Itkettää, koska minulla ei ole sisaruksia :(

[ker]

Aina välillä se tulee. Nyt se alkoi kun tuli vastaan vanha koulutehtävä jossa piti ruotsiksi esitellä oma sisko. Ihan hirveä kaipuu sellaiseen mitä ei koskaan saanut. Olisi ollut niin mukavaa jos lapsena olisi ollut oma kaveri siellä kotona. Ei olisi aina ollut niin yksin kun epäsosiaaliset vanhemmat eivät halunneet kylästellä muiden lapsiperheiden luona eikä lähellä ollut edes mitään leikkipuistoja. Istuin vain yksin pihalla ja toivoin että olisi ollut joku kaveri.. Ja olisi mukavaa kun olisi nyt joku jolle soittaa, joku jonka tuntee läpikotaisin ja joka ei hylkää. Tietää mistä olet kotoisin ja millainen olet, ja rakastaa sinua. Olen katkera äidilleni joka ei suostunut tekemään enempää lapsia vaikka minun isäkin olisi halunnut. Ja katkera isälle joka oli niin paljon poissa kotoa, ettei äiti siksi halunnut enempää lapsia. Tunnen niin vahvasti, että elämästä puuttuu jotain. Onko kenelläkään muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?

Omia lapsia on useampi, olen tosi kiitollinen että niitä saatiin niin monta. Tottakai yhdestäkin olisin ollut hyvin kiitollinen, selvä se, mutta mieltä lämmittää että ne saavat kokea sen mistä itse jäi paitsi. Sisarusten kanssa leikkimiset ja nahistelut, isommat opettaa ja neuvoo pienempiä ja auttaa jos tarvitsevat apua jossain. Yhdessä juoksevat pihalla ja keksivät kaikenlaisia leikkiä, nauravat toistensa jutuille.

Missään nimessä en tarkoita syyllistää niitä jotka esimerkiksi ikänsä tai taloudellisen tilanteen puolesta tai muuten vaan eivät voi tai halua toista lasta hankkia. Mutta niille, joilla olisi mahdollisuus, ja jotka toisen lapsen hankkimista harkitsevat, haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa. Se todella kannattaa! Sisarukset on niin iso rikkaus. Meillä ainakin koko perhe-elämä muuttui vielä paremmaksi kun lapsia tuli lisää. Eikä aikuinen voi sitä sisarusta korvata, tai ainakin minusta lapsena tuntui siltä ja samoin nyt kun katson noiden omien lasten touhuja. Aikuinen on aikuinen. Ikäerokaan ei ole lasten leikkejä haitannut.

En nyt lopulta ole ihan varma mikä kirjoitukseni pointti oli. Aluksi itketti ja halusin purkaa oloa jonnekin, mahdollisesti saada myös vertaistukea. Sitten mietin noita omia lapsia ja heidän leikkejään ja arkeaan ylipäätään, ja tuli taas hyvä mieli. Olisi mukava lukea miten muut sisaruksettomat pärjää, kaipaatteko koskaan? Onko helpottanut jos olette itse saaneet useamman lapsen ja sitä kautta päässeet tavallaan osalliseksi siihen sisarusten väliseen maailmaan?

 

[Suski75]

Vaikka olisikin sisaruksia, voi hyvin olla yksinäinen ja ilman ketään, jolle voisi soittaa. Ja saattaapa se sisaruskin hylätä, ei häntä mikään estä. Sehän tuntuu vielä pahemmalta, että on yksin vaikka sisaruksiakin olisi, tai että sisarus on hänkin mieluummin kokonaan yksin kuin sisaruksensa kanssa. Yksinäisyyden kokemus on siis riippumaton siitä, onko sisaruksia vai ei. Mieti vain, kuinka paljon kamalampi lapsuus sinulla olisi ollut, jos sinulla olisi ollut sisarus, jolla on muita kavereita ja jolle sinä et kelpaa, tai jos sisaruksesi olisi mieluummin ollut aina yksin kuin sinun kanssasi.

Sisarusten olemassaolo ei tarkoita sitä elokuvien kiiltokuvaelämää, vaan monet sisarukset tappelevat keskenään koko lapsuutensa, eivätkä aikuisenakaan ole puheväleissä. Tai saattavat asua toisella puolella maapalloa ja pitää yhteyttä harvakseltaan, jos ollenkaan.

