu oli supistellut koko ajan (minusta kivuliaasti..), mutta ei riittävän voimakkaasti - supistukset eivät vieneet synnytystä eteenpäin! Aloin olla aika väsynyt... Lapsivettä myös lorahteli koko ajan ja kuljin sairaalan verkkohousuissa ja "vaipoissa".

Synnytyssalissa sitten aloitettiin tippa ja supistukset voimistuivat. Tuntitolkulla odoteltiin, mutta edelleenkään supistukset eivät vieneet synnytystä eteenpäin ja aukeaminen oli todella hidasta. Kätilö puhkaisi kalvot ja lapsivesi tulvahti ulos, vauvalle asetettiin päähän anturit joiden kautta hänen jaksamistaan seurattiin. Kokeilin ilokaasua, mutta se sai teinimäisen ekakänni-fiiliksen aikaan ja ääni muuttui hassuksi - kivunlievitykseen se ei antanut. Tuossa vaiheessa, kolme päivää kärvisteltyäni totesin, että saisinko epiduraalin kiitos! Kätilö vähän empi, sillä hänen mielestään en sitä olisi vielä tarvinnut, mutta sanoin, että haluan sen. Anestesilääkäri saapui pian, tutki tietoni ja minut ja pian sain epiduraalin! Olo helpottui lähes samantien!! Ihanaaaaaa! Kolmen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa tuntui, että kehoni pystyi rentoutumaan!!

Ilta tuli ja sain levättyä. Jossain vaiheessa epiduraalia annettiin vähän lisää, kun sen vaikutus alkoi laantumaan. Nukuin joitain tunteja ja aikaisin aamulla heräsin siihen, että "nyt jotain tapahtuu" ja herätin miehen soittamaan kätilöä paikalle. Kätilö tuli hieman skeptisenä paikalle, "mitenkäs täällä voidaan" mutta totesi, että nukkuessani kroppa oli rentoutunut, olin täysin auki ja voimme aloittaa ponnistamisen! 

Tässä vaiheessa olin vähän h-moilasena, koska epiduraalin vaikutuksesta en tuntenut tarvetta ponnistaa.. Seurasin vain monitorin käyriä ja aloin "työntää" lasta ulos sen mukaan. En osaa tätä paremmin selittää. Noin 50 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen oli poika syntynyt, torstaiaamuna klo 5:56: 3135g ja 46cm! (pituus alakanttiin, koska jo 1vkon ikäisenä reilusti pidempi, mutta tuo mitta kirjattiin) 

Palelin kuin horkassa ja sain jonkun lämmityspeiton päälleni ja vähän ajan kuluttua vauvan syliini. Poika sai 8 pistettä.

Istukka ei tullut ulos ja kätilö totesi, että kohtu ja minä olemme niin väsyneet monen päivän työstä, että minut lähetettiin leikkaussaliin jossa lääkäri käsin irrotti sen. Myöhemmin leikkauskertomuksesta on luettavissa, että istukka oli tiukasti kiinni yläreunastaan eikä olisi luonnostaan tullutkaan.. Minun ollessani leikkaussalissa ja heräämössä mieheni vietti ihanat ensihetket poikamme kanssa kylvettäen ja keinutuolissa istuskellen.

Synnytyksen jälkeen palauduin itse todella nopeasti ja voin hyvin. Synnytys itsessään kesti noin 16 h, mutta kokonaisuudessaan kolme vuorokautta joten puhuttiin myös pitkittyneestä synnytyksestä. Siitä johtuen vauvalla oli aluksi sokeriarvot alhaalla ja sitten tuli keltaisuutta, jonka vuoksi olimme sairaalassa vauvan kanssa seuraavan viikon tiistaihin. Onneksi saimme perhehuoneen ja pystyimme viettämään aikaa yhdessä.

Asia, jonka koin henkisesti todella raskaaksi oli lapsen keltaisuus. Lapsi sai valohoitoa, mikä ajan kanssa (hoitoa jatkui 3 vuorokautta) muutti lapsen flegmaattiseksi eikä hän enää syönyt hyvin.Tässä noidankehä: parantuakseen lapsen tuli syödä=> olla valohoidossa => ja pissata, jotta keltaisuudesta päästäisiin eroon. Olin ihan romuna, kun lapsi muuttui hoidon ansiosta aina vain uneliaammaksi/flegmaattisemmaksi eikä oikein syönyt enää eikä siten siis myöskään pissannut.Sellaista voimattomuuden tunnetta en ollut koskaan kokenut ennen lapsen syntymää! Parin tunnin välein lapsesta otettiin verikokeita ja kyllä puristi sydämestä.. tässä mielessä perhehuone EI ollut miellyttävä kokemus, koska kaikki toimenpiteet ja hoidot tehtiin siinä meidän  silmiemme alla. Onneksi arvot lähtivät paranemaan ja aikanaan pääsimme kotiinkin;)

Synnytyksestä jäi loppujen lopuksi oikein hyvät muistot, eikä mitään traumoja;) Innolla uudestaan. Tosin, synnytyksille tulee väliä lähes 6 vuotta, joten taidan olla kuin "ensisynnyttäjä"..?
 
