Helmimammojen synnytystarinat.

hilppa86

Vauhtiin päässyt keskustelija
Tänne voisi kertoilla synnytystarinoita sitten kun on päästy tositoimiin. Mua alkaa jo jännittää :D
 
Heippa kaikille!

Meidän tyttönen tuli siis jo maailmaan 17.1 maanantaina klo:17.15 emoticon

Raskausviikkoja oli minulla silloin 36+6. Synnytyts alkoi lapsivesien menoilla ja vesistä meni parituntia kun alkoi supistukset.
Synnytyksestä en muista oikein mitään, kun avautumisvaiheessa annettu kipupiikki nousi hattuun. :)  Synnytys oli nopea ja ponnistusvaihe kesti 40min. Ei repeämiä, tikkejä tai muutakaan. eli kaikinpuolin onnistunut synnytys. :D Mies oli mukana koko ajan.

Nyt olemme onnellisesti kotona aivan ihana nyytin kanssa. <3 emoticon

Onnea kaikille muille mammoille synnytykseen!
 
Hei kaikki jo vauvautuneet ja helmivauvoja odottelevat emoticon!
Minä olen ollut syyspuolella lähinnä lukijana tällä palstalla kun loma-aikaan tipahdin niin kovin kelkasta, että oli paljon luettavaa ja tuntui , että ei enää ehtinyt mukaan kommentoimaan. Mutta siis lähes kaikki vistit olen lukenut ja sikäli ajantasalla. Nyt yritän minäkin ajan mukaan osallistua palstalle. Eli tässä minun synnytystarinaa:

Meidän pikkutyttö päätti yllättää äitin ja isän tulemalla vastoin ensisynnyttäjän todennäköisyyttä jo viikoilla 37+4 sunnuntaiaamuna 23.1.2011 klo 8.40. Minulla oli todella helppo raskausaika, vain alkuraskauden väsymys ja rintojen arkuus/muuttuminen olivat selkeitä raskauden merkkejä. En myöskään tuntenut minkäänlaisia harjoitussupistuksia. Noin viikko puolitoista aiemmin alkoi ilmentyä hieman outoa vuotoa, mutta aina vain vähän kerrallaan. Se mahtoi olla limatulppaa, joka irtosi vähitellen eikä silleen hetkessä. No perjantai-iltana tunsin ihan pari kolme kertaa pientä alavatsan nipistelyä. Lauantaina noin klo 10 alkoi säännöllisesti tuntua supistelua, joka minusta ei kuitenkaan ollut vielä mitenkään kauhean kivuliasta ja siksi oletin, että ei nämä nyt vielä oikeita supistuksia ole. No koko päivän siinä kuitenkin jatkuivat noin 5 min välein! Mutta minä en vain tajunnut että liittyisivät jo synnytykseen kun eivät vielä niin kovin sattuneet, menkkakipumaista jomotusta aina hetkittäin. Klo 17 soitin kuitenkin synnytyssalille kysyäkseni, että mitä he ovat mieltä näide tuntemusten perusteella onko jo synnytystä. Asun vain 4 km päässä sairaalasta, joten sikäli mulla ei ollut tarvetta kauhean aikaiseen varautua lähtöön. Soitin myös siksi, että mulla oli illaksi kaverin kanssa Semmareiden konserttiin liput... Kysyin siis, että voinko sinne kätilöiden mielestä mennä. Konserttisalista on kanssa noin 3-4 km vain sinne sairaalalle, joten he sanoivat, että mene vain jos ei lapsivedet kerta ole menneet ja koet jaksavasi sinne mennä. Pääseehän sieltäkin yhtä nopeaan sairaalalle. No niin minä sitten menin. Väliajalla soitin miehelle, että menehän yötöihin omalla autolla eikä kimppakyydillä kuten yleensä kun kivut olivat sen verran vahvistuneet, että alkoi ajatteluttamaan josko sittenkin tosi kyseessä. No konsertin jälkeen menin kaverin kyydillä suoraan sairaalalle ja tutkivat minut hetken päästä kun olivat saaneet vuoron vaihdon tehtyä ja kätilö totesi kohdunkaulan olevan 4 cm auki. Sinne siis jäin ja hätyytin miehen takaisin työmaalta. Noin tunnin puolentoista aikana kivut pahenivat ja kävin suihkussa/pallon päällä istuskelemassa. Sitten kiinni monitoreihin... Vauvan pulssi tahtoi olla hieman liian korkea kun minua supisteli, joten kätilö suositteli tässä tapauksessa suoraan epiduraalia, jotta saadaan vauvakin rauhallisemmaksi kun minulla ei kipua. Tämä oli ihan hyvä ratkaisu. Yöaika meni sitten rauhallisemmin kun en supistuksia tuntenut ollenkaan ja ne hieman sen myötä rauhoittuivatkin. Noin aamuviideltä kätilö laittoi omien supistusten avuksi tipasta hieman supistusta aiheuttavaa liuosta ja noin klo 6 puhkaisivat kalvot... Siitä se sitten eteni nopeampaan ja vähän ennen klo 8 epiduraalia vähennettiin, jotta tunsin kipua paremmin ja osasin ohjata ponnistuksia sitten hetken päästä oikeaan paikkaan. Varsinainen ponnistusvaihe kesti noin 25 minuuttia ja sitten tyttö syntyi klo 8.40. normaalisti alateitse. Ihan minirepeämiä sain, ja kätilö tikkasi niitä 8 tikillä, jotta paranivat sitten paremmin. Synnytys meni mielestäni hyvin ja olen siitä myös hyvin parantunut. Tyttö oli myös heti synnytyksen jälkeen kovin valmiin pakkauksen näköinen vaikka etuajassa syntyikin. Hän oli siis 3160 g ja 48,8 cm, joten noin etuaikaiseksi ihan hyvänkokoinen. Tytär on näin puolueellisesti sanottuna todella supersuloinen emoticon! Tässä minun synnytyskertomukseni. Kaikille muillekin tsemppiä synnytykseen ja muistakaa pitää ainakin neuvolakortti aina mukana kun ei koskaan tiedä milloin ja missä se synnytys käynnistyy... Onnea kaikille etukäteen jos en ole heti onnittelemassa täällä palstalla. 

