Odotimme innoissamme toista lastamme ja saimme iloksemme kuulla odottavamme kaksosia tai siis odotimme. Ensimmäinen kaksosistamme menehtyi ja se selvisi meille keskenmenolla. Kun hädissämme ultraan menimme, niin saimme nähdä että ihanan pienen sydämmen lyövän. Samalla kuulimme että toisen sikiön sydän ei enää lyönyt. Suru oli musertava, mutta toivoa ja onnea oli myös.
Sitten oli tarkistusultran aika viikon kuluttua ja odotimme innolla pienen sydämen lyöntien näkemistä, mutta se ei enää lyönyt vaan supistukset sekä toisen sikiön menehtyminen koitui myös toisen rakkautemme kohtaloksi. Suru on järkyttävä, en meinaa millään keksiä keinoa millä saisin mieleni tästä sumusta selville ja miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Yhden sikiön menettäminen on kamalaa, mutta miten selviän kun ajattelin koko ajan, että toinen selviää, ihan varmasti selviää. Että saisimme edes toisen kaksosista, mutta ei. Olen vain niin ulalla ja pihalla.
Esikoisemme ymmärsi jo, ettei äidin mahan lähellä leikitä rajusti, kun äidin masussa on vauva. Nyt kun muru tulee äidin masulle, silittelee söpösti ja tuumailee että vauva. Tässä vaiheessa yleensä kyyneleet valuvat poskillani ja nostan murun syliin ja yritän selittää ettei ole vauvaa enää, mutta milläs selittää just ja just kaksi vuotiaalle?!?
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Olisi mukava kuulla miten olette selvinneet.