Minulla on yksi sisarus, tappelimme lapsena toki todella paljon ja vielä teini-ikäisenä riidellessämme vanhempi potki ja nuorempi puri, ja yleensä emme viettäneet aikaa yhdessä. Aikuistuessa tuo muuttui ja sen jälkeen olemme olleet hyvissä ja tiiviissä väleissä. Tunnen kuitenkin ihmisiä, jotka eivät aikuisenakaan ole puheväleissä sisarustensa kanssa, ja joiden sisarukset tuntuvat aina vain yrittävän vaikeuttaa sukulaistensa elämää.

En usko, että se, onko lapsella sisaruksia vai ei olisi millään tavalla merkittävä asia lapsen onnellisuuden kannalta, enemmän merkitystä on sillä onko perheessä kaikki hyvin. Vanhempien huonot keskinäiset välit vaikuttavat lapsiin varmasti, olipa lapsia yksi tai useampia.

 

[Tips]

Olen ainoa lapsi, äitini sai minut suht vanhana ja seuraavat raskaudet päättyivät keskenmenoihin. Lapsena en kaivannut sisaruksia, minulla oli paljon kavereita joista pari todella läheisiä edelleen. Nyt vanhemmiten kun omat vanhemmat ovat jo ns vanhoja on käynyt mielessä miten paljon helpompaa olisi jakaa ikääntyvien vanhempien murheet jonkun sisaruksen kanssa, jonkun joka jakaisi heistä huolehtimisen ja aikanaan myös surun. Myös omien lasten kautta mietin, että heillä olisi serkkuja joiden kanssa leikkiä. Toki elämässä on muitakin tärkeitä ihmissuhteita mutta ehkä juuri tuo huoli vanhemmista (jotka ovat vielä täysin terveitä) on suurin murhe näin ainoana lapsena. Kyllä näitä asioita ja tunteita mietin kun pohdittiin lapsilukua. Yksi ei riitä- tulevat toimeen tai ei :)

 

[Suski75]

Nyt vanhemmiten kun omat vanhemmat ovat jo ns vanhoja on käynyt mielessä miten paljon helpompaa olisi jakaa ikääntyvien vanhempien murheet jonkun sisaruksen kanssa, jonkun joka jakaisi heistä huolehtimisen ja aikanaan myös surun.

Näin minäkin ajattelin vielä pari vuotta sitten, kunnes äitini tiputti minun maanpinnalle toteamalla, että yleensä käy niin, että vanhemmista huolehtiminen kuitenkin jää vain yhdelle lapselle, ja ne muut sisarukset toteavat homman olevan hoidossa, eivätkä osallistu vanhojen vanhempiensa hoitoon tai huolehtimiseen ollenkaan. Ja kun olen asiaa miettinyt, niin näin tosiaan yleensä käy. Niin kävi äitini vanhempien kanssa, muut sisarukset vain eivät osallistuneet millään tavalla muuhun kuin perinnönjakoon ja siitä riitelemiseen.

 

[Se perheen tyhmä]

Et ole välttämättä menettänyt mitään. Olen suuren perheen lapsi, joka on menettänyt lähes kaikki siskonsa ja veljensä, vaikka he olivat minulle äärettömän rakkaita ja toivoin heille kaikille parasta elämää ja onnea. Yhden kanssa olemme joskus yhteydessä, minun puoleltani. Elämässäni on onneksi paljon ihmisiä, ystäviä. He ovat nykyään minun perheeni.

 

[IiJa-99]

Sisarukset tosiaan ovat rikkaus. Meitä on 8 sisarusta, minä vanhin. Pienenä kiusasin heitä aivan kauheena ku voin itse niin huonosti vanhempien vuoksi ja pikkusisarukset oikeesti vihas mua. Toki oli kiva ku aina oli kotona leikkikavereita ku asuttiin niin syrjässä pienellä paikkakunnalla. Nyt aikuisena olen pyytänyt anteeksi ja me ollaan kaikki älyttömän läheisiä. Meillä sisaruksilla ja heillä joilla puolisokin, on 1,5h pelivuoro joka sunnuntai tai lauantai. Muutenkin ollaan päivittäin ainakin puhelimen välityksellä yhteyksissä. Valitettavan usein näkee perheitä ettei olla hyvissä väleissä.