Terkuin Hälinä ja pikkuprinsessa 8 pv sekä onnellinen isukki
 
noniin, "kauhutarina" alkakoon :D

Eli yritettiin käynnistellä synnytystä tableteilla kolme päivää, eikä oikein hirveetä edistystä syntyny. Sitten kuitenkin sillon kolmannen käynnistyspäivän jälkeisenä yönä 10 aikaan tuli osa lapsivedestä niin kiikuttivat synnärille sitten siitä. Siellä jatkettiin käynnistystä tipalla, kun omat supparit loppu joskus aamuyön tienoilla. Hitto, miten kipeitä supistuksia toi tippa oikeasti aiheuttaa.. :o No, siinä iltapäivään asti sitten kärsin ja kärsin eikä paikat alkanu aukeemaan, niin päätettiin laittaa spinaalipuudutus ja yrittää sitten tipalla uudestaan, mulla kun oli jo niin hirveät tuskat siinä vaiheessa, eikä supparit pitäny ollenkaan taukoa.. :/ Hyvin meni ehkä tunnin verran, kunnes kanyyli irtos mun selästä ja puudutusaineet ei enää menny mun kroppaan. Tätähän ei kukaan huomannu enkä minäkään tietysti mitään tuntenu, ja reilun tunnin (tuntu ikuisuudelta..) itkin ja huusin vaan kun supistukset oli niin sietämättömiä, ennenkun yksi hoitajista huomasi tilanteen. Siitä sitten kiikuttivat suoraan leikkaussaliin, ja niin 27.1.2011 klo 21.09 "pikku" prinsessa syntyi :) Edellisenä päivänä saatiin painoarvioksi 3,5kg, mutta syntymämitat olikin sitten 4,4kg ja 52,5 cm, että ihan näpsäkän kokonen neiti sieltä tulla tupsahti. :D

Eilen illalla vasta kotia päästiin, ja pikkuhiljaa alkaa arki sujumaan imetyksineen ja  rytmiin totuttelemisineen :)
 
Tässäpä minun synnytystarina lyhyesti. Verenpaineeni oli ollut pari viikkoa vähän koholla ja sitä oli seurattu neuvolassa. Tiistaiaamuna 18.1 olin suihkussa ja huomasin limatulpan irtoamisen. Minulla oli lääkäriaika verenpaineen vuoksi ja siästutkimuksen yhteydessä lääkäri totesi kohdunkaulan lyhentyneen hieman. Limatulpasta hän totesi, että sitä voi irrota vähän kerrallaan. Hän antoi lähetteen verenpaineen vuoksi keskussairaalaan äitipolille. Seuraavana aamuna (19.1) kuuden aikaan tuntui, että pikkuhousuihin oli tullut vähän jotain. Ajattelin, ettei kyse varmaankaan ole lapsivedestä, mutta päätin nousta tarkastamaan asiaa. Nousin sängyn viereen ja samantien lorahti kunnon määrä lapsivettä. Ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi lapsivettä. Soitin synnytysosastolle ja he neuvoivat symömään rauhassa aamupalan ja tulemaan sitten sinne. Lähdimme mieheni kanssa ajelemaan sairaalaan. Perillä tehtiin sisätutkimus ja kohdunsuu oli sentin auki. Supistukset eivät alkaneet vielä silloin. Kävimme kävelyllä ja kaupungilla ja odottelimme supistusten alkamista. Sairaalassa sain antibioottia, koska lapsivesi oli jo mennyt. Odoteltiin synnytyksen luonnollista käynnistymistä ja kätilö kertoi, että seur. aamuna käynnistetään jos ei itsekseen käynnisty. Illalla ravasin portaissa ja ympäri sairaalaa, jotta jotain alkaisi tapahtua. Supistukset alkoivat illalla. Aluksi kivunlienitykseksi riittivät lämmitetyt riisipussit ja selän hierominen. Hyvin nopeasti supistukset muuttuivat sietämättömiksi ja pyysin jotain kivunlievitystä. Tehtiin sisätutkimus, olin vain 1,5 cm auki, sain Petidiinipiikin. Kipupiikin jälkeen kipu muuttui aivan kamalaksi ja supistus tuntui olevan koko ajan päällä, eikä mennyt lainkaan iohi. Tätä jaykui 25 min. Sitten kätilö suostui katsomaan mikä tilanne on. Kohdunsuu oli kokonaan auennut 25 minuutissa sentistä kymmeneen. Kätilö sanoi, että nyt saat haluamasi luomusynnytyksen, se syntyy nyt! Kolme minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen pikkumies oli maailmassa:) Synnytyksen kesto oli 3h15min. Ponnistusvaihe 3 min ja kolmas vaihe 5 min. Pikkumies halusi nopeasti maailmaan ja hyvä niin. Nyt ollaan oltu kotosalla viikko, vauvelin paino on noussut hienosti ja tänään oli neuvolan kotikäynnillä kaikki hyvin. 
 

30.1. Sunnuntai-iltana kello 20.10 meni lapsivedet tosi lainehtien. Juoksin sohvalta vessaan, jossa vettä valui siis toodella paljon! Ensin katsoin housuista sen olevan kirkasta, mutta pönttöön tulikin tumman vihreää. Hieman säikähdin ja kiirehdin miestä kotiin työkeikalta. Soitin Kätilöopiston synnyttäjien päivystykseen ja kehottivat tulemaan taksilla. Taksiin vaan, sairaalakassi oli onneksi pakattu!!! Istuimelle muovipussi ja matkaan.

Perillä oli pieni haastattelu ja tutkimus. Kohdun suu sormelle auki koko matkalta, kanavaa 2 cm ja pehmeä. Raivotarjonta ei ollut enää ihan niin varma. Supistukset alkoivat olla (siitä kun niitä olin jo tuntenut monta päivää) vähän tuntuvampia, mutta silti vielä epäsäännöllisiä ja noin 8 min. välein. Vauvan liikkeet tuntuivat onneksi koko ajan, sain siitä itse rauhaa.

21.35: Lähdettiin kävelylle ”etsimään” supistuksia synnytyksen käynnistymiseksi tähtikirkkaaseen iltaan. Katselin taivaalle pakkasessa ja näin tähdenlennon! Melkein tuli itku.

23.45: Supistukset tuntuivat jo kovempina 6 min. välein. Kohdunsuulla ei ollut muutoksia. Kun ei tämän pidemmällä oltu, jäin osastolle ”nukkumaan” ja mies lähetettiin kotiin. (<- olisi pitänyt pakottaa niiden antaa hänen jäädä, mutta ei siinä tilassa osannut sanoa vastaankaan, olin jo hiukan pihalla.) 1 g paracetamolia otin tuossa vaiheessa.

Yö meni yksin supistellessa, oli aika kurjaa, kun ajatus oli ollut, että miehen kanssa yhdessä saa sitten kokea ne tuskat. Supistukset voimistuivat kuitenkin koko ajan ja ne alkoivat olla sellaisia, että olisin tarvinnut ehdottomasti mieheni tukea.

31.1.

4.10: 5-7 min. välein alle minuutin kestäviä supistuksia, olo oli yksinäinen ja kipeä. Tutkimuksessa kaksi kätilöä vahvistivat perätilan, kohdunsuu auki 3 cm, kaulaa 1 cm. Lääkäri kutsuttiin paikalle. Soitin miehelleni. Kukaan ei tässäkään vaiheessa sanonut minulle, että voisin pyytää hänet paikalle tueksi..!

5.14: Tuli lääkäri, jonka kanssa vielä kätilöiden lisäksi käytiin läpi synnytystapaa. Olin ihan pihalla ja järkyttynyt. Tilanne oli yhtäkkiä ihan muuttunut, enkä ollenkaan tiennyt, mitä tehdä. Alusta saakka olin ajatellut, etten halua sektiota oikein missään tilanteessa, mutta perätilasynnytyksestä alateitse olin myös peloissani. Mielessä liikkuivat kauhukuvat hapenpuutteesta ja repeämistä. Lääkäri yritti tosissaan saada alatiesynnytyksen puolelle, mutta olin jo tuossa vaiheessa tosi väsynyt ja shokissa. Ajatus vielä pitkäänkin kestävästä vaikeahkosta synnytyksestä tuntui liian raskaalta ja etenkin kun olin jotenkin siinä käsityksessä, että perätilasynnytys alateitse voisi olla riski vauvalle. Ennen kaikkea mielessä olo koko ajan vauvan hyvinvointi. Olin aika peloissani, kun oli ollut jo se vihreä lapsivesi.

