Hätäsektio

Vieras
Eli löytyisikö muita joille syystä tai toisesta tehty hätäsektio?
Itselläni toinen lapsi syntyi hätäsektiolla tasan viikko sitten.
Olin sairaalassa ja synnytystä käynnisteltiin raskaushepatoosin takia rv37+4. edellisenä päivänä koitettiin käynnistää katetrin avulla mutta se ei sillä käyntiin lähtenyt. seuraavana aamuna aloiteltiin oksitosiinitipalla ja ei mennyt kauaa kun supistukset olivat tosi säännöllisiä ja tosi kovia, oli minulla jonkin verran supisteluja itsestäänkin. kaikki eteni ihan kivasti, supistukset kovenivat ja aloin olla kipulääkkeen tarpeessa. aluksi pärjäsin hyvin ilokaasun kanssa mutta n. 15 supistusta myöhemmin oli pakko pyytää epiduraalia. sain puudutuksen ja jäätiin odottelemaan että alkaisi vaikuttaa. epiduraali ei auttanut ja supistukset olivat todella hirveitä. vauvan sydänäänet rupesivat laskemaan huolestuttavasti jokaisen supistuksen kohdalla, alimmillaan kävivät jopa 50. lääkäri tuli paikalle ja oli aikeissa ottaa vauvan päästä näytettä ilmeisesti selvittääkseen mistä sydänäänten laskut voisivat johtua. näytettä ei koskaan ehditty ottaa kun lääkärin tutkiessa syy jo selvisi. napanuora oli vauvan pään vieressä ja supistusten aikana vauvan pää jäi puristuksiin. sitten ei mennyt kuin 10sekuntia ja lääkäri totesi että jaaha täältä luiskahti napanuora ulos ja sitten alkoi tapahtua. huone täyttyi ihmisistä, heitä taisi olla toistakymmentä. jokainen repi minua johonkin suuntaan ja käänneltiin ja väänneltiin ja sänkykin heitettiin niin että olin yhtäkkiä aivan pää alaspäin. siitä hyvin nopeasti lähdettiin kärräämään leikkaussaliin. siellä sain happimaskin kasvoilleni ja katselin vaan itkien kun ympärillä hääri vihreisiin pukeutuneita ihmisiä. minua sattui järjettömästi kun koko ajan supisteli ja mitään kivunlievitystä ei ollut, epiduraali ei toiminut ja ilokaasukin vietiin kädestäni. silloin toivoin jo että nukahtaisin. ja eihän siinä kauaa mennyt kun nukahdin.
heräsin nukutuksesta kun minua kärrättiin heräämöön. kysyin ensimmäisenä että kumpi tuli ja sain kuulla että minulle oli syntynyt toinen poika.
sen jälkeen sanoin että minua sattuu ja seuraavat puoli tuntia heräämössä sain kaikki mahdolliset kipulääkkeet mutta vatsaa sattui aivan järkyttävästi. lopulta joku lääkkeistä auttoi.
lapseni oli viety vastasyntyneiden teholle kun hän oli alkanut hengittää huonosti ja minulle kerrottiin että nään vauvan vasta kun itse pystyn menemään sinne tai vauva pääsee osastolle kanssani. tieto oli musertava. olin heräämössä n. 2h jotta kipu saatiin aisoihin. sen jälkeen pääsin osastolle jossa mieheni odotti minua. sain nähdä kuvia pojastani mutta ei se tuntunut hyvältä. itkin koko illan kun olisin halunnut nähdä oman lapseni.
seuraavana päivänä pääsin käymään lastenosastolla ja näin oman lapseni, olin niin onnellinen että lähes itkin. hyviä uutisia olivat myös ne että parin tunnin päästä siitä poika pääsisi osastolle kanssani koska voi oikein hyvin. vietimme osastolla yhdessä 5 päivää ja pääsimme kotiin.
vaikka kaikki on nyt hyvin, tuntuu etten vieläkään ole oikein sisäistänyt koko asiaa. on kumma olo että mitä ihmettä oikein tapahtui. välillä tuntuu kuin oisin pudonnut taivaasta tähän elämään että yhtäkkiä minulla onki kaksi lasta ja vatsassa iso haava. 
Onko muilla hätäsektiolla synnyttäneillä jäänyt tilanne kummittelemaan mieleen?