 

[Ginger]

Sisarukset on toki rikkaus. Olen iloinen, että lapsillani on toisensa.
Minulla on 2 siskoa. Nuorempana olin älyttömän yksinäinen ja koin kovasti syrjään jäämistä, lisäksi myös paljon vertailua erityisesti vanhimpaan sisareeni, miten hän aina teki kaiken paremmin... Meillä toki ikäeroakin, emmekä asuneet samassa taloudessa. Voin sanoa inhonneeni toista siskoani nuorempana, toisen kanssa olin vain tosi vähän tekemisissä.

Iän myötä olen ollut enemmän siskojeni kanssa tekemisissä ja minulla on hyvät välit heihin. Näemme melko säännöllisesti ja meillä on jopa jotain yhteistä, vaikkei nuorempana siltä tuntunut. En silti ehkä heitä sanoisi kavereikseni, enkä voi heille asioistani, ainakaan kaikista, avautua.

 

[Lya M.]

No jaa. Minulla on yksi nuorempi veli. Joskus lapsina saatoimme leikkiä joskus jotain autoleikkejä ( ikäero meillä 4v), mitta vanhemmiten tuli omat jutut ja kaverit. Nyt veli asuu about 4km päässä, mutta eipä erityisesti tule kyläiltyä, kun meillä on lapset ja veljellä ei.

Omilla lapsillani on vielä isompi ikäero ( 6v), joten isommalla on jo omat jutut ja pienempi on vielä aika lailla vanhemmissa kiinni. Toki hönelläkin on jo paras kaveri.

Eli vaikka sisaruksia on, niin ei se mitään takaa.

Ja lähtöjärjestyskin voi olla ”väärä” kuten isälleni kävi. Eli nuorin sisarus kuoli ensimmäisenä.

 

[Myrsky21]

Ihana keskustelu ja hyviä pointteja monelta.
Itse olen onneksi saanut sisaruksen joka on itselleni erittäin läheinen ja paljon ollaan leikitty niin lapsena yhdessä kun teini iässäkin oli samat harrastukset ja kaverit ja nyt aikuisenakin ollaan läheisiä olisin halunnut myös pikkusisaruksen mutta vanhemmat olivat iäkkäitä meidät hankkiessaan ja ei siunautunut enempää. Toki serkkuni on meille kun lisäsisarus koska on ollut paljon meidän kanssa lapsesta lähtien sisaruksen olemassa olo on ollut niin hyvää kuin rasittavaakin ja me ollaan kyllä oltu aika riitapukareitakin välillä äitini puolen suku on läheisiä keskenään ja tiiviisti yhteyksissä mutta isäni suku on aivan päin vastainen eli todella etäinen ja kylmä... Erilaisia sukulaisia on ja ei sisaruus tai sukulaisuus takaa yhteistä tiivistä koko elämän matkaa

Sisaruksen kanssa on helpottavaa jakaa vanhemmista huoli ja surun keskellä on joku joka kokee sen saman tuskan. En tiedä kuinka olisin yksin selvinnyt vanhemman kuolemasta ja siitä työstä mikä sen jälkeen koitui yhä edelleen olen kiitollinen että sisaruksen kanssa voimme muistella yhteisiä vanhoja asioita

Sisarussuhteet tosin ei ole aina lämmin henkisiä ja läheisiä itsekkin olen huomannut esim miehen perheen osalta sen. Itselleni on perhe tärkeä ja siihen kuuluu myös sisarukset jne mutta miehen suku on vähemmän yhteyksissä toisiinsa ja selkeästi eivät vieraile tai kyläile tai kommunikoi keskenään

Olin aikanaan varma että joko lapsilukuni on nolla tai kaksi koska halusin että lapsilla on sisarus jonka kanssa nahistella, opetella sosiaalisia taitoja, jakaa lapsuuden kokemukset jne ja aina olisi leikkiseuraa raskauden kommelluksien vuoksi en hingu enää uutta lasta ja oon yrittänyt oppia sopeutumaan yhden lapsen perheenä oloon ja onneksi meidän lapsella on läheisiä saman ikäisiä kavereita kummejen lapsista ja muiden kavereidemme lapsista toki olisin iloinen jos lapsellemme siunautuisi serkkuja joiden kanssa voisi olla läheisiä ja sisaruksen kaltaisia mikäli ei omia sisaruksia saa ja vaikka saisikin

 

[Niittyleinikki_]

Mä olen ainoa lapsi enkä ole kaivannut sisaruksia! Ei ole edes käynyt mielessä. Tunnen myös muita ainoita lapsia eikä hekään koe et mitään puuttuisi. Aivan huikean rikas elämä ollu!