Soitin taas miehelle ja puhuttiin puoli tuntia. Yhdessä yritettiin pohtia eri vaihtoehtoja ja niiden hyviä ja huonoja puolia. Molemmat päädyttiin sektion kannalle kuitenkin. Minulle kerrottiin että mies voi tulla kahdeksan aikaan osastolle. (olisivat voineet sanoa tässä vaiheessa, että leikkaus on heti, että mies voi tulla jo aiemmin psyykkamaan mua…eivät sanoneet.)

7.55: Alettiin valmistella mua leikkaukseen eikä aviomies ollut vieläkään tullut, kun ei ollut tietoinen että leikkaus onkin ihan heti. Minä olin ollut niin pihalla itse, etten tajunnut sen kummemmin hänelle sitä ilmaista. (Mielestäni mulle oli jopa vihjaistu etten edes ole ensimmäisenä, jos tulee hätätapaus.) Luulin sanoneeni, että tulisi kahdeksaksi. Hän oli ajatellut, että voi rauhassa tulla pikkuhiljaa siiinä main ja leikkaus on aamupäivän aikana. No, kun hän tuli paikalle, ohjattiin heti ovelta mua saattamaan leikkaukseen. Oli ollut aika ylläri, ai oho siis nytkö?! Oli sanottu hänelle, että vauva syntyy kohta, nyt mennään. Minua pelotti ihan hirveästi, mies sanoo nähneensä sen minusta, kertoi minun olleen ihan omissa maailmoissani.

8.41: Leikkauksen alussa iso määrä ihmisiä vaan hääräsi ympärillä, laitettiin epiduraali ja hirveä hässäkkä. Joku puhui upeasta auringonnoususta ja esitteli sitä, tuntui kuin olisin ollut jossain unessa. Onneksi mies oli pääpuolella, en voi edes kuvitella, miltä olisi tuntunut olla yksin tuossa tilanteessa. Puudutusaine levisi kaulaan saakka, ja nenä oli täysin tukossa lääkkeistä. Yhtäkkiä tuntui, että en saa henkeä ollenkaan, enkä pysty edes puhumaan. Mieheni huomasi ettei kaikki ollut hyvin ja hoitajatkin huomasivat ja laittoivat happiviikset. Sain juuri ja juuri henkeä ja keskittymällä mieheni läsnäoloon ja hengittämiseen sain torjuttua kauemmaksi järkyttävän kuolemanpelon, joka iski siinä tilanteessa. Samaan aikaan tunsin kuinka joku rajusti ronkki koko alakroppaa niin että tuntui kuin koko sänky heilui. En ole koskaan ollut niin peloissani.

Hyvin pian kuitenkin eli 8.46 kuului parkaisu!!!!!!!! Meidän rakas pieni tuli maailmaan! Voi, kuinka kaikki pelko yhtäkkiä hälveni ja maailma oli taas läsnä. Sain vauvan naaman poskeani vasten ja se tuoksui niin hyvältä ja ihan tutulta. Sinäkö siinä? Miten sileä ja lämmin poski.

 

 

 

 
Lapsivedet menivät klo 20 aikaan keskiviikkona 26.1. illalla. Odotin n. tunnin ja soitin synnärille. Sanottiin että odota vain rauhassa että supistukset alkavat ja mikäli eivät ole alkaneet seuraavana päivänä klo 9.00 mennessä tule sairaalaan. Mikäli alkavat ja ovat säännölliset ja ei enää voi olla kotona soitto uudelleen ja sairaalaan. Supistukset alkoivat n. 21 aikaan ja voimistuivat nopeasti. Pian välit olivat enää 10 minuuttia. SOitin uudelleen sairaalaan ja sanottiin että yksi pitempi väli (jonka aikana tuli limatulppa) niin laskenta alkaa alusta. Mene vain suihkuun ota kaksi särkylääkettä ja nuku. Menin suihkuun ja puolen tunnin suihkun aikana tuli 4 supistusta ja ne olivat aivan sietämättömiä! Yhden aikaan sanoin miehelle että nyt lähdetään katsomaan edes että kaikki on kunnossa. Jätettiin mun sairaalakassikin autoon, koska en ollut varma jäisinkö synnärille. Supistuksia tuli muutaman minuutin välein ja ne olivat todella kovia. Pääsin heti käyrille ja siitä heti synnytyssaliin. Sain n. kahden aikaan yöllä kipulääkkeen lihakseen. Neljältä yöllä sain epiduraalin. Sain jopa nukuttua hieman kun puudutus vaikutti. Kuuden aikaan kipu oli taas kaamea ja epiduraalin vaikutus lakkaamassa. MIes oli iso tuki kokoajan. Kätilö oi ihana ja harjoittelija myös aivan huippu. Ponnistusvaihe kesti 18 minuuttia ja vauva syntyi 7 aikaan. Ponnistusvaiheen selvisin ilokaasun avulla, koska se rytmitti ponnistuksia. Kun supistus alkoi imaisin aina kaksi kertaa ja sitten ponnistin täysillä. Repeämiä ja tikkejä tuli. Kuitenkin annoin synnytykselle arvosanaksi 8. Aika kultaa muistot. En kuitenkaan ole varma haluanko tuota enää uudelleen .

Poika 2910 g, 50 cm, RV 38+2 27.1.2011
 
no niin, nyt pystyy jo sen verran istumaan että voin kirjoittaa oman tarinani tänne :)

25.1 klo 01:00 meni siis vedet. Sitä ennenhän se pari päivää jo tihkutteli.
ennen kahdeksaa aamulla sitten kirjoittivat minut sisälle osastolle ja jäimme mieheni kanssa tarkkailuun odottelemaan. kohdunsuu auki 1cm, puolikiinteä.

sain cytoteciä pariin otteeseen kun omat supparit tulivat niin harvakseltaan että paikat ei aunneet koko päivänä yhtään lisää.

kymmenen jälkeen illa supistukset kovenivat aivan yllättäen ja tihentyivät. Sitten tuli huono olo, oksetus ja jostain syystä horkka. Tärisin ja vapisin, supistuksien aikana olo oli ihan kamala kun oksetti ja vapisutti vaikka kuinka koitti olla rento. Missään vaiheessa ei tullut mitään paniikkia tms mutta epiduraalin pyysin kun jalat eivät enää kantaneet.
Sain piikin ja olo helpotti het välittömästi. Kovat kivut johtuivat siitä kun kohdunsuu avautui lyhyessä ajassa sentistä sinne kymmeneen!  :o

Epiduraalin ansiosta omat supparit lopahtivat ja sitten työnnettiin tipalla kamaa suoneen että pysyis synnytys kunnolla vauhdissa. Tipan määrää ei saatu kohdalleen, oli koko ajan liikaa tai liian vähän supistuksia.
Minä olin ihan unessa tässä vaiheessa, takana parin vuorokauden valvominen.
Havahduin siihen kun huoneeseen lappoi porukkaa kun rovaniemen markkinoille! oli lääkäriä ja kätilöä joka lähtöön. Vauvan sydänäänet romahtivat ja sitten oli lääkäreillä jo kiire. Koittivat saada minut kontilleen mutta ohops, jalat oli ihan tunnottomat ja eivät kerta kaikkiaan totelleet vaikka koitin kuinka nousta ylös!! Oli aika villi tunne olla "halvaantunut".

