Isovanhemmat

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja squiik
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
S

squiik

Satasella mukana keskusteluissa
Kuinka usein tapaatte omia vanhempianne/appivanhempia?! Minkä verran "sotkeutuvat" elämäänne...?
 
Ihan uteliaisuuttani kyselen, kun omat vanhempani ovat (aina olleet) varsin vaativia ja kuvittelevat, että meidän pitäisi kyläillä joka viikko - sen lisäksi, että äiti lähettää tekstarin ja kyselee kuulumisia JOKA PÄIVÄ. Äiti osaa sitten myös olla varsinainen marttyyri, mikä on välillä kovin hankalaa...
 
Ymmärrän kyllä, että ensimmäinen lapsenlapsi on isovanhemmille tärkeä ja toki haluavat häntä tavata, mutta kai sitä saisi elää vähän omaakin elämää...? Eniten harmittaa, ettei äiti oikein koskaan ole luottanut siihen, että osaan hoitaa omat asiani ja kyllä tässä nyt on eletty jo 32 vuotta [8D]
 
Meillä on hyvin läheiset välit etenkin mun vanhempieni kanssa. Kyläillään heillä oikeastaan joka viikko, monesti jäädään yöksi tai pariksi, kun ei viitsi tuntia ajaa vain kahvittelun takia. Ja he kun asuvat "maalla", niin siellä on mukava touhuta myös omien pikkusisaruksien kanssa, varsinkin näin kesällä. Lisäksi siskonlapseni kyläilevät heillä, joten on mukava heidänkin kanssaan sitten touhuilla. Oma äitini kyselee kuulumisia oikeastaan päivittäin, joskus saattaa olla päivä tai pari välissä jolloin ei soitella. En koe tätä mitenkään tungettelevana, vaan lähinnä siten että häntä oikeasti kiinnostaa, kuinka me voimme.

Appivanhemmat eivät sen sijaan ole niinkään kiinnostuneita elämästämme. He eivät soittele, ellei ole jotain varsinaista asiaa. Heidän luona kyläilemme ehkä kerran parissa viikossa, heidänkin luokseen tunnin ajomatka. Vaikka hekin asuvat maalla, jotenkin minun on helpompi pienen vauvan kanssa olla omien vanhempieni luona, en tiedä mistä tämä johtuu. Ennen vauvan syntymää saatettiin yökyläillä heilläkin silloin tällöin, harvakseltaan. Vauvan syntymän jälkeen ei olla oltu kertaakaan heillä yötä, koen että jotenkin vauvan itku yms. häiritsee heitä, vaikka tuskin asia näin on [8|]
 
Käydään lähes joka v.loppu appivanhemmilla kylässä..:) Miehen äiti on todella ihana iso apu aina tarvittaessa mutta ei tuppaudu meidän elämään..:)
 
mun porukoihin etäisemmät välit kun ikinä en ole ite oikeen tullut toimeen niiden kanssa..ei meillä mtn riitoja kuitenkaan ole ja lapsista tykkää..
 
Mitäs, jos ei jaksaisi tavata isovanhempia joka viikko - pitääkö olla huono omatunto? Tuntuu vaan, että oma äiti osaa olla jotenkin niin ärsyttävä, vaikkei toki aina pahaa tarkoitakaan. Hän vain osaa esittää asiat niin kovin ikävällä tavalla ja kyseenalaistaa vauvanhoitoani. Toisaalta tulee paha mieli, kun ei jaksa omia vanhempiaan ja toisaalta tulee paha mieli äidin puheista. Hankala tilanne!
 
itse kirjoitan joka ilta blogitekstin nettiin päivästämme ja lisäilen kuvia, joita on tullut otettua. sieltä vanhemmat/isovanhemmat/appivanhemmat ja isoisovanhemmat kavereiden, kummien ja moiden sukulaisten lisäksi lukevat kuulumisiamme ja näkevät kuvia. näin ei tarvitse joka päivä esim. soitella kuulumisia. toki se on oma vaivansa kirjoittaa se teksti, mutta senkin voi tehdä omalla tyylillä. 
 
