Olenkohan ainut?
Olen huomannut että pienetkin hormoniheilahdukset aiheuttavat ihan hirveitä heilahduksia mielialaan. Raskaus oli jotain aivan järkyttävää, potutti, jurppi ja pänni koko ajan. Paitsi silloin kun masensi niin ettei jaksanut edes suututtaa mikään. Esikoista odottaessa ajattelin että lapselle olisi varmaan parasta jos minä kuolisin synnytykseen ettei tarvitsisi kärsiä paskamutsista ja saada elinikäisiä traumoja. Synnytyskipukaan ei paljoa hetkauttanut koska ajattelin että ansaitsen varmasti kaiken mitä tuleman pitää. Äitiys on kyllä sujunut tähän saakka ihan hyvin, vaikka ensimmäiset kuukaudet olinkin äärimmäisen neuroottinen ja baby blues oli massiivista. Olin hälytysvalmiudessa koko ajan, silloinkin kun olisi periaatteessa saanut nukkua.
Hormonikierron käynnistyminen onkin ollut sitten uusi opettelun paikka. Ovulaation aikoihin olen järkyttävän vihainen. Yritän parhaani mukaan kiehua vain sisäisesti. Silloin illat menee itkiessä, iltaisin olen maailman huonoin ihminen ja nillinnillin. Ajoittain inhoan itseäni suunnattomasti muutenkin, toisinaan taas ärsyttää kaikki kanssaihmiset. Ennen kuukautisia olen maailman lihavin ihminen, maha turpoaa niin kuin viimeisillään olisi. Kuukautisten alettua laihdun muutaman kilon taas ja elämä helpottaa hetkeksi. Kunnes tulee se kierron puoliväli jossa on v**utuspiikki, sitten rauhoitun taas hetkeksi kunnes alkaakin jo varsinainen pms.
Olen mielensäpahoittaja ja ammattiloukkaantuja. Tuntuu että koko elämä on yhtä itsehillintää ja räjähdysherkkyyden aisoissa pitämistä. Välillä kaikki energia ja keskittyminen menee ihan vaan siihen eikä millekään ylimääräiselle jää tilaa. Silloin hoidan vaan pakolliset asiat ja yritän olla ajautumatta törmäyskurssille kenenkään kanssa.
Rauhoittuukohan tilanne tästä joskus? Vaihdevuosienhan luvataan tuovan vain lisää mielalanvaihteluja, mutta voisivatkohan ne olla jopa helpotus jos hormonitoiminnan kanssa eläminen on tätä? Eniten hirvittää se miten tulen pärjäämään lapsen uhmaiät jos harmistun yhtä herkästi kuin uhmaikäinen lapsi. Olen yrittänyt opetella erilaisia tapoja, hengittämistä, laskemista ym. Ne auttavat kyllä hallitsemaan käyttäytymisen niin ettei olotilaa päällepäin huomaa, mutta ainut mikä helpottaa omaa oloa on juosta niin kovaa kun kintuista lähtee niin pitkälle kunnes alkaa heikottaa ja sitten vähän leppoisampaa tahtia juosten takaisin kotiin. Luonnollisestikaan tätä ei oikein pienen lapsen kotiäiti voi aina tarpeen tullen toteuttaa.
Olen huomannut että pienetkin hormoniheilahdukset aiheuttavat ihan hirveitä heilahduksia mielialaan. Raskaus oli jotain aivan järkyttävää, potutti, jurppi ja pänni koko ajan. Paitsi silloin kun masensi niin ettei jaksanut edes suututtaa mikään. Esikoista odottaessa ajattelin että lapselle olisi varmaan parasta jos minä kuolisin synnytykseen ettei tarvitsisi kärsiä paskamutsista ja saada elinikäisiä traumoja. Synnytyskipukaan ei paljoa hetkauttanut koska ajattelin että ansaitsen varmasti kaiken mitä tuleman pitää. Äitiys on kyllä sujunut tähän saakka ihan hyvin, vaikka ensimmäiset kuukaudet olinkin äärimmäisen neuroottinen ja baby blues oli massiivista. Olin hälytysvalmiudessa koko ajan, silloinkin kun olisi periaatteessa saanut nukkua.
Hormonikierron käynnistyminen onkin ollut sitten uusi opettelun paikka. Ovulaation aikoihin olen järkyttävän vihainen. Yritän parhaani mukaan kiehua vain sisäisesti. Silloin illat menee itkiessä, iltaisin olen maailman huonoin ihminen ja nillinnillin. Ajoittain inhoan itseäni suunnattomasti muutenkin, toisinaan taas ärsyttää kaikki kanssaihmiset. Ennen kuukautisia olen maailman lihavin ihminen, maha turpoaa niin kuin viimeisillään olisi. Kuukautisten alettua laihdun muutaman kilon taas ja elämä helpottaa hetkeksi. Kunnes tulee se kierron puoliväli jossa on v**utuspiikki, sitten rauhoitun taas hetkeksi kunnes alkaakin jo varsinainen pms.
Olen mielensäpahoittaja ja ammattiloukkaantuja. Tuntuu että koko elämä on yhtä itsehillintää ja räjähdysherkkyyden aisoissa pitämistä. Välillä kaikki energia ja keskittyminen menee ihan vaan siihen eikä millekään ylimääräiselle jää tilaa. Silloin hoidan vaan pakolliset asiat ja yritän olla ajautumatta törmäyskurssille kenenkään kanssa.
Rauhoittuukohan tilanne tästä joskus? Vaihdevuosienhan luvataan tuovan vain lisää mielalanvaihteluja, mutta voisivatkohan ne olla jopa helpotus jos hormonitoiminnan kanssa eläminen on tätä? Eniten hirvittää se miten tulen pärjäämään lapsen uhmaiät jos harmistun yhtä herkästi kuin uhmaikäinen lapsi. Olen yrittänyt opetella erilaisia tapoja, hengittämistä, laskemista ym. Ne auttavat kyllä hallitsemaan käyttäytymisen niin ettei olotilaa päällepäin huomaa, mutta ainut mikä helpottaa omaa oloa on juosta niin kovaa kun kintuista lähtee niin pitkälle kunnes alkaa heikottaa ja sitten vähän leppoisampaa tahtia juosten takaisin kotiin. Luonnollisestikaan tätä ei oikein pienen lapsen kotiäiti voi aina tarpeen tullen toteuttaa.
(mutta eipähän tule enää ovulointi-ketutus-piikkejä..)
Jos on luonteeltaan rauhallinen eikä oikein mikään ikinä ärsytä niin ei itsehillintää joudu samassa mittakaavassa harjaannuttamaan (joskaan sille ei silloin ole niin usein tarvetta). 