 
Mulla syntyi marraskuussa hätäsektiolla tyttö. Istukan repeämän vuoksi. Meillä oli puolentoista tunnin matka sairaalaan täältä korvesta, ambulanssilla ehdittiin siinä ajassa. Olin tosi kipeä myös tuon hätäsektion jäljiltä, tyttö joutui neljä päivää olemaan vastasyntyneiden teholla alhaisen verensokerin takia ( mulla raskausdiabetes) Pääsin ite suoraan heräämöstä tapaamaan tytön, mutta seuraavan kerran vasta kahden päivän päästä, kun sain jotenkuten käveltyä itse. Mua lähinnä jäi mietityttämään se, ettei mua oltu neuvolassa tai sairaalassa (jouduttiin useampaan otteeseen käydä sairaalassa raskauden aikana mittauttamassa lapsen painoarviota) varoitettu lainkaan siitä että raskausdiabeteksen vuoksi istukan irtoominen/repeäminen on vaarana! Itse hätäsektiota ja sitä edeltänyttä tilannetta miehen ja ystävien kanssa joutui puimaan pitkään, se oli aika rankka tilanne, kun joutuu näin pitkältä matkalta sairaalaan menemään ja pelkäämään kokoajan sitä, että selviääkö vauva. Vauvan menetyksen pelkoa joutui joutui käsittelemään aika pitkään. Myös olin tavallista herkempi tarkistelemaan vauvan vointia. Mulla asiasta puhuminen on auttanut tosi paljon. Eli kannattaa puhua, puhua ja vielä vaan puhua, niin kauan kuin siltä itsestä tuntuu.
 
Minun kohdalla joulukuussa 09 esikoisen synnytys meni hätäsektioon (rv 38+6) vauvan sydänäänten heikkenemisen takia. Olipa minullakin se pirun raskausdiabetes painoni vuoski. Mieheni vei minut autolla käyrille huonon ja omituisen olon vuoksi ja myös niiden verenpaineiden. Nyt useammin miettineenä tilannetta niin taisi olla alkava raskausmyrkytys, verenpaineet sairaalalla oli 190/116 (jos nyt muistin oikein) korkeella kuitenkin...Olimme vauvan kanssa sairaalassa 4 vuorokautta. Toivuin tosi nopeasti. Minut leikattiin lauantaina iltapäivällä ja itse kävelin seuraavana maanantai aamuna.
Pystyin puhumaan tilanteesta mutta itkien. Lopussaan kirjoitin koko tilanteen paperille itku silmässä ja sitä paperia lueskelin usein yksikseni itkien. Olisin niin halunnut olla hereillä kun vauvani näki päivän valon, mutta sitä ei vaan käynyt. Jospa tämän uuden tulokkaan saisin maailmaan ilman nukutusta.
Puhuminen auttaa vaikka itku tulisi. Tai sitten kirjoitelkaa tapahtunut paperille, minua se kirjoittaminen auttoi.

Jospa tästä oli nyt jotain apua jollekin... Onnea vauvoistanne ja nauttikaa, aika menee tosi nopeesti nyytin kanssa.
 
Mulla tehtiin hätäsektio tossa 10vrk sitten...oli jotain "blokkeja" istukan virtauksessa????siitä ei ihan tarkkaa tietoa ole viellä kesäkuussa tulee sitten patologilta vastaus että mikä meni pieleen...mutta tyttäremme syntyi siis RV 30+3 ja painoa hänellä oli syntyessään 1075g ja pituutta 36cm ja siirtyi suoraan TAYS:in VTO:lle jossa hän vieläkin on...pikkuhiljaa kasvua tapahtuu ja kehitystä huimasti pikkuisessa rakkauspakkauksessa<3<3<3Sitkeä sissi meiltä putkahti