Hurjan pitkään jouduit Piaffi "kärvistelemään" ennen kuin synnytys pääsi vauhtiin! Toivottavasti tämä pikkukakkonen ei "kiusaa" äitiään ihan niin pitkään =) parilla mammakaverilla oli käynyt myös juuri näin, että supistelua oli useamman päivän ennen kuin synnytys lähti kunnola käyntiin. Varmasti on ollut ihan uskomattoman väsyttävää!!
 
Joo mulla kanssa oli todella hyvä kokemus eka synnytys, ja siks kai näin nopeasti uudestaa sitten uskalsiki raskautua. :)Tosin kaikki kävi noeasti ja oon vieläki iha ymmälläni siitä häslingistä mikä oli silloin 15-16.1.2011. 

Eli siis, mullaha oli LA 9.1.2011, mutta ylihä se meni sitten. Mulla oli maanantaina 10.1 sitten neuvola aika ja siellä katottiin että en ollu ku ehkä sormelle auki.NO mää tietysti olin iha että voi saaplari että ei tuo pikkunen tuu koskaa ulos. :D Mulla oli ollut jonku viikon ajan niitä sukkapuikko pistoja tuolla nivusissa ja alavatsassa ja mun liikkuminen oli jo iha siis olematonta koska en vaan pystyny enää kävelemään. Terkka sano että jos ei viikon päästä oo tullu niin käynnistetää synnytys.NO siihe ei sitten jouduttu...

Perjantaina 14.1 mulla oli jo enemmän suppareita mutta yön sain kuitenki nukutttua.Lauantaina aamulla ne hävis kokonaan mutta sitten aamupäivällä tuli takas mutta ei vieläkää kauheen kovana.Sillain vähä puristi mutta pystyin kyllä olemaan iha yksinkerroin vielä. :) Vietiin kuitenki koira jo äitille jos vaikka....

Lauantaina illalla muistan ku katottiin putousta tv:stä ja sanoinki miehelle että nyt kyllä sattuu jo aika lailla. Soittelin 21 aikohin illalla sitten synnärille että mitä mieltä on ku oli niitä supistuksia 5 minuutin välein.Lapsivedet ei ollu menny.sieltä sanottiin että voi tulla näytille ku asutaan niin lähellä että päästään sitte takas jos ei vielä tapahdu mitään.

Oltiin sitten joskus 21.30 aikaan siellä ja mut laitettiin käyrille ja seurattii joku 30 minsaa että kui tiheiks käy noi supistukset ja samalla katottii että olin sen ehkä 2 sormee auki. No eihä ne sitten käyny ja mulle sanottiinki että mitäs jos laitetaa sut vielä kotii. No olin vähä että no kai sitte vaikka kivut kyllä rupes jo kovenemaan siinä ollessa.Muistan kyllä kuulleeni sen kätilön sanovan että kyllä te takas tuutte vielä saman yön aikana...

No päästiin kotiin ja kello li jotain 23-23.30 ja rupesin olemaan tosi kipee.Mutta en halunnu heti lähtee takas koska pelkkäsin että mun käännytetää sit taaas pois.Jonkun ehkä tunnin ,puolentoista päästä kun ei enää suihkukaa auttanu niin sanoin miehelle että nyt lähetää ja huomasinki että oli tullu verta sängylle ku istuin siinä hetken(olin siis auennu jo aika reippaasti)!!

Kello oli jotai 24.30-1.00 kun oltiin sitte sairaalassa takas ja olinki jo niin kipee etä autossaki vaan väänsin ja käänsin ja huusin. Sairaalaan kun päästiin niin kätilö sitten katto tilanteen ja olin jo 7-8 cm auki.Äkkiä vaatteet vaihtoo ja saliin!Kyselivät siinä sitte että mite sää pystyit oleen kotona???No en oikei pystynykkää. Sitte multa kysyttii että haluunko kipulääkettä, ja sanoin iha mitä vaan. Epiduraalia kuulemma ei ois enää kerenny laittamaan niin sit ehotettiin sitä kohdunkaulan puudutetta. Sanoinki että iha sama.

Päästiin saliin ja sitten siinä jotai tehtii(en muista ku olin niin kivusta pöhnässä) lääkäri tuli käymään mutta lähti sit hakeen varmaan sitä puudutetta. Meni joku 10-15 minsaa nii sanoin että nyt on tarve ponnistaa. Kätilö katto ja sano että joo täällä on täydet 10cm auki jo eli ei keretty saamaan mitää puudutuksia.Lääkäri tuli siihe huoneesee ja sano että hakee sen puikon millä puhkastaa se lapsivesikalvo.No eihä se kerenny tuomaa sitäkää ku rupesin jo työntään ja siinä meni lapsivedet ja sitten meni 15 minsaa ni poika oli pihalla.