Olen todella läheinen omien vanhempieni kanssa. He mielellään auttavat pojan hoidossa, kun on tarvetta ja heille voi aina soittaa ja saa aina tukea. Miehen vanhemmat ovat etäisempiä. Anoppi haluaisi nähdä poikaa joka viikko, ja meidän pitäisi mennä lähes aina heille. He tarkistavat laskut jääkaapin ovesta ja soittelevat miehelle, josko he maksaisivat meidän laskujamme. Toki tarkoittavat hyvää, mutta mut ainakin on kasvatettu pärjäämään itse, mutta apua saa pyytää, kun on todella tarve. Ja meillä ei ole ollut tarvetta. Anoppi myös sivulauseissa vähättelee sanomisiani, "omii" pojan itselleen, eli on mustasukkainen, kun poika mieluummin menee appiukon syliin kuin hänen syliinsä. Anoppi ei kuuntele yhtään varsinkaan mua. Takapihan puskatkin olisi pitänyt leikata, kun muillakin naapureilla on leikattu! Näillä sanoilla "täytyy tulla varmaan itse sekin hoitamaan, kun ette itse mitään tee". Yllättäen viemäri ei vetänyt ja appiukko nyrpeänä, et täytyy sekin avata, kun ei poika ole saanut aikaseksi. Vähättelevät oman poikansa osaamista ja viitsimistä minkä kerkeävät! Tunnen suurta syyllisyyttä, kun en halua sinne mennä, mutta ei se kivalta tunnu aina kyyneleitäkään niellä, kun siellä on käynyt. Tai pihistä kiukusta, kun meitä ei arvosteta omana perheenä. Poikaa kyllä tarvittaessa hoitavat, mutta monesti senkin marttyyriasenteelle.
 
Mullakin kyllä se omatunto soi kun en ole omiin vanhempiini pitänyt esim. kk yhteyttä, mutta toisaalta..eivätpä ole hekään meihin...enemmän ne kyselevät siskoni kuulumisia ja käyvät sielä kylässä..hänellä vain avokki, ei lapsia. Siskoni miehen kuva on jopa kehystettynä heidän kirjahyllylläänkin....:D
 
Meidän lapsista tykkää kyllä kovasti, mutta ei ole kovin innokkaita niitä hoitamaan tai meitä mitenkään auttamaan..:O
 
Ikävää tuollainen käytös appivanhemmilta TOUKKA..:( kyllä pitäs antaa toisten elää niinkuin elävät eikä puuttua jokasee pikkuasiaan...ja hirveetä jos ei lapsensa puolisoa kunniota yhtään. Musta tuntuu mieheni kanssa että mun porukat eivät jostain syystä pidä mun miehestä..faijakaan ei oikeen ikinä puhu miehelle mtn ja jos puhuu ni sillee "tiuskien"..:(
 
Mun äiti on nähnyt tyttären tytärtään kiitettävästi, asuvat 90km päässä meiltä, ollaan menossa vasta toista kertaa sinne päin tytön syntymän jälkeen Juhannuksen viettoon. Siellä mun isäpuoli on hyvin innokas vauvan hoitaja joten mukava on heitä nähdä. Äitin kanssa soitellaan asiaa ja asian vierestä melkeen joka päivä. Ei puutu vauvan hoitoon, ihmettelee nykysääntöjä jotka poikkeaa niin paljon kuulemma entisajan säädöksistä, äiti kokee sen vuoksi varmaan ettei osaa hoitaakaan vauvaa.. [8|]
Mun isä on pitänyt typykkää vaan kerran sylissä.. Hänelle tuntui koko raskaus uutinen muinoin olevan kovin pala purtavaksi koska mies hiljeni tyystin uutisen kuullessaan ja otti kantaa vasta mahan jo näkyessä kuukausia myöhemmin. Isän naisystävä taas näkisi vaaviamme varmaan paljon enemmän jos voisi ja ottaisi hoitoonsakin mutta ei he pääse isäni takia hirmusti kyläilemään, hän ei tykkää lähteä töiden jälkeen minnekään ja viikonlopuiksi pitää päästä mökille. Isäni työpaikka on melkein tässä meidän kodin vieressa [:-]

