Sunnuntaina, ystävänpäivänä otan rennosti, lepäillen, syöden ja viimeisiä tavaroita sairaalakassiin pakkaillen, onhan meillä seuraavana aamuna rv 41+5 yliaikakontrolli, joten kaikkeen pitää varautua.
Olen tosin täysin henkisesti varautunut, että synnytystä ei käynnistetä maanantaina vaan odotamme keskiviikkoon, jolloin raskausviikkoja olisi kasassa täydet 42+0.
Menen ajoissa sänkyyn, mutta uni ei tule... En ota siitä hirmu stressiä, pääsisimmehän kuitenkin heti aamuisen kontrollin jälkeen takaisin kotiin nukkumaan...
Katselemme vielä olympiahiihtoja miehen kanssa ja sammutan telkkarin joskus 01.00 aikoihin. Unta ei edelleenkään kuulu ja ramppaan vessassa vartin välein. Jossain välissä olin kuitenkin nukahtanut kunnes... 04.15 herään vihlovaan kipuun ja lähden vessaan. Limatulppa on vihdoinkin lähtenyt irtoamaan! Huomaan, että supistuksia tulee suht säännöllisesti ja alan kellottamaan niitä 04.45, 04.51, 04.56, 05.00 jne.. Aika napakoita, mutta mielestäni eivät mitenkään sietämättömiä. Otan yhden panadolin ja käyn sohvalle odottelemaan sen vaikutusta samalla kellotellen supistuksia.
Kello tulee kohta 06.30 ja alan miettiä pitäisikö sittenkin soittaa synnärille... Supistukset alkavat ihan aikuisten oikeasti olla tuntuvia, mutta edelleenkin kestäisin kyllä kotonakin. Pirautan synnärin kätilölle, joka on sitä mieltä että mennään mielummin sinne kuin yliaikakontrolliin, joka olisi ollut siis äitiyspolin puolella 08.10.
Herätän mieheni ja kerron tilanteen. Keittelen puuroa ja keitän kahvit vielä ennen lähtöä. Mies vitkuttelee ja vähän pitää sitä jo hoputtaa pahimman supistuksen aikaan, mutta vielä ihan huumorimielellä!
Pääsemme synnärille, jossa hetken odoteltuamme kätilöopiskelija pyytää meidät tutkimushuoneeseen ja laittaa käyrälle, ottaen samalla tietojamme ylös. Supistuksia tulee siis tässä vaiheessa edelleen 5 minuutin välein ja tuntuvat sen verran, että joudun keskittymään hengitykseen ja rentona pysymiseen. Kätilö ja opiskelija tutkivat minut ja toteavat kohdunsuun olevan 2 cm auki ja kaulan kadonneen kokonaan. Kätilö lähti tutkimuksen jälkeen pois ja jäimme opiskelijan hoiviin. Hän tarjoaa minulle kolme kertaa kivunlievitystä josta kieltäydyn vedoten siihen, että kivut eivät todellakaan ole vielä sietämättömiä... Hän kuitenkin kertoo, että synnytys on mitä todennäköisimmin lähtenyt käyntiin, joten jäämme sairaalaan. Tarkistaisimme tilanteen kahden tunnin kuluttua, joten voimme lähteä kävelylle ja kahville odottelemaan.
Kaksi tuntia kuluu ja kello on 11.00. Mieheni nukkuu synnärin olohuoneessa, joten lähden yksin tutkimushuoneeseen aamuisen opiskelijan kanssa. Makoilen käyrällä taas puolisen tuntia ja opiskelija kyselee tuntemuksiani. Kerron supistusten olevan edelleen mielestäni yhtä napakoita mutta en vieläkään haluaisi ottaa kivunlievitystä jos ne kuitenkin tulevat vielä tästä pahenemaan. Eihän nämä voi olla vielä niitä kipuja, eihän?? Opiskelija tutkii minut yksin, toteaa ettei tilanne ole edennyt. Olen edelleen 2 cm auki. (Kätilö ei edes käynyt tarkistamassa opiskelijan toteamaa tilannetta tässä vaiheessa) Opiskelijan mielestä voimme lähteä kotiin odottelemaan... Epäröin, koska kotiin on kuitenkin matkaa.. Opiskelijan mielestä synnytys saattaa venyä jopa seuraavan päivän puolelle, joten siinä tapauksessa päätämme lähteä kotiin. Tässä vaiheessa päätän myös, että takaisin ei muuten sitten mennä ennenkuin sattuu ihan aikuisten oikeasti..
Saavumme takaisin kotiin n. klo 12.10. Mieheni vain tuo minut ja lähtee asioilleen. Otan toisen panadolin ja lähden suihkuun istumaan... Nyt vatsa jo ihan ripulilla ja pöntöllä istuminen supistusten välillä helpottaa vähän oloa. Istun suihkun lattialla, yrittäen unohtaa kivun ja hoen vain itselleni, että kohta lähdemme takaisin sairaalaan ja saan helpotusta ennenkuin ne pahimmat kivut alkavat...
