Imetysfobia sairaalasta

[Ramsi]

Synnytin leikkauksella vauvan 6 viikkoa sitten eräässä sairaalassa, jota on mainostettu vauvamyönteiseksi ja imetysmyönteiseksi sairaalaksi. Sinne halutaan synnyttämään kauempaakin hyvän maineen takia. Oma kokemukseni oli kuitenkin erilainen...

Synnytys yleisesti ottaen hoidettiin hyvin ja jopa kiireellinen sektio hoidettiin asiantuntevasti ja olosuhteisiin nähden hyvin. Sen jälkeen alkoikin pienehkö alamäki. Leikkauksen jälkeen isä ja vauva katosivat enkä saanut heistä mitään tietoa melkein kahteen tuntiin. Samoin isä ei saanut minusta mitään tietoja saman ajan. Lopulta, kun pääsin isän ja vauvan kanssa samaan tilaan, alkoi imetyspainajainen.

Ymmärrettävästi vastasyntynyt ei heti osannut imeä. Parhaimmillaan/pahimmillaan tississäni roikkui 2-3 ihmistä ja yksi yritti roikottaa vauvaa ja saada sitä imemään. Itse en siinä kohtaa osannut pitää asiaa omituisena, luulin että se kuuluu asiaan. Tämä kuitenkin jatkui. Päivät kuluivat ja 4 päivän jälkeen tilanne oli edelleen sama. Vauva itki jatkuvasti, ei osannut tarttua tissiin tai tarttui ja päästi saman tien irti. Hoitaja toisensa jälkeen juoksi repimässä tissiäni ja tunkemassa sitä vauvan suuhun. Osa hellemmin, osa vähemmän hellästi. Kysyin monta kertaa, mitä voisin tehdä toisin, miksi imeminen ei onnistu. Kaikkien vastaus oli sama, kyllä se siitä. 

Ohjeetkin vaihtelivat. Yksi käski käyttää rintakumia. Seuraava hoitaja sanoi sen olevan täysin turha ja meinasi heittää sen roskiin. Käskettiin myös lypsää ja hörpyttää, ja seuraava kielsi, että lapsi oppisi imemään. Vauva itki ja itki eikä mikään auttanut itkuun. Lopulta itkin itsekin hysteerisesti ja melkein huusin hoitajalle, että anna sille vauvalle korviketta. Siihen loppui vauvan itku.

Viikon sairaalareissun jälkeen pääsin kotiin. Kotona yritin ensin imettää. Joka kerta, kun vauva alkoi itkeä, itselläni kasvoi paniikki. Onnistuuko se, saako se otteen, sattuuko se, tuleeko maitoa? Jokainen voi arvata mitä siitä seurasi, minä ja vauva itkettiin molemmat eikä maitoa herunut. Mieheni katseli hetken vierestä ja lähti kauppaan. Tuliaisina oli korvikepurkkeja. Kaksi päivää itkimme vauvan kanssa kotona ja sen jälkeen annoimme korviketta ja siitä alkoi kaikki luistaa. Vauva syö, nukkuu ja on todella tyytyväinen. Oma stressitasoni laski huomattavasti.

Eilen illalla aloin miettiä asiaa. Ajattelin imettämistä ja sitä, miten hyvää se tekisi vauvalle. Mutta ajatus siitä, että imettäisin aiheutti itselleni niin suurta ahdistusta, että kyyneleet nousivat silmiini. Ajatukset sairaalasta, jossa rintaani revitään, vauva huutaa, hoitajat hermostuvat, mikään ei onnistu... Mieheni mielestä olen saanut sairaalasta imetysfobian ja olen itsekin kallistumassa siihen. Jos vielä saisimme lapsia, en edes uskalla ajatella imetystä. Pelkkä ajatus ahdistaa ja pelottaa niin paljon, että en usko enää pystyväni siihen. 

Saatan kuulostaa hullulta, mutta halusin jakaa tämän kokemuksen johonkin. Onko teille tullut pettymyksiä sairaalasta? Miten imetyksen ohjaukseen on panostettu? Onko sitä ollenkaan? Vai onko homma vain toiminut heti alusta alkaen itsekseen? Olen miettinyt palautteen lähettämistä ko. sairaalaan, mutta taustalla on ajatus "mitä hyötyä siitä olisi?"