Miehen puolella olisi tytön isomummu ja -ukkikin vielä elossa mutta typykkä tulee olemaan jo 5kk ikäinen ennenkuin sinne asti päästään, vähän harmittaa! Miehen äiti sieltä samaisesta Keski-Suomesta on käynyt katsomassa vauvaa kahdesti eli ei liikaa.... laitan sähköpostia ja kännykuvia, usein hän unohtaa kiittää joka tuntuu kurjalta. Mun äiti laittaa joka kuvasta ja s-postista aina palautetta! Meillä ei ole autoa jolla matkaaminen tuonne kauemmaskin onnistuis, junaliput on niin tyyriitä ettei hirmu usein päästä käymään. Muistan anopin joskus raskausaikana sanoneen että hän tulee kunnioittamaan mun ja mieheni kasvatusperiaatteita eikä ala sooloilemaan, se oli kiva kuulla koska sitä en kestäis [:@] Herkkujen syöttämisestä tytölle tulee ainakin oman äitini kanssa vääntöä ihan varmasti jossain vaiheessa... mä oon sokerikammoinen mitä tulee lapseen...

Tämmöistä meillä! Musta on ihan kiva näin, mä en varmaan kestäis joka viikkoisia kyläilyjä omilta tai miehen porukoilta.
 
Minä niin kovin mielellään näkisin vanhempiani ja miehen vanhempia paljon paljon useammin kuin nyt nähdään. Minun vanhemmat asuvat 800 km päässä ja miehen 350 km päässä, niin ei kovin usein tule nähtyä. Soitellaan toki kerran pari viikossa.

Silloin kun Antero on nukkunut todella huonosti pari yötä putkeen, niin olisipa ihana, jos voisi viedä pojan edes tunniksi isovanhemmilleen hoitoon ja itse levähtää. Mutta valitettavasti se ei onnistu. Muitakaan sukulaisia ei juuri lähettyvillä ole ja kavereilla on itselläänkin pieniä lapsia niin ei viitsi vaivata.

Mutta mielestäni ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos ei joka viikko jaksa tavata isovanhempia. Se taas on varmaan se toinen ääripää meihin verrattuna ja siinäkin tulee helposti mitta täyteen. Toivottavasti squiik teille muodostuu pikku hiljaa molempia tyydyttävä tapa hoitaa yhteydenpito.
 
Kun mun siskon lapset oli pienii, asuvat puolen km päässä meiltä ni nähtiin melkees joka päivä. Nyt äitiä harmittaa se, kun meillä on eroa 150 km ni joka päivä ei enää onnistu ja hän kovin ikävöi pikkutyttöäni. Katselee kuulemma antamaani valokuvaa joka päivä. Olen pyydelly vanhempiani käymään useammin kyläs, eläkeläisillä kun tuota aikaa on. Kahdesti ovat käyneet 2 kk aikana, saman verran kun anoppi, joka asuu 10 km päässä [8D] Tosin, vauva on käyny pari kertaa anopilla pikahoidos, että olen päässyt asioilla käymään. Ja sen olen pitänyt mielessä, että jos joku tulee katsomaan vauvaa, niin saa (joutuu) syöttämään, pukemaan, vaipan vaihtamaan, sylittämään. Musta se jotenkin tuntuu aika luonnolliselta [:)] Vauvanhoitoohjeita ei ole tullut kuin niihin asioihin, mitä olen varta vasten kysynyt. Äiti tai isä soittelee mulle kerran viikossa tai kahdessa, eli yhtä paljon kuin ennen vauvan syntymääkin. Anopista en tiijä, kyseleekö vauvasta kun mies hoitaa sen puolen.
 