Sitten otettiin imukuppi ja tekivät tuon pirskatin välilihan leikkauksen. Kaiken kaikkiaan tähän loppuvaiheeseen ei mennyt kai kymmentä minuuttia enempää. Itse olin todellakin kuutamolla, ja mies sanoi että olivat hänelle elämänsä pisimmät minuutit. Pelästyi että vauva ei selviä kun lääkärit olivat niin kiireisiä ja eivät paljoa ehtineet miehelle selittää missä mennään. Onneksi hän oli paikalla, piti jaloista kiinni ja tsemppasi ponnistamaan.
Imukuppi ei pysynyt kiinni millään, supistukset hävisivät kokonaan ja minulla ei ollut minkäänvaltakunnan ponnistustarvetta. Lopulta pojan pää kuitenkin syntyi omalla ponnistamisella ja loppuun kätilö auttoi. Lääkäri tarkisti pojan pikaisesti ja sitten seuraavaksi sainkin jo pojan rinnalle, kaikki oli hyvin ja 9 pisteen poika!! emoticon
Koko tänä aikana ei kipuja ollut lainkaan, eikä tikkien laittokaan tuntunut missään. Riittävästi mömmöjä verenkierrossa siis! :D

aika lapsiveden menosta syntymään: 25h 57 min
1. vaihe 11:50
2. vaihe 00:07
3. vaihe 00:06

olihan tuo aika pitkä rupeama, varsinkin miehelle kun hän oli yövuorossa töissä kun hälytin kotiin. Hänelle tuli siis tooodella pitkä valvokki, ei siellä sairaalassa saa nukuttua. Varsinkaan kun jännittää kuitenkin sen verran tää eka kerta :)

Kaiken kaikkiaan hommasta jäi hyvä mieli. Ensikerralla aion taas yrittää olla ilman epiduraaleja yms kovia lääkkeitä, kun minusta niistä on enemmän haittaa kun hyötyä. Katsotaan sitten tulevaisuudessa miten käy, otanko kuitenkin lopulta taas puudutuksen jota sitten kadun myöhemmin emoticon
 

Meidän pikkuriikkinen tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla 21.1.11 , jolloin viikkoja oli tasan 35. Tätä edelsi melkein 2 viikon makaaminen oysissa vakavan raskausmyrkytyksen takia. Verenpaineet pilvissä ja protskut kolmella plussalla. Vauvan kasvu ensin hidastui ja lopulta pysähtyi ilmeisesti tuon myrkytyksen seurauksena. Niinpä sitten Pe 21.1 kl 12.00 ultrassa näkyi myös rasitusta vauvan sydämessä ja päätettiin tehdä kiireellinen sektio, jotta vältyttäisiin vaurioilta. Illalla kl 18.03 syntyi 1740g painava prinsessa, jolla pituutta 42,5cm, pisteet 9-9-9. Vauva vietiin samantien salista teholle tarkkailuun, mutta pääsi sieltä jo parin päivän päästä tavalliselle osastolle kasvamaan. Keskoskaappia eikä lisähappea tarvittu. Surullista oli, kun itse pääsin lastani katsomaan vasta seuraavana päivänä...eikä ettei oma vauva saanutkaan olla sängyn vieressä osastolla :(
Prisessa on edelleen kasvamassa sairaalassa, mutta tällä hetkellä painoa on jo 1920g, joten kotiinpääsy jo häämöttää kunhan paino ylittää 2kg ja kunhan jaksaa syödä kaiken maidon itse ettei nenä-mahaletkua tarvita.
 

Tässä olis meidän synnytystarina, tai niinkun minä haluan sitä kutsua: "Ei mennyt niinku Strömsössä"

 emoticon

Eli, maanantaina 31.1. käynnistettiin cytotecillä, eli prostalgiini kohdunsuulle. Aamulla 1/4 tabu. Kl 12 oli niin säännöllisiä suppareita että en saanut uutta pilleriä. Klo 16 sain uuden 1/4 ja supistukset senkuin jatkoi. Näin jatkui tiistaina. Aamulla ja päivällä 1/4 pilleriä kohdunsuulle. Mitään ei tosin tapahtunut, niin kohdunkaula pehmeni ja avautui pikkasen alhaalla, mutta kohdunsuulla edelleen vaan yhdelle sormelle auki ja kanavaa jäljellä. Nyt lisättiin määrää, sain 1/2 tabua oraalisti. Kovemmat supistukset. KOVAT! Illalla voimakasta verenvuotoa ja yksi tarkkailuhuoneeseen käyrille koko yöksi. Seuraava aamu, tilanne on edelleen hitaasti edennyt, mutta liian hitaasti. Tabuja kohdunsuulle, mutta nyt jostain syystä supparit hälvenee. Sama jatkuu koko päivän, ja vielä mitään mullistavaa ei tapahdu. Neljäs päivä valkenee, saan aamulla 1/4 tabua kohdunsuulle, eikä mitään. Edelleen lääkäri on optimistinen (onko hänellä joku veto päällä??) että edistystä on tapahtunut. Klo 12 pilleri on taas tuplamäärä oraalisti. Lähden ramppaamaan naistenklinikan käytäviä toiveena että vauva laskeutuisi. Klo 16 tarkistuksessa on toinen lääkäri. Ei mitään. Lääkäri sanoo että huomenna tämä syntyy sektiolla. Et sillee.

Seuraavana aamuna normilääkäri on sitä mieltä että nyt synnäriin ja kalvojen puhkaisuun. Kyllä onnistuu, vaikka vauva on kauhen korkealla. Sitten kun vesimäärä vähenee niin kyllä hän sieltä laskeutuu! Sitten mentiin. Mies tuli synnäriin ja tunnin sisällä puhkaistiin kalvot. Tai raapustettiin pieni reikä, ettei tulis liian voimalla. Kaksi lääkäriä ja kätilö painelivat mahaa niin että lääkäri sai anturin vauvan päähän. Oksitosiinitippa tulemaan, ja odottelua.

Supisukset alkoi siinä puolenpäivän maissa ja voimistui voimistumistaan. En pystynyt liikkua koska en saanut, vauva ei vaan laskeutunut! Minut katetroitiin koska en voinut pissiä alusastiaan. Voimistuvia suppareita kolmen minuutin välein. Kun hommaa oli jatkunut jo 4 tuntia tuli lääkäri joka totes että nyt homma seis. Olin jo ilokaasun maksimiannoksessa (joka kyllä toimi), mutta kun MITÄÄN ei tapahtunut alhalla, niin nyt lapsi tulee ulos sitten väkisin. Eli en ollut avautunut mitään, ja lapsi oli edelleen yhtä korkealla.

