Kovasti inssi-onnea november-rainille ja Kyfille! Ja kysy ihmeessä november sitä ivf:ää – kyllä sillä voi olla vaikutusta, mitä toiveita esittää (ainakin mulle oli viime käynnistä kirjattu Kantaan jotain sensuuntaisia kommentteja, että "hoidosta keskusteltu potilaan kanssa ja sovittu seuraavaa... potilas (tai ehkä se oli asiakas, en muista) vaikutti tyytyväiseltä suunnitelmaan" :D ) Ja vaikka toive ei menisikään läpi, niin että kuulisi edes ne lääketieteelliset perusteet sille miksi kannattaa/ ei kannata tehdä jotain... se voi auttaa sitten sopeutumaan seuraaviin steppeihin. Pidän peukkuja, että menee toivomallasi tavalla 
Kyfi tunnistan tosi hyvin tuon "ei tästäkään mitään hyötyä ole"-ajatuksen. Oman kokemuksen mukaan lapsettomuushoitoihin liittyvät jatkuvat pettymykset ja ahdistavat/surulliset kokemukset vievät ihmiseltä näköalat. Ja toisaalta se onnistumisen kieltäminen etukäteen on yritys edes jonkinlaiseen kontrolliin asiassa, josta on menettänyt kaiken kontrollin. Harvoinhan se toimii, silti alkaa toivoa (joskus itseltäänkin salaa) – aika vaikea kun on päästää irti siitä ajatuksesta, että jos se kuitenkin joku kerta vielä onnistuisi.
Täällä oli eilen ja toissapäivänä jonkinlainen taitekohta: kävin kirjoittamassa tänne ekan kerran ja varasin ajan terapiaan. Olin sinnitellyt tosi pitkään yksin – lakkasin jo aikaa sitten kertomasta kenellekään mitä mun päässä liikkuu, kun huomasin ettei kukaan ymmärrä mistä puhun. Mieskään ei oikein tunnu tajuavan (on tää vaan niin eri kokemus sille, jonka kropassa hoidot ei tapahdu). Oon lähinnä yrittänyt pärjäillä omin päin, lohduttanut itse itseäni, ottanut iisimmin ja tehnyt kivoja juttuja kun masentaa. Mut tän viimeisen masennuksen myötä ei onnistunut enää. Eilen puhuttiin miehen kanssa kunnolla, kerroin kaiken siitä millaista tää on mulle ollut. Ensi viikolla mennään terapiaan yhdessä. Tänään juttelin myös parin ystävän kanssa, ja kerroin pitkästä aikaa ajatuksia editoimatta. Ihan hyvin tajusivat (olisihan ne tajunneet aiemminkin jos olisin vaan selittänyt kunnolla ja kertonut miten haluaisin että mua tuetaan) ja nyt on paljon parempi olo. Jotenkin se toivokin palasi – ensinnäkin siihen, että nää hoidot voi jopa onnistua jossain kohtaa. Ja toiseksi siihen, että vaikka eivät onnistuisikaan, niin että tästä voidaan selvitä yksilöinä ja pariskuntana, ilman että ollaan lopussa ihan repaleina.