 

Mulla on kanssa kauheet kokemukset imetyksestä sairaalassa. Mun mielestä se imetyksen ohjaus oli ihan paskaa. Just tollasta et hoitajan repii sitä tissiä siinä, ei ollu kovin kivaa. Rupes siinä ahdistaa koko imetys. Kysyin myös neuvoja imetykseen, mutta en oikeastaan saanut mitään kunnon neuvoja ja mullekin suositeltiin rintakumia käytettäväksi ja toiset ei suositellu sitä. Mulla meni jo sairaalassa rinnanpäät rikki, oisko vauvalla ollu huono imuote?? No eipä tähänkään mitään neuvoja saanu, silloin käskettiin vaan käyttää rintakumia. Imetys sattui kovasti kun iho oli rikki.

Synnytys meni oikein mukavasti mutta synnyttäneiden osastolla ne kätilöt olikin sitten toista luokkaa, olivat muutenkin tosi ilkeitä. :(

Mä olisin halunnu imettää vauvaani ainakin 6kk asti, mutta sairaalassa ikävä kyllä antoivat mulle niin negatiivisen kokemuksen koko imetyksestä. Vauva sai jo sairaalassa korviketta kun mun maito ei riittäny ja toinen vaan huusi eikä suostunu aina tarttumaan rintaan. Kotona jatkoin imetystä, vaikka se tuntui epämiellyttävältä, mutta sai myös korviketta lisänä.

Kaikeankaikkiaan imetin vain viikon, koska sain siihen päälle rintatulehduksen joka nostatti kuumeen ja sai rinnat todella kipeiksi. Terveyskeskuksessa vaivaa ei osattu hoitaa tai ei haluttu, sanottiin vain ettei se rintatulehdusta ole. Yksityisellehän minä sitten marssin ja sieltä sain kyseiseen vaivaan antibiootin. Ehkä mulla jäi sitten traumat tostakin, et jos se tulehdus tulee uudestaan niin ei mua hoideta muuten kuin yksityisellä.

Jos nyt kuitenkin saan toisen lapsen vielä tai ainakin niin haluaisin, niin aion silti kokeilla imetystä mutta en jää myöskään surkuttelemaan jos se ei onnistu tai maitoa ei tule. Tärkeitä että vauva kasvaa ei tarvitse nälissään olla. :)

 

Alalle opiskelevana voin sanoa, että joillakin se onnistuu heti ja hyvin. Itse kun menin synnyttämään, niin en edes ajatellut että imettämiseen voisi tulla ongelmia. Sehän näytti niin helpolta ja lapsi osaa sen. No synnytys sujui hyvin, ja salissa synnytyksen jälkeen kätilö laittoi lapsen rinnalle ja vauva alkoi imeä heti. Imettäminen tuottii kamalaa kipua ekakerralla. No pääsimme osastolle ja vauva alkoi itkeä. Nostin vauvan rinnalle ja hups keikkaa en saanutkaan sitä syömään. Vauva hamusi ja hamusi ja ei saanut otetta ja sen seurauksena alkoi itkemään. Soitin kelloa ja hoitaja tuli kaveriksi. Hoitaja yritti auttaa vauvaa sokeriliuoksen avulla tarttumaan rintaan, rintakumin avulla ja rinnasta vetämällä. No hoitaja sai vauvan rinnalle pitkän taistelun jälkeen ja sitä samaa jatkui koko sairaalassa olon ajan. En saanut vauvaa itse kertaakaan rinnalle. Siinä tuli olo, että mikä mussa on vikana. Ennen kotialähtöä hoitaja sanoi, etten pääse kotia ennenkuin saan vauvan itse syömään. No istuin nojatuolissa ja yritin ja yritin ja itkin ja yritin, vihdoin onnistuin kun ihana lastenhoitaja tuli ja antoi neuvon, jota kukaan muu ei ollut antanut. Ja sekin neuvo liittyi täysin vain minun oman käden asentoon.
Pääsin vauvan kanssa kotiin ja imetys tuotti ressiä. Aina kun vauva alkoi itkeä nälkää, menin panikkiin että saankohan sitä ottamaan rinnasta kiinni. Sitten tuli terveydenhoitaja kotikäynnille ja selvisi ettei vauvan paino ole noussut yhtään.
Aloitin lypsyrumpan ja syötin vauvaa pullosta, että näin että se saa ruokaa. En antanut korviketta vaan lypsin ite. Tätä jatkui 2 viikkoa kunnes vauvan paino oli noussut kunnolla. Aloin sitten hivuttautua pikkuhiljaa takaisin rintaruokintaan, ensin rintaa, sitten kaupanpäälle pulloa. Pikkuhiljaa rintaruokinta alkoi tulla helpommaksi kun vauva oppi myös itse ottamaan rinnasta hyvin kiinni ja pääsin kokonaan pois pullosta. Nyt tämä vauva on vuoden ikäinen ja olisi edelleen tissillä jos en olisi itse imettämistä lopettanut!

