Isäni sairaus ja raskauteni

Keskustelun 'Mitä mielessä? Aihe on vapaa' aloitti Anna Elina, 9 tammi 2010.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Anna Elina Vieras

    Hei!

    Mie itse odotan ensimmäistä lastani ja olen innoissani asiasta, mutta henkisesti tämä on rankkaa, kun oma isäni
    on sairastunut vakavasti... Väkisinkin kyyneleet tulevat silmiin ku ajattelee asiaa. On todella rankkaa ku näin ihanaa
    asiaa varjostaa tuo isäni sairastuminen.
  2. örkki Tuttu foorumilla

    Mä en vielä odota. Mutta minunkin isä on sairas. Itseasiassa toivon, että isäni eläisi vielä kauan. Ainakin niin kauan, että näkisi esikoiseni. Surutyötä ehtinyt kyllä jo tehdä, vaikka toisaalta näyttää, ettei hän vielä kuitenkaan kuole. Mutta muuttunut kyllä paljon. Vanhentunut, lapseksikin muuttunut. Tarvitsee hoitajaa. Käytännössä äitiäni. Ei ole helppoa. Vanhuksia olen nähnyt paljon, mutta kun oma isä vanhenee hetkessä, se otti koville.
  3. Quara Tuttu foorumilla

    Onpa kurjaa. Se, että sukupolvet eivät kohtaisi, on surullista. Toivottavasti isäsi selviää sairaudestaan.
    Oma isäni kuoli yllättäen yli 10 vuotta sitten ja väkisinkin tässä tilanteessa ajattelee, miten hienoa hänestä olisi nähdä tämäkin lapsenlapsi.
     
    Toivottavasti saat vauvasta voimaa, muuta ei oikein voi sanoa. Anoppini äiti oli mukana ensimmäisen lapsenlapsensa ristiäisissä, mutta menehtyi syöpään pian sen jälkeen ja hän sanoo aina, että vauvasta ja elämän jatkumisesta hän sai voimia. Tuntuu, että anoppini käy nyt läpi noita kolmenkymmenen vuoden takaisia tunteita, kun itse ensimmäistä lapsenlastaan odottaa.
     
     
  4. niina88 Peruskäyttäjä

    Toivottavasti isäsi paranisi!! Lapsellesikin olisi varmasti tärkeä tutustua isääsi. Mutta niin valitettavaa kuin se onkin, elämä tuppaa ikävästi heittelemään, kun sitä vähiten odottaa ja toivoo!!

    Meillä meni niin, että puolisoni isä kuoli pari kuukautta ennen raskaaksi tuloa. Oli meikäläiselle kyllä rankkaa, kun oliappiukko kokelaasta ehtinyt tulla melko läheinen ja tuo jo lapsenlasta kovasti toivoi vaikka ei vanha ollutkaan. Kuitenkin hautajaisista lähtien mulla oli semmonen hassu tunne, että lähiaikoina meillä vauvan kanssa tärppää. Ja niinhän siinä kävi ja jotenkin appiskan muisto säilyy tässä uudessä tulokkaassa.

    Oma isäni vastaavasti alkaa olla dementoituva alkoholisti eli myös melko epävakaassa tilassa, mutta elossa vielä varmaan jokusen vuoden.
  5. Anna Elina Vieras

    Minun isäni sairastaa syöpää ja ei koskaan parene siitä. Mutta rankkaa tämä on, mutta eteenpäin on vaan mentävä ja ajateltava, että lapseni saa myös oman isäni perimää. 
  6. viimeinen Tuttu foorumilla

    Anna Elina: Jaksuja. Toivottavasti isäsi ehtii näkemään lapsesi... Mun isäni kuoli ennen kuin kuopus syntyi, se oli mulle kova paikka kun he eivät koskaan tavanneet. Nyt kun odotan taas, tilanne on se että myös mieheni isä on kuollut. Näin ollen tulevalla lapsellamme ei ole yhtään vaaria/ukkia [:(].
  7. örkki Tuttu foorumilla

    Minä tai kukaan meidän suvun tästä polvesta ei ole nähnyt isoisää elävänä. Tiedämme hänestä jotain. Ja ainakin itse olen sitten kehitellyt hienoja sankarikuvia isoisästäni... "hän on varmasti ollut hieno mies, tosi taitava arkkitehti..." Nyt vanhennuttuani ymmärrän, että ihminen hänkin on vain ollut - puutteineenkin, mutta jotenkin ajattelen ettei sekään ole ollut pienelle lapselle, tai isommalle, huono juttu, että on saanut kuvitella itselleen superisoisää [:)] Joten, ehkä ne meidänkin jälkeläiset - jos nyt niin käy etteivät saa nähdä isoisiään.
  8. Quara Tuttu foorumilla

    Nyt Anna Elinalle erukäteen anteeksi, että seuraava kirjoitukseni koskee suoraan kuolemaa ja sen käsittelemistä lapsen näkökulmasta.
     
    Minä luulen, että minun lapseni ei tarvitse edesmenneestä ukistaan tietää ikäviä asioita. Minun omat vaarini kuolivat kun olin parivuotias. Minua lohdutti aina ajatus, että vaari olisi pitänyt minuakin mielellään sylissään, kuten piti sisariani silloin, jos vaari vain olisi elänyt. Mielikuva on lapselle tärkeä, siitä saa voimaa ja lohtua. Monia asoita on paljastunut sitten myöhemmin.
     
    Minäkin aion kertoa lapselleni kaikista niistä kivoista asioista, mitä isäni teki minun kanssani ja olisi tehnyt hänenkin kanssaan. Myöhemmästä alkoholin liikakäytöstä, työuupumuksesta ja masennuksesta ei varmasti tarvitse puhua mitään. Ne on ajankohtaisia vasta sitten, kun lapsi on riittävän iso ja asiat tulevat puheeksi.
     
    Pääasia on, että kuolleista puhutaan. He ovat osa lapsen sukua ja yhteisöä ja iso osa sitä historiaa, jonka osaksi lapsi kasvaa. Tiedän perheitä, joissa surutyö hoidetaan vaikenemisella ja lapsetkaan eivät saa kysellä edesmenneistä. Kuolema kuitenkin on osa elämää ja luopumiseen on kasvettava ja sen väistämättömyys ymmärrettävä.
     
    Vaarini hautajaiskuvissa 80-luvulla kaikki lapset hymyilevät, koska yleensä aina kuvissa käskettiin hymyillä. Lapsille suotiin se silloinkin, vaikka kyllähän liuta hymyileviä lapsia arkun äärellä on aika korni näky. Hautaansiunaamisen jälkeen muistojuhlassa lapset leikkivät ihan kuin ennenkin. Kirkossa lapsia itketti, koska vanhempia itketti. Pienen lapsen suru ei kuitenkaan ole omaa surua, vaan vanhempien surun näkemistä ja mallioppimista. On valtavan tärkeää, että vanhempien malli on surra ja näyttää suru eikä piilottaa sitä. Kuolemaa pitää surra, mutta kuoleman jälkeen on annettava myös malli siitä, että elämä jatkuu.
     
    Isäni hautajaisissa siskoni puolitoistavuotias poika hakkasi iloisena pianoa. Kaikki tiesivät, ettei isäni olisi poikaa siitä kieltänyt, vaan mennyt soittamaan kaveriksi. Se oli osa meidän surutyötämme: nähdä, että elämä jatkuu ja muistella millainen tilanne olisi, jos isä vielä eläisi. Muistan, kun minua alkoi itkun keskeltä yhtäkkiä naurattaa.
     
    Isän läsnäolo on minun elämässäni tänään yhtä totta kuin hänen poismenonsa. Lapseni oppii hänet tuntemaan ukkina, joka olisi häntä odottanut ja rakastanut valtavasti.
  9. Anna Elina Vieras

    Itse, kun synnyin niin isän vanhemmat olivat jo kuolleet ja äitin isäkin oli poissa. Joten tiedän millaista on kasvaa kun ei opi tuntemaan ukkia ja mummoa. Ei ole muuta jäljellä, kuin valokuvat ja tarinat.
    Itsekin olen päätänyt, että kerron lapselleni kaikista ihanista asioista joita olen tehnyt isäni kanssa lapsena. Vaikeinta tässä isäni sairastumisessa on se, että ku itse odotan niin tunteet ovat aika pinnassa. Mutta se myös antaa voimia jaksaa eri tavalla.
  10. Riinu Tuttu foorumilla

    Heippa Anna Elina,
    myös oma isäni sairastaa syöpää (sairastanut jo monta vuotta),
    ja kaikki hoitokeinot alkaa olla käytetty eikä parantumiskeinoa tunnu löytyvän.