Meillä on asiat ihan hyvin eli kumpienkaan vanhemmat eivät puutu ikävällä tavalla meidän elämään. Tapaamme mun vanhempia noin kerran kuukaudessa tai joskus vähän useamminkin. Miehen isää noin kerran 2-3 kuukaudessa ja äitiä hieman harvemmin. Miehen äiti ei ole vielä nähnytkään poikaamme koskaan, vaikka poika onkin jo reilu 3kk. Soittelen äitini kanssa pari kertaa viikossa. Mun vanhemmat on jo yli seitsemänkymppisiä ja äidillä just pitkät ja rankat syöpähoidot takana (tällä hetkellä tauolla), joten en voi odottaa kovin suurta vauvanhoitoapua heiltä ja kun asuvatkin parin tunnin ajon takana. Mutta he kyllä tosi paljon tykkäävät vauvastamme ja mielellään näkisivät häntä useamminkin. Tarkoitus olisi, että vanhempani hoitaisivat poikaamme, kun menemme ystäviemme häihin parin viikon päästä ja olemme siellä useamman tunnin. Toivottavasti se menee hyvin, meillä kun on sydänvikainen vauva ja paljon erityisiä hoitojuttuja lääkkeineen ja maidon letkutuksineen. Vanhempani lupasivat hoitaa, jollei mitään kummempaa tapahdu. Ja tuo onkin sitten varmaan meille kesän parhaat "bileet", me kun ei nyt päästä oikeen minnekään juuri siksi, koska vauva on niin vaikeasti hoidettava, ettei sitä voi jättää kenelle tahansa.

Miehen isä suhtautuu myönteisesti vauvaamme, mutta ei kuitenkaan niin, että tarjoutuisi hoitamaan häntä. Hän on kuulemma saanut tarpeekseen omien lasten hoitamisesta, niitä ollut kuusi. Joten ei halua enää hoitaa. Miehen äiti taas on välinpitämätön, mutta se johtuu hänen sairaudestaan. Ehkäpä hän tulee näkemään poikamme eka kerran juhannuksena, jos menemme sinne käymään pikaisesti.
 
Olen toki erittäin kiitollinen, että lapsen kaikki isovanhemmat asuvat yhtä kaukana (siis mun ja miehen vanhemmat asuvat naapureina), koska on heistä apua, kun lapsi hoitopaikkaa tarvitsee. Miehen vanhemmat vaan eivät aluksi halunneet hoitaa poikaa, koska oli "liian pieni". Ja kun omat vanhempani hoitivat enemmän kuin mielellään poikaa, niin jossain vaiheessa anoppi oli kysynyt äidiltäni, että miksi hänelle ei poikaa annettu hoitoon! Missään vaiheessa ei itse sanonut, että voisi pojan ottaa hoitoon. Me kyselimme aikamme, josko he poikaa hoitaisivat, mutta vastaus oli aina tuo, että on liian pieni. Jossain vaiheessa lopetimme kyselyn ja sit ollaan närkästyneitä, kun heille ei lasta anneta. Ja meille ei tästä mitään sanonut, vaan äidilleni, joka tietysti pahoitti mielensä. Ja niin pahoitin minäkin, kun tunsin syyllisyyttä. Vaikka todellisuudessa he olisivat itse voineet tarjoutua auttamaan. Kaikkein eniten ärsyttää juuri se, kun miehen vanhemmat vähättelevät omaa poikaansa. Appiukko oli äidilleni joskus sanonut, että mieheni on saamaton, eikä osaa tehdä mitään itse! Äitini, joka tietää asian oikean laidan, puolusti miestäni. Itse kestän välinpitämättömyyden itseäni kohtaan, mutta en kestä, kun miestäni vähätellään syyttä. Raskausaikana anoppi ei kertaakaan kysynyt, kuinka voin tai jaksan, vaan ohitti koko raskauden, vaikka ensimmäistä lapsenlasta kovin odotti. Yhden ainutta kannustavaa sanaa ei häneltä tullut, kun jouduin sairaalaan ennen laskettua aikaa, kun oli jotain häiriöitä istukassa. Ja kun lapsi syntyi, hän ei huomaa mua ollenkaan, vain pojanpoikansa. Valvottujen öiden jälkeen heistä ei ole mitään apua, koska heidän mielestään lapsemme on täydellinen, eikä ikinä kiukuttele ja aina nukkuu hyvin.
 
Takaisin
Top