Istukka tuli 5 minuutissa sen jälkeen. Koko kestoks kirjattii 11h 1.vaihe, 15 min 2.vaihe ja 5 min 3.vaihe


 
Jostain syystä alkaa itkettää, kun lukee muiden synnytyskokemuksia. Syytän hormoneita. :) Laitan tänne omankin ensimmäiseni, en ihan kaikkea enää muista kun siitä on jo neljä vuotta, mutta tunteet ovat kyllä säilyneet hyvässä muistissa. Minulla pikkuiseni synnytys alkoi viikkoa etuajassa. Makasin yöllä sängyssä etsien hyvää asentoa, kun yhtäkkiä alkoi vatsassa ja selässä tuntua kovalta, ihan kuin menkkakipuja, mutta paljon voimakkaampia. Supistuksia ei ollut ennen sitä ollut, vain lievää vatsan 'kiristymistä', joten makasin vain paikallaan ja koitin hengittää. Mietin paniikissa että nytkö se alkaa, mutten herättänyt miestäni vielä. Koitin nukkua, mutta supistuksia alkoi tulla useammin ja voimakkaammin ja herätin jo miehenkin. Soitin Tammisaaren synnytysosastolle ja sanoivat että odottele vain vielä rauhassa, supistuksia tuli n. 10min välein. Menin suihkuun ja koitin nukkua, supistuksia jatkui parin tunnin ajan, sitten ne loppui kuin seinään. Olin ihan ihmeissään. Aamulla odottelin että taas alkaisi, vein koiran lenkille, pakkasin sairaalakassin... Muttei mitään. Koko päivänä ei tullut yhtään supistusta. Seuraavana yönä joskus kahden aikaan tuli taas outo olo, ja supistukset alkoi viiden minuutin välein. Ne sattui paljon enemmän ja mietin, että en kestä jos ne tästä pahenee. Nousin vessaan ja samalla lattialle lorahti kunnolla verensekaista nestettä, ajattelin että on pakko olla lapsivedet, veri kyllä säikäytti. Soitin Tammisaareen ja sanoivat että voimme rauhassa alkaa ajelemaan sinnepäin. Ajomatka kesti sinne puolitoista tuntia, kävin vielä suihkussa, tärisin ja jännitin ihan hirveästi. Ajomatka tuntui epätodelliselta, oli marraskuun loppu ja lunta paljon, puuskutin etupenkillä ja koitin saada henkeä kun supistuksia tuli jo parin minuutin välein. Oli uskomattoman kaunista, kuin satumaassa. Synnytysosastolle päästiin aamuneljän maissa, olin jo 6cm auki, ja runsaan verenvuodon takia (on kuulemma tyypillistä punahiuksisilla ja vaaleahipiäisillä..) minulle laitettiin tippa käteen. Kävin suihkussa ja roikuin miehessäni, menin ihan pökerryksiin supistuksien voimasta ja olisin halunnut vain kävellä kokoajan, mutta minut laitettiin makaamaan lapsen sydänkäyrän katsomisen takia. Vapisin ihan holtittomasti, hampaat kalisi ja polvet löi loukkua. Aika nopeasti olin jo 10cm auki, mitään lääkkeitä en halunnut ottaa ja kätilön kanssa etsittiin hyvää ponnistusasentoa. En vain jotenkin osannut yhtään ponnistaa, se oli kamalaa. Koko ponnistus vaihe kesti minulla kaksi tuntia, vauvalta meinasi loppua happi ja minulla oli happinaamari kasvoilla, sen ja tipan kanssa tuli klaustrofobinen olo, en voinut liikkua kunnolla ja tunsin pyörtyväni. Kätilö paineli vauvaa alaspäin, niin että vatsani oli jälkeenpäin ihan mustelmilla. Sitten kun aloin jo itkeä, että vauva kuolee kun en saa sitä ulos, oli kuin kehoni olisi ottanut hallinnan ja muutamassa ponnistuksessa tyttöni oli ulkona! Kipu loppui samalla hetkellä, olin ihan pökerryksissa kun sain pikkuisen verisen mytyn paljaalle rinnalleni. Muistan ihmetelleeni hetken mikä se on, tyttö oli niin pieni ja sinimusta verestä. Sitten mieheni vei tyttäremme pesulle ja minä sain pari tikkiä repeämisen takia. Olo oli euforinen ja ihmeellinen, kipu tiessään ja tunsin leijuvani. Oli ihanaa päästä lepäämään, pieni tyttöni sylissäni. Sara painoi 2560g ja oli 46cm pitkä. Siro ja kaunis tyttö. :) Kyllä sen näköjään vielä hyvin muistaakin! :) nyt on ihana odottaa seuraavaa, synnytys sujunee varmasti nyt helpommin, mieli on levollinen kun ei tarvitse pelätä.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top