Meidän neiti on nyt 9,5 kk ikäinen ja uskokaa tai älkää, alan kaivata töihin paluuta! Ja siitäkös se vasta huono omatunto tulee. Äidinhän pitäisi olla lapsensa kanssa kotona hamaan tulevaisuuteen ja huolehtia jälkikasvustaan ja nauttia yhteisestä ajasta eikä "hylätä" häntä jonnekin yhteiskunnan hoitojärjestelmän syövereihin. Olemme suurimman osan ajasta lapsen kanssa kaksistaan kotona, koska mieheni käy päivätöissä. Suurimmalla osalla ystävistäni on jo niin isoja lapsia, että hekin käyvät töissä ja lapset ovat hoidossa. Muutimme juuri uudelle paikkakunnalle, josta en tunne vielä oikein ketään. Naapurustossa on kyllä lapsiperheitä, joiden kanssa olemme tulleet juttuun, mutta heidänkin lapsensa ovat jo hoidossa ja vanhemmat töissä. Ja mulle alkaa iskeä mökkihöperyys!!!
Toki olemme käyneet äitikahviloissa, Ikeassa, ostoskeskuksissa, puistoissa ja tehty pitkiä kävelylenkkejä, mutta... Kaipaan sitä hetkeä, kun olen jotakin muuta kuin äiti. Jotain muuta tekemistä kuin vaipanvaihtoa, lelujen heiluttamista, kutittamista ja painimista. Rakastan lastani yli kaiken ja hän on ehdottomasti parasta, mitä olen koskaan saanut ja mitä minulla on koskaan ollut, mutta...Jotenkin minulla on tunne, että olisin parempi ja kärsivällisempi äiti, jos tekisin jotain muutakin kuin olisin pelkästään äiti. Töihin paluusta on jo sovittu joulukuun alkuun ja mieheni jää sitten vielä tammikuun loppuun asti lapsen kanssa kotiin ja nyt olen alkanut odottaa tuota joulukuun alkua jo lähes innolla.
Ja siitäkös taas saan revittyä paskaäiti fiilikset. Miten ihmeessä tähän asiaan pitäisi suhtautua? Oma mieli on niin kaksijakoinen kuin olla voi. Haluan olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa ja nauttia hänen seurastaan, mutta samalla kaipaan jotain aivan muuta elämääni ja mahdollisuutta olla muutakin kuin äiti. Onko muilla samoja ajatuksia?
Toki olemme käyneet äitikahviloissa, Ikeassa, ostoskeskuksissa, puistoissa ja tehty pitkiä kävelylenkkejä, mutta... Kaipaan sitä hetkeä, kun olen jotakin muuta kuin äiti. Jotain muuta tekemistä kuin vaipanvaihtoa, lelujen heiluttamista, kutittamista ja painimista. Rakastan lastani yli kaiken ja hän on ehdottomasti parasta, mitä olen koskaan saanut ja mitä minulla on koskaan ollut, mutta...Jotenkin minulla on tunne, että olisin parempi ja kärsivällisempi äiti, jos tekisin jotain muutakin kuin olisin pelkästään äiti. Töihin paluusta on jo sovittu joulukuun alkuun ja mieheni jää sitten vielä tammikuun loppuun asti lapsen kanssa kotiin ja nyt olen alkanut odottaa tuota joulukuun alkua jo lähes innolla.
Ja siitäkös taas saan revittyä paskaäiti fiilikset. Miten ihmeessä tähän asiaan pitäisi suhtautua? Oma mieli on niin kaksijakoinen kuin olla voi. Haluan olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa ja nauttia hänen seurastaan, mutta samalla kaipaan jotain aivan muuta elämääni ja mahdollisuutta olla muutakin kuin äiti. Onko muilla samoja ajatuksia?