Eli, sitten vaan leikkaukseen missä hommat eteni ammattitaidolla ja nopeasti. Vauva saatiin nopsaan ulos, ja sitten alkoi hirveä härdelli! Lastenlääkäriä kutsuttiin ja lasta hierottiin, happimaski on vieressä auki ja saturaatiosta puhutaan. Samalla vakuutetaan että kaikki on aivan kunnossa!! Sitten lastenlääkäri tuli ja sanoi saman - kaikki kunnossa! Minun leikkausta jatketaan, mies lähtee vaavin mukana. Leikatessa kirurgi huomaa kohtuni seinämät olevan täynnä endometrioosikiinnikkeitä. Tästä johtuen leikkaus venyy yli tunnin mittaseksi ja verta menetänkin sitten 1.2 litraa (n 3 - 5 desin sijaan). Kiinnikkeiden poisto on aina hurja homma ja mulle jätetään dreeni haavaan. Ei kiva.

Koko ajan kirurgi selostaa mitä tapahtuu, koko henkilökunta onnittelee, ja kehuu pientä poikaa ja lohduttaa että kaikki on hyvin.

Heräämössä mies tulee näyttämään kuvia. Vauva oli laitettu hetkeksi lämpölampun alle kun hän oli niin pieni ja oli pikkasen haasteellista pitää lämpöä yllä. Sitten hän pääsi kenguruhoitoon ja sai syöttää. Nyt vaavi olikin jo ihan kunnossa. Tuo happijuttu on ilmeisesti ihan yleistä sektiovauvoille, keuhkot kun ei puristu kasaan synnytyskanavassa niin vauvat ei ihan osaa käyttää niitä.

Kahden tunnin jälkeen pääsen osastolle, ja kätilö kertoi meidän saaneemme viimeisen perhehuoneen! Purskahdan itkuun, koska tämä tarkoittaa 24h vierihoitoa uuden vauvan kanssa, koska mies voi hoitaa häntä vaikka olen huonona.

Seuraava päivä oli ok, koko perhe kävi morjestamassa ja olo oli ihan ok. Sitten, päivä 2 oli täyttä tuskaa. Morfiini oli poistunut kropasta ja jälkisupistelut oli kovat. Mutta sitten, 3 päivästä eteenpäin alkoi elämä voittaa. 4. päivänä pääsimme jo kotiin. Nyt olemme täällä olleet vuorokauden, ja pikkuinen syö hyvin ja nukkuu muuten koko ajan, paitsi yöllä - joka on hänen päivänsä.

Mutta sellainen tarina. Naistenklinikalle pelkkää plussaa hyvästä hoidosta! Sekä kirurgi että leikkaussalissa oleva kätilö tulivat jälkeenpäin juttelemaan osastolle koko prosessista. Mikä on hirmu hyvä asia. Käyttäkää tätä mahdollisuutta!

Ainoa negatiivinen oli tuo käynnistys. Kirurgi sanoi jälkeenpäin leikkaussalissa että istukka oli sen verran edessä & alhaalla että poika ei olisi laskeutunut ikinä. Eli - olisivat voineet pistää hommaan piste jo päivän aikaisemmin. Se oli tuskallista, ja kirurgikin ihmetteli tätä asiaa miksi oltiin pitkitetty prosessia niin kauan.

Poika siis oli 44 cm ja 2525 grammaa, syntyi rv 38+1, ja synnytys kesti kalvojen puhkaisusta 10:40 - 18:25 (poika ulkona sektiossa) 7 h 45 min. Mutta 4 päivää käynnistystä päälle sitten vielä.

 
Vauva on aiheuttanut minulle sen verran pilvilinnoissa oleilua, etten ole jaksanut pahemmin edes konetta avata. Nyt kuitenkin kirjoitan synnytystarinani mieheni avustuksella, sillä itse en sitä niin tarkkaan muista kuin tuo parempi puoliskoni:) Mukaan tulee paljon myös epäolennaista, mutta haluan elää tämän vielä kerran, ja toisen, ja kolmannen, ja ja... tuhannenen kerran uudelleen;)

Lauantaina 5.2 olemme katsomassa Jokerit-IFK-talviklassikkoa, jossa kaikki tuttavat päivittelevät, miten niin viimeisilläni tulen kyseiseen tapahtumaan. Olin sanonut, että "jos sinne en tule minä, niin ei tule miehenikään, sillä ainut syy sieltä poissaololleni on synnytys". Tapahtuma on mahtava ja toteankin, että nyt olen valmis synnyttämään, kun sinne pääsin. Kotimatkalla hiipiikin sitten ihmeellinen tunne alaselkääni. Voimakkaat "kuukautiskivut" ja autossa minulla onkin todella ikävä istua.

Sunnuntai 6.2 aamulla menen vessaan. Huomaan pyyhkiessäni, että verta jää paperiin. Säikähdän hieman, koska tajuan synnytyksen lähestyvän. Sanon miehelleni, etten tiedä olenko valmis, johon mies sanoo, että siihenhän olen valmistautunut jo monta kuukautta;) Veren tulo ei sitten lakkaakaan ihan seinään. Sitä tulee kuukautismaisena vuotona, joten soitan Jorviin. Minut pyydetään näytille. Käymme Jorvissa illalla, ja matkalla alkavat pienet supistukset (jälkeenpäin tiedän niiden olleen pieniä). Kätilö toteaa veren johtuneen limatulpasta. Takaisin kotiin.

Huh.. Super Bowl-yö koittaa. Supistukset kovenevat. Kävelen kotona edestakaisin, käyn netissä, supistuksien väli on suurimmaksi osaksi 3-8 min. Sinnittelen ja haluan katsoa pelin loppuun, vaikka totuus on, etten pystynyt siihen pahemmin keskittymään. En ollut poissaoleva kipujen, vaan ehkä pienoisen jännityksen seurauksena. Kun peli loppuu lähdemme takaisin Jorviin. Vauvan sydänääniä ja supistuksia mittaillaan. Saan kipupiikin ja menemme lepohuoneeseen mieheni kanssa nukkumaan. Herättyämme tunnen jotain märkää housuissa. Kätilö tulee paikalle ja sanoo, että voin jäädä lepäämään sairaalaan, mutta hän näkisi minulla olevan mukavampaa kotona, sillä voi viedä vielä aikaa synnytyksen alkuun. Olen kodin kannalla - ehdottomasti. Kerron märistä alushousuistani kätilölle, vaikken usko sen johtuvan lapsivedestä. Testi osoittaa kuitenkin toisin. Olen todella onnellinen!=) Kätilö sanookin, että suunnitelmat muuttuvat ja illalla pitää tulla n. klo 20-21 takaisin Jorviin, ja tottakai saa tulla aiemmin, jos kivut yltyvät.

Kello on joku 12.00 ja lähdemme kotiin. Peruutan neuvola-ajan, joka olisi ollut tunnin kuluttua, ja kerron lapsivesien menosta. Neukkutäti varaakin heti seuraavalle maanantaille (14.2) meidän tulevalle vauvalle neuvola-ajan. Vaikka ollaan jo näin lähellä synnytystä, en vieläkään voi uskoa asiaa todeksi. Meille on todella tulossa vauva! Ihanaa! En jännitä, olen epäuskoinen ja erittäin onnellinen.