    Itseasiassa päätös "hankkia" lapsi nyt, pohjautui osin oman isäni sairauteen:
    itse kun koen tärkeäksi, että oma isäni ehtii nähdä lapsenlapsensa. Tietenkään
    se ei ollut se ainut syy, miksi lapsi tuli nyt ajankohtaiseksi, mutta isäni sairaus
    vaikutti päätökseeni.

    Odotusaika on ihanaa, mutta kuten Sinulla, oman isän sairaus varjostaa odotusta.
    Vaikka ystävät ja sukulaiset ovatkin onnellisia raskaudesta, on vaikeaa olla miettimättä,
    ehtiikö isä sittenkään näkemään lapsenlastaan. On joskus hiukan ristiriitaisia tunteita siitä,
    saako ja voiko olla onnellinen, kun kuitenkin tietää sen hetken tulevan ehkä hyvinkin pian.

    Paljon jaksamishaleja Anna Elina!
  11. Sininen Tuttu foorumilla

    Hei Anna Elina, Örkki ja RiinuLiinu,

    Otan osaa suruunne ja olen itsekin samassa veneessä, sain tällä viikolla kuulla, että äitini syöpä on levinnyt. Tieto on vielä niin tuore, etten ole ehtinyt kauheasti sitä vielä käsitellä, mutta itkuja on tullut ja masentunutta ja synkkää mieltä. Tulevaisuus on vielä auki, ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. En nyt halua seikkaperäisesti kertoa taudinkuvasta, mutta vaikka itse syöpä olisi mahdollisesti voitettavissa, niin hoidoissa on tosi radikaalit ja pelottavat seuraukset... Jännitän sitä, mitä äitini päättää hoitoihin lähtemisestä. Itse tietysti toivon, että hän lähtisi, koska se merkitsisi vähintäänkin yritystä elämän jatkamiselle. Mutta jos ei lähde, niin en voi sellaista vaatia häneltä eikä kukaan muukaan.

    Mietin sellaistakin, että kun syöpä voidaan nähdä psykosomaattisenakin sairautena, että vaikuttiko se taudin leviämiseen, kun äitini kuuli, että odotamme lasta, jolla on vakavin mahdollinen sydänvika. Minusta äitini säryt ja kivut alkoivat paheta meidän rakenneultrauutisten jälkeen. Varmaan sitä väkisinkin ottaa tällaisen suuren surun myös itselleen, vaikka se kuuluukin ensisijassa lapselle eli minulle ja miehelleni. Kielsin kyllä äitiäni omimasta suruamme lapsemme suhteen. Ja nyt äiti puolestaan toivoo, että minä en surisi häntä, mutta se on mahdotonta.

    Vastaavasti psykosomaattisesti taisi vaikuttaa itse raskausuutinen kesällä. Äiti sanoi, ettei ole vuosiin ollut niin onnellinen kuin kuultuaan uutisemme, vanhempani kun ovat jo vuosia toivoneet lastenlasta. Ja niihin aikoihin ensimmäisen syöpäleikkauksen kivut ja säryt hellittivätkin jonkin verran.

    Minulla saattaa nyt sitten olla yhtä aikaa vauvani sydänleikkauksissa ja tehohoidossa ja äitini syöpähoidoissa.

    Quara, kirjoitit todella kauniisti siitä, miten läheiset ovat silti osa elämää, vaikka olisivatkin kuolleita. Toivottavasti osaan itse kertoa ja tarinoida läheisistäni lapselleni niin, että hänellä on käsitys näistä ihmisistä. Minulla on kokemusta vaikenevasta mummista, joka ei ikinä ole kertonut mitään miehestään eli vaaristani. Tiedän hänestä sen verran, että hän kuoli toisessa maailmansodassa ja tiedän hänen ammatin, en muuta. Eikä tiedä äitinikään isästään juuri enempää, äiti oli niin pieni isänsä kaatuessa. En ole nähnyt myöskään isäni isää. Isäni äiti kuoli, kun olin 6-vuotias, joten en paljon hänestä muista. Mutta mummi on vielä elossa, hän vaan ei halua muistella mitään menneitä, joten pimentoon taitaa jäädä se historia.

    rv. 34+3

Jaa tämä sivu