Pääsen suihkusta pois enää konttaamalla.. Kello on 14.15 ja istun pyyhe päällä jumppapallolla puristaen pöydän reunoja ja keinuttaen lantiotani aina supistuksen tullessa. Soitan miehelleni, että alkaa tulla takaisin kotiin lähdemme ihan juuri takaisin sairaalaan. Hän tuleekin ihan hetken päästä ja kysyy ehtisikö vähän syödä jotain ennenkuin pitää mennä, annan hänelle vielä luvan lämmittää ruokaa, kestäisin kyllä...
14.35 autoon pääseminen on tuskaa ja matka sairaalaan vielä kauheampaa.. Kellotan edelleen supistuksia auton kellosta ja nyt puristan kauhukahvaa 3 minuutin välein rystyset valkoisina ja silmät kyynelissä...
Saavumme sairaalaan klo 15.10. Mieheni taluttaa minut synnärille, koska en itse pysy enää pystyssä. En itkultani pysty kertomaan vastaanottoon tilannettamme, länttään vain neuvolakorttini tiskille ja roikun mieheni kaulassa. Joku hoitaja tms. käy kertomassa, että kätilöllä on "yks homma kesken" voisimmeko odottaa? En pysty vastaamaan mitään ja hän lähtee.. Menee noin 15 minuuttia ja tämä sama hoitaja tulee takaisin pyytäen meidät tutkimushuoneeseen. Mieheni taluttaa ja nostaa minut sängylle käyrän laittoa varten, mutta supistukset ovat jo niin voimakkaita että en kouristukselta pysy sängyllä, vaan kierähdän tuskissani polvilleni lattialle. Toisella yrityksellä pääsen sen verran sängylle, että hoitaja katsoo kohdunkaulan tilanteen. Hän sanoo "tilanne on oikein hyvä" ja lähtee? Jäämme mieheni kanssa kahden tutkimushuoneeseen tietämättä mitä tapahtuu, mitä tarkoittaa "tilanne on hyvä" ja kauanko joudumme vielä odottamaan.. Onneksi parin minuutin päästä kätilö saapuu ja kertoo, että voimme siirtyä synnytyssaliin.
Kätilö ja mieheni taluttavat minut saliin ja auttavat sängylle. Kätilö kysyy toiveitani kivunlievityksestä ja kerron, että haluan ehdottomasti epiduraalin jos kipu tässä vaiheessa on jo näin hirvittävää.. Kuvittelin, että tilanne on edistynyt aamusta sentin tai pari.. Kätilö kertoo hoitajan katsoneen viisi minuuttia aikaisemmin että olen jo 7cm auki, joten on siinä ja siinä ehdinkö epiduraalia saada. Hän tarkistaa tilani samalla ja sanoo "kultaseni, joudumme nyt unohtamaan ne epiduraalit, sinä olet täysin auki ja voit alkaa ponnistamaan heti kun siltä tuntuu"
Menen paniikkiin. En tule pystymään tähän. Yritän ponnistaa ja häilyn jossain tajunnan rajamailla supistuksen huipussa. Näen tähtiä ja huudan niinkuin en ole ikinä aikaisemmin huutanut. Kätilö ja mieheni yrittävät parhaansa mukaan rauhoitella ja haukon happea aina supistuksen välissä. Vauvan sydänääniä mittaava hälytin alkaa piipata ja kätilö soittaa lääkärin paikalle. Lääkäri jää saliin yrittäen ohjata minua ponnistamaan ja onnistunkin muutaman hyvän ponnistuksen tekemään, mutta vauva liukuu aina takaisinpäin kun hellitän. Uskoni loppuu enkä jaksa enää kuin itkeä. Sydänäänet hälyttävät jälleen, jolloin lääkäri päättää avustaa vauvan imukupilla ulos. Avustava kätilö antaa reiteeni piikin, jonka pitäisi voimistaa supistuksia. Imukupin laitto ei tunnu miltään. Seuraavalla supistuksella pää syntyy ja samalla kätilö leikkaa välilihaa. Minä huudan, kiljun ja itken. Kätilö kieltää ponnistamasta enempää, vauva on väärässä asennossa mutta tuntuu että minun on pakko. Pidättelen minkä kykenen, mutta on pakko ponnistaa. Vauvan loppuvartalo syntyy lopulta virheasennossa toinen käsi olkapäällä. Kello on 16.10. Tunti sairaalaan saapumisemme jälkeen.
Vauva voi hyvin ja saa pisteitä 9-9-9. Saan hänet rinnalleni ensi imetykseen. Olen edelleen täysin tyrmistynyt enkä ymmärrä mitä on tapahtunut.. Kätilö yrittää parhaansa mukaan piristää minua kehumalla kuinka reipas synnyttäjä olin ja hän ei muista milloin ei olisi joutunut ottamaan ensisynnyttäjältä epiduraalikanyylia irti ja voin olla ylpeä lääkkeettömästä synnytyksestäni. Yeah right, ajattelen mielessäni..
Hän kertoo tarkasti mitä kirjoittaa raporttiinsa..Mieheni istuu nojatuolissa. Minä kuuntelen hiljaa ja katselen vauvaa.. En olisi kestänyt sitä kenenkään muun takia kun hänen..