Kotona supistukset kovenevat. Soitan parhaalle ystävälleni ja toiselle ystävälleni, että se taitaa olla menoa. "Tuletteko kylään antamaan mulle onnenpotkut?"=) Ystävät tulevat ja siinä höpötellään. Minä pidän taukoja supistusten välissä. Kun ystäväni lähtevät, syömme miehen kanssa pizzat ja yritän lepäillä. Iltapäivästä supistukset käyvät jo todella koviksi. Menen suihkuun ja istumaan tulevan vauvamme ammeeseen;)

Klo 19 olemme takaisin Jorvissa. Supistukset ovat jo todella kovia. Takaisin sydän ja supistuskäyrille ja käyrienkin mukaan supistukset ovat koventuneet. Supistuksien väli on pienentynyt huomattavasti. Olen kuitenkin vain sormelle auki. Kätilö ehdottaa synnytysallasta kivunlievitykseen, mistä olen mielessäni. Altaassa olen pari tuntia ja supistukset kovenevat entisestään. Sanon miehelleni, että nyt täytyy tilanne olla muuttunut. Olen kuitenkin tarkastuksen jälkeen vain puolelle toista sormelle auki. Nyt kätilö ehdottaa samaa lepohuonetta, missä olimme jo aiemmin olleet. Siellä saan kipupiikin ja unilääkettä. Tämän jälkeen katoaa kontrolli. Puhun höpöjä, mies joutuu taluttamaan minut vessaan, labratäti tulee mittaamaan verikokeella tulehdusarvoni, mies joutuu antamaan käteni, olen puoliksi tajuton. En pidä tunteesta ollenkaan. Kipuni yltyvät, ja joudumme painamaan kelloa, että kätilö tulisi paikalle.

Siirrymme synnytyssaliin. Alakerran tarkastus - kolme senttiä auki. Olen iloinen:) Ja kipeä. Todella todella kipeä. Kätilö ehdottaa ilokaasua. Otan vastaan kaiken. Epiduraalia ei voida antaa (kello on nyt noin 24.00), sillä unilääke vaikuttaa edelleen. Kun kello on noin 1.15 tulee anestesialääkäri antamaan epiduraalin (joka oli ainut toimenpidepelkoni synnytyksessä - vaan ei ole enää). Pyydänkin anestesialääkäriä heittämään kanssani ylävitoset toimenpiteen jälkeen;) Sitten saan samaan syssyyn myös oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia. Pisin odotus onkin epiduraalin vaikutuksen odottaminen. Sattuu tässä vaiheessa jo aika paljon. Kun epiduraali alkaa vaikuttaa, tunnen supistuksien ollessa huipuissa kovaa painetta. Kysyn kätilöltä ponnistuksen tarpeen tulosta "kauan kestää". Johon kätilö vastaa sen olevan yksilöllistä. Minulla ponnistamisen tarve tulee todella nopeasti. Ponnistusvaiheen tullessa tiedän sen olevan juurikin sitä. Mies soittaa kelloa, kätilö tulee paikalle. Kyllä.. olen täysin auki ja vauvan pää tuntuu jo. Saan ponnistaa. Minua sattuu, mutta tiedän kipumuurin takana piilevän palkinnon - minun on vain kiivettävä sen ylitse. Ponnistusvaihe kestää 7 min. Kello 3.32 kuuluu parkaisu. Vauva nostetaan rinnalleni. Minä itken, mies itkee. Mieletön tunne.

Pikkuprinsessamme pituus 48cm, paino 2640 cm.

Se on totta. Meillä todellakin on nyt vauva. Me olemme nyt perhe.

Synnytyksestä ei jäänyt minulle minkäänlaisia traumoja - päivastoin. Kipu nöyrtyy tällaisen rakkauden rinnalla.

Miehelläni oli suuri rooli synnytyksessä. Aivan mieletön tuki. Maailman paras tsemppari. Elämäni rakkaus. Tiedän, että yhdessä olemme enemmän, ja nyt.. kolmisin sitäkin enemmän.
 
 
sofiaanan tarina sai sitten porun täällä aikaseks.emoticon emoticon
Koitampa itekin miettiä asioita tolla asenteella :)
 
Sama kuin Nuu:lla... Kiitos vaan itkuista sofiaana! Ihana kertomus :)
 
Jenskula: Oltiin myöskin osastolla N7:) Olisi kyllä ollut hirmu tuuri olla samaan aikaan siellä - tosin ei mitenkään mahdotonta:) Sä olit vaan meitä nopeampi;)
 
No niin nyt vois kertoa oman tarinan.

Elikkäs perjantaina 4.2 menin käymään äitiyspolilla vauvan käännyttämistä varten. Siina samassa yhteydessä sit sanoin että en tiiä onko multa lirahdellu lapsivettä. No ne sit tutki mut kunnolla ja sit ten lorahti vähän enemmän kun siirryttiin sisätutkimukseen. Ja heti sanottiin että sä jäät nyt tänne, että ruvetaan laittaa kohdunsuuta valmistavaa pilleriä.
No siinä sit esiteltii mulle kammaria ja pahaksi onnekseni ulkomaalainen lääkäri tuli laittamaan tabletin emättimeen ja vielä kaikenlisäks hällä oli huono suomi. Noh lieviä supistuksia alkoi tulemaan välillä vähän kovempia. Pyysinkin sit yhdessä vaiheessa aquarakkuloita selkään, ai jumankauta että sattui kun ne laitettiin kirveli ja poltti alkuun. Ilta alkoi kulumaan jo niin että mut siirrettin synnyttäjien osastolle varttumaan että jos tilanne vaikka kehkeytyis yöllä parempaan suuntaan, kammarit alkoi olemaan täynnä.

Seuraavana päivänä aamusta lääkäri tuli sit taas tutkimaan mut, yöllä oli tullut vain vähän supistuksia. Lääkäri määräsi sitten oksitosiinitipalle ja olin aivan samaa mieltä asiasta kun ei kehkeytyny mihkää suuntaan synnytys. Soitto miehelle että alkaa tulemaan sairaalaan.
Sitten mut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ja tippa laitettiin. Olihan mulla siinä samassa antibiootti kun oli sitä lapsivettä tihkunu kummiski muutamana päivänä. Ja sitten ne kivut alkoivatkin kun tippa laitettiin ihan täysillä tulemaan. Siinä vaihteessa parkaisin että nyt tarttee kipupiikkiä. Se helpotti hiukan, mutta vaikutus ei kestänyt kauaa.

Sitten lääkäri tuli taas tutkimaan ja sanoi että nyt siirrytään synnytyssaliin, että puhkaistaan kalvot. Ihanaa kun heti salissa esiteltii ilokaasu olin jo siemailemassa sitä heti. Se auttoi hetkellisesti. Lääkärillä kesti tulla paikalle puhkaisemaan kalvot. No sitten kun se tuli olin jo niin tuskissani että en edes ihan kunnolla tajunnu kalvojen puhkaisua kun olin niin kaasuissani.
Kalvot kun puhkaistiin niin sit ei tuntunu ekaks yhtään mitään, mutta kun vartti kului alkoi niin kovat kivut että itkin ja huusin. Ilokaasua tuli vedeltyä sitäkin enemmän että huomasin sen jo että se ei auta yhtään mihinkään. Eiku hälytysnappia rämpyttämään että nyt mä tartten kovempaa droppia. Anestesialääkäri hälytetään paikalle se laittaa epiduraalin joka auttaa hetkellisesti, yhtäkkiä alkaa taas kauhea kipu tietyssä kohtaa vatsaa. ja taas laitetaan epiduraalia, mutta kun 10 minsaa meni niin ei mitään vaikutusta. Ja eikun spinaalipuudutus kehiin ja ai että mikä euforinen olo tuli kun se rupes vaikuttamaan.
Sitten mä lepäsin sen ansiosta ainaki 10 minsaa.
Kätilö sit tutki mut kun olin levähtäny ja tää sit sanoi että hetkonen sähän oot jo 8 sentii auki. Ja 5 min jälkee olinkin jo kokonaan auki. Sain luvan ponnistaa. Olin ihan että mitä joko pitää ruveta hommiin. Puuduke helpotti niin paljon että en tienny milloin ois pitäny ponnistaa. Mut kyl sit huomas kun vauva rupes vaan entistä enemmän laskeutumaan ja tuli tarve ponnistaa. Siinähän mä sit ponnistelin tovin kunnes lääkäri tuli paikalle ja katsoi taas tilanteen että ei edetä mihkää niin otetaan imukuppi käyttöön.
Ja ai että kylläpä tuntui ilkeältä kun vedettiin vauvaa pois. Ja itseki piti työnnellä. Ja hupasankeikkaa vauva oliki pihalla 6.2.2011 klo 00.02. Täydet pisteet pojalle tuli.
 
Nyt kun vauva nukkuu, niin voisi laittaa synnytyskertomusta, eli ;

7.2 rv 39+0 mulla oli jo aamusta alaselkä tosi kipeä ja ruoka maistui koko päivän poikkeuksellisen hyvin, muina päivinä oli ollut työn ja tuskan takana että sai syödyksi. Illalla alkoi supistelemaan epäsäännöllisen säännöllisesti, aika kipeästikin. Sanoin miehelle, että sairaalaan ei lähdetä, ennenkuin en enää ollenkaan kestä, kuitenkin taas supistukset laantuu. Olimme käyneet turhan reissun synnytysvastaanotossa edellisen viikon pe, säännöllisesti oli supistanut kipeästi ja sairaalassa supistukset lakkasivat kuin seinään. Silloin oli kohdunkaula hävinnyt ja 3 cm auki, mutta synnytys ei ollut käynnissä.
Illalla klo 23 aikaan supistukset alkoi tulla säännöllisesti 5-7 min välein ja olo oli jo aika tuskainen, kaikki supistukset meni eniten selkään. Puol yhden aikaan yöllä soitin siskolle, että tulisi hakemaan esikoisen ( 8,5 v) hoitoon, että taidetaan sittenkin lähteä synnyttämään. Herätin esikoisen ja siinä lauleskelin aina supistuksen tullessa, oli aika hankalaa kun ei halunnut näyttää paljonko oikeasti sattui ettei toinen pelästy. Esikko haettiin hoitoon ja lähdimme sairaalaan, olimme perillä puol kahden aikaan yöllä.
Vaihdoin sairaalavaatteet ja menin käyrille, sen aikana tuli 5 todella kipeää supistusta, mutta eivät piirtyneet käyrään. Onneksi oli sellainen vanhempi kätilö joka ei kamalasti käyristä perustanut, sanoi ettei ne aina näy jos anturi on huonossa kohtaa. Kätilö tutki mut ja tilanne oli sama kuin perjantaina käydessäni, eli kanava hävinnyt ja auki 3 cm. Sain peräruiskeen ja kun tulin vessasta, kätilö sanoi siirtävänsä meidät saliin, jotta saisin kivunlievitystä.
Kun pääsimme saliin, tehtiin sisätutkimus ja olinkin jo 5 cm auki. Lapsivettä oli tietämättäni tullut jo aiemmin, luulin että se on vain veristä vuotoa, mitä oli jo muutaman päivän tullut. Kunnolla ne lorahti sit salissa jossakin vaiheessa.Sain aquarakkulat selkään, sattui ihan törkeästi kun ne laitettiin, mutta supistukset siirtyi niiden ansiosta pois selästä ja oli paljon helpompi kestää. Otin ilokaasua aina supistuksen tullessa ja pärjäilin sillä jonkin aikaa. Kätilö tilasi mulle spinaalin ja anestesialääkärin tulo kesti 10 min. Spinaali ei vaikuttanut supistuksiin, joita tuli 2 min välein tässä vaiheessa. Kun spinaali oli laitettu, olikin yllättäen täysin auki ja sain alkaa odottelemaan että alkaisi ponnistuttamaan. Jonkin ajan päästä aloin ponnistelemaan ensin kyljeltäni, mutta en saanut tarpeeksi voimaa, niin siirryin puolistuvaan asentoon ja joka ponnistuksella lapsi pikkuhiljaa hivuttautui ulos. Yllätyksekseni mua ei sattunut tippaakaan ponnistaminen ja lapsen ulostulo, taisi spinaali auttaa siihen.
Pieni mustatukkainen peikkopoika syntyi 8.2 klo 4.43 saaden pisteitä 9-9, mitat oli 3520g , 50 cm ja py 36 cm
Pieni repeämä tuli, johon laitettiin 2 tikkiä. Synnytyksen kesto oli 5 h 55 min, josta ponnistusvaihe 8 min.

Synnytyksen jälkeen pojalta otettiin happisaturaatio kädestä ja jalasta, jalasta ekalla mittauksella saturaatio oli 91,kädestä normaali. Lämpö oli vain 36 astetta. jonkun ajan päästä kätilö mittasi uudelleen ja kun oli sama tilanne niin kutsui lääkärin paikalle. Silloin lukemat oli 86 jalasta ja kädestä normaali, niin poika joutui vastasyntyneiden osastolle :(  . Saattelimme hänet sinne, poika laitettiin happikaappiin ja itse menin osastolle. Itse lähdin jo samana iltana kotiin, kun en halunnut olla osastolla ilman vauvaa, meillä on lyhyt matka sairaalaan. Pojalla nousi tulehdusarvot ja verensokerit laski, joten päähän laitettiin kanyyli ja sitä kautta antibiootit ja sokeritippa.
Poika pääsi kotiin perjantaina hyvin toipuneena. Sivuääni kuului pojan sydämestä ja sydän ultrattiin,kaksi reikää löytyi sydämestä ja niistä tulee kutsu sydänpolille 6-9 kk:n iässä. Itselleni tuli vielä kohtutulehdus, istukka oli repaleinen joten saa nähdä joudunko kaavintaan, tällä hetkellä menee kahta eri antibioottia mistä pojan masu ei oikeen tykkää.
Näistä alkuvaikeuksista huolimatta, arki on alkanut ihan mukavasti,maito on noussut hyvin ja poika syö hyvin ja kasvaa. :)
 
Synnytyskertomus. Varoitus, ei ole kaunista luettavaa.

Ma ja ti välisenä yönä alkoivat supistukset hetipian sen jälkeen kun olin mennyt nukkumaan. Ne loppuivat aamulla, ja kirjoittelinkin tänne että kuinkahan monta yötä saan valvoa näin. 

Tiistai päivä meni muutamalla kivuliaalla supistuksella, ja taas nukkumaan mennessä ne alkoivat samalla tavalla kun edellisyönä, hiukan kovempina. Ajattelin taas että ne loppuvat aamulla. Nukkumaanhan ei pysynyt, vaan oli oltava pystyssä.

Keskiviikkoaamulla odottelin että ne loppuisivat, ja niin kävi tai oikeastaan ne piti hiukan pitemmän tauon, ja päätin lähteä tallille hommiin. Hoidin hevoset normaalisti ja siivosin tallin. Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta ajattelin edelleen etteivät ne ole niitä oikeita. Kun tulin kotiin, ne alkoivat taas hiukan voimakkaampina ja säännöllisempinä, jolloin kävi mielessä että onkohan tämä nyt sitä... ei voi olla. Kävin vielä iltäpäivällä tallilla ruokkimassa hevoset. Sen jälkeen kotona aloin jo uskomaan, että ehkä tämä sittenkin on jo käynnissä. Sitten lopulta aloin pakkaamaan kassia ja samassa tulikin pari tosi kovaa supistusta ja sitten sanoin miehelle että nyt lähdetään. Matkalla ajattelin, että kumminkin lähettävät meidät kotiin vielä...

Sairaalassa oltiin klo 16.20, olinkin jo 3 cm auki ja saliin suoraan. Tosi ihana kätilö, kertoi paljon asennoista ym. mutta yritti puhua luomusynnytykseen... hmm. ehkä en kuitenkaan. 

Sitten joskus klo 19 aikaan huusin tuskasta kun oli kovat supistukset alkaneet yhtäkkiä, siis ne TOSI kovat. Halusin epiduraalin. Kalvot puhkaistiin ja laitettiin tippa jne... Päättivät kuitenkin laittaa spinaalin kun se auttaa nopeammin. Epäilin, ettei sen vaikutus riitä tarpeeksi pitkään, he sanoivat että vauva syntyy ihan pian, että kyllä se riittää. En uskonut, ja olisikin pitänyt vaan vaatia se epiduraali, koska seuraavaksi kaikki olikin tuskan ja epätoivon sumua.

Spinaalin vaikutus alkoi loppumaan jo n. puolen tunnin kuluttua, ja siitä eteenpäin tunsin kaiken. Lääkäri laittoi jotain puudutuksia piikillä mitkä eivät auttaneet yhtään mitään, en voinut muuta kuin itkeä ja huutaa kun tuskat olivat niin kovat. 

Juuri ennen ponnistusvaihetta kätilö vaihtui, ja en pitänyt hänestä yhtään. Sain alkaa ponnistaa, ja se alkoi ihan hyvin mutta sitten vauvalle tuli hätä, hän ei saanut happea ja sitten tuli kaikille kiire. Elämäni hirvein ja tuskaisin kokemus, kun alapäähän tungetaan imukuppi ja eppari leikataan ja repeän pitkään ja syvältä. Yksi kätilö painoi kaikin voimin mahani päältä ja muut venyttivät alapäätä ja lääkäri veti vauvaa. Imukuppi irtosi 2 kertaa. Yritin olla huutamatta ja ponnistaa minkä pystyin, silmämunanikin olivat täynnä verenpurkaumia.

Vauva oli ulkona 21.49, aluksi ei parkunut ja oli ihan sininen, mutta pienen herättelyn jälkeen alkoi parkua ja oli hyvinvoiva.

Paino 3500 g tasan, ja 51 cm. 9 pisteen tyttö.

Minä jatkoin matkaa leikkaussaliin korjauttamaan alapäätäni, siellä vierähtikin melkein 2 tuntia. Onneksi ei peräsuoleen asti revennyt. Isi saattoi vauvan osastolle ja lähti yöksi kotiin.

Äiti on ollut enemmän kuin kipeä, mutta aika parantaa haavat. Vauva on tietenkin maailman ihanin :)

 
Jospa tässä sitten meidän tarinaa:

Katselin sunnuntai-iltana (13.2) musatv:ltä Teen Mom-ohjelmaa, kun havahduin puolen kasin maissa, että nythän alkoi supistelemaan. Tulivat alussa 20 min. välein ja ilmoitin miehelle, että meinaa vähän supistella. Aika nopeesti supparit tiheni 10 min. ja siitä vielä tiheemmiksi.
Supparit alkoi olemaan jo kovia joten hurautettiin taksilla sairaalaan, jossa oltiin n. klo 1.00.

Peräruiskeen ja vaatteiden vaihdon jälkeen mentiin miehen kanssa lepohuoneeseen. Sain jonkin kipupiikin, mikä pisti pään sekaisin ja laimensi kipuja.

Maanantaina-aamuna n. klo 10 siirryttiin saliin. Laittoivat oksitosiinitipan. Ja voi tsiisus mitkä supparit siitä tulikin! Supparit tuli todella tiehään, puristin miehen kättä ja itkin. #¤%&:n kätilö vaan totesi, että elä siinä itke. Toivottiin, että sen akan vuoro loppuisi äkkiä ja saatais iltavuoroon kivempi kätilö (onneks saatiin).
Pyysin epiduraalia ja sehän mulle tökättiin. (Olin jotenkin kuvitellut, että sen laitto sattuis, mutta eihän tuo tuntunu miltään!)
Vessareissu piti lähteä tekemään, mutta vasen jalka puutu niin, että tipuin lattialle polvilleni. Laittoivat katetrin.

Ponnistusvaihe kesti noin tunnin ja poika syntyi ystävänpäivänä klo 22.14. Strategiset mitat oli 4275g, 56cm! Pisteet 8. Selvisin pojasta yhdellä tikillä.
Kun kätilö kertoi tuon pituuden, totesin vain, että sinne meni 50 cm vaatteet! :D

No joo...loppu ei sitten mennytkään niinkuin Strömsössä. Poika vietti ekan yön hoitajien hoivissa, jotta minä saisin nukkua. Tiistaina pienokainen pitikin sitten kärrätä vastasyntyneiden teholle, missä toinen on edelleen :(
Poika oli ilmeisesti hörppässy lapsivettä synnytyksessä ja saanu siitä infektion.
Itse pääsin eilen kotia sairaalasta, mutta pienokaisemme jäi vielä sairaalaan. Onneksi vauvan ei tarvitse olla enää lämpökaapissa ja  ylimääräiset piuhatkin oli tänään otettu pois. Ainoastaan saturaatiomittari on jalassa. Niin, ja nenämahaletku. Toinen kun ei ihan vielä kaikkea maitoa osaa/jaksa pullosta syödä ja minulta ei hirveästi maitoa heru :(

Huomenna menee viimeiset antibiootit. Nyt sitten odotellaan, että poika oppisi pullon tavoille ja räkäisyys menisi pois (ettei räkää tarttis enää imeä), niin päästäisiin sairaalan perhehuoneeseen opettelemaan ensimmäistä yötä vauvan kanssa.

Outoa olla kotona ilman vauvaa :( Eipä sitä osannut kuvitellakaan, että sitä tuleekin sairaalasta kotia "tyhjin käsin".
Mutta jospa viimeistään maanantaina meilläkin olisi pieni tuhisija täällä emoticon

 
Takaisin
Top