Mutta minullekin auttoi vain se yhden ihanan lastenhoitajan yksinkertainen neuvo käden asennosta, jota kukaan muu ei ollut mulle huomannut sanoa. Sen jälkeen onnistuin siinä. Onneksi sattui kyseinen hoitaja juuri silloin työvuoroon.

Älkää antako periksi vaan yrittäkää uudelleen :) ja itse kannattaa yrittää olla ressaamatta niin maito nousee =) tsemppiä!

 

[Leenuli]

Hei, kuulostaa ikävältä kokemukselta :( Minullekin tehtiin kiireellinen sektio ja sekä minulle että vauvalle tuli pahat infetktiot, jonka vuoksi lääkäri määräsi vauvan pulloruokintaan heti. En myöskään saanut vauvaa rinnalle pariin tuntiin. Tuon toki käsitän, kun vauvan tilaa piti seurata alun hankaluuksien vuoksi. Mutta vauva siis tietysti oppi pullosta imemisen kun määrättiin 3 h välein syötöt ja imetykseen liittyen en saanut kunnollista ohjausta. Olin lääkkeistä ja tulehduksesta sekaisin, valokuvien perusteella olen todennut, että olen yrittänyt imettää jo eka iltana rintakumin kanssa, jonka hoitaja ylimalkaisesti toi. Imetysasento on kuvassa ihan väärä, nyt sen näen heti! Mutta leikkauksen jälkeen ja pulloruokinnan vuoksi itse olisin toivonut hoitajien ohjausta. En saanut sitä juuri lainkaan tai koin että se ei ollut riittävää. Minun asentoja ei korjattu, ei koskettu eikä näytetty. Eli oikeastaan täysin päinvastainen kokemus! En jaksanut pumpata kun olin niin kipeä ja aloin stressata onnistuuko imetys lainkaan. En ollut myöskääm käsittänyt etukäteen, että imetys ei välttämättä onnistu. Eli myös neuvolan ja valmennuksen anti ennen synnytystä oli melko köyhä! Sitten vielä vauvalla oli kaksi tukehtumiskohtausta ja joutui vuorokaudeksi aivosähkökäyrien mittauksiin ja juuri silloin maito nousi rintoihinineljäntenä päivänä. Siinä sitten pumppasin, tuijotin pienen vauvani kuvaa, jonka sain ja itkin. Onneksi maito kuitenkin lopulta nousi. Minulle alettiin puhua kotiinlähdöstäkin melko heti kun vauva pääsi takaisin. Onneksi äitini käski jäämään niin pitkäksi aikaa että saan ohjausta imetykseen. Pyysin sitä ja sanoin etten halua lähteä ennen kuin vauva ime rintaa, vaikka sitten kumin kanssa. Sitten sain yhden hoitajan kanssa edistystä kun annettiin houkutustippoja maitoa ruiskulla ja heti tissi kumin kanssa suuhun. Alkoi jotenkin onnistua. Kotona jatkoin pumppaamistakin, mikä toki oli ihan ok kun mies sitten hoiti aluksi yhden yösyötön n viikon pari. Ekan 6 vkon aikana tein ison työn että pääsin rintakumista eroon. Välillä meinasi usko loppua vaan sinnikkäästi yritin sekä omaan että vauvan tahtiin. Nyt tyttö 6 kk ja imetys sujunut hyvin. Tuki sairaalassa ja neuvolassa kuitenkin olematonta. Alku oli vielä heinäkuussa, jolloin kaikki imetystukiryhmät tauolla. Luin ohjeita sitten netistä. Ihmettelen itsekin kätilöiden erilaisia asenteita ja kohtelua. Varsinkin ensisynnyttäjät ja ne joilla ei ole aikaisemmin onnistunut tarviis hyvää ja lempeää ohjausta!