Heippa, ensimmäistä kertaa kirjoitan. Jonkun aikaa olen jo lukenut teidän viestejä ja siitä on ollut apua. Kiitos kaikille kirjoittaneille.
Meillä selittämätön lapsettomuus, mulla lievä PCO-epäily, reilu 1,5 vuotta yrittämistä, vuosi käyty hoidoissa ja vuoden alusta joka kuussa ovulaatioinduktio Letrozolilla. Olen 36 v., mies vähän vanhempi. Viime kuussa oli eka inssi, ei onnistunut. Nyt kp3 ja yritetään tokaa inssiä (jos ei mene ovu viikonlopulle, niin kuin vähän näyttäisi menevän). Tarkoituksena syksyllä siirtyä sitten IVF:ään.
Ovulaatioinduktioiden epäonnistumisista selvisin mielestäni aika hyvin, menkkojen alkamisen jälkeen olo helpotti parissa päivässä ja toivo palasi nopeasti, että ehkä tästä kierrosta... Nyt inssin kanssa romahdus tuli jo heti inssin perään, todennäköisyys 10–15% tuntui ihan surkealta ja koko tilanne ihan toivottomalta. Samalla en edes halunnut, että toivoa syntyisi, koska en halunnut mitään odotuksia tälle kierrolle. No, silti tuli tekoraskausoireita (hajuaisti terävöityi, olin todella kömpelö, yhtenä aamuna oksetti), jotka menivät kyllä nopeasti ohi. Ja sitten alkoi menkat ja nyt on jo kolmatta päivää ihan armoton masennus. Itkettää vaan ja tuntuu kuin joku istuisi rintakehällä.
Tulipas surkea aloitusviesti. Mutta te varmasti tiedätte nää fiilikset. Samalla tuntuu, että me ollaan päästy niin helpolla, kun tarvitaan vain letroja. Moni näyttää joutuvan pistämään ja ottamaan useita lääkkeitä ja joskus inssiä ei voida sitten h-hetkellä tehdäkään... mikä on ihan kauhea ajatuskin. Yritän olla kiitollinen siitä, että inssi päästiin ekalla kerralla suunnitellusti tekemään ja empatiseeraan teitä, joilla on inssit tai muut hoidot siirtyneet mistä vaan syystä. Käydään muutenkin aika kovaa kärsivällisyys-koulua tässä, niin tuntuu suhteellisen kohtuuttomalta kaikki ylimääräiset mutkat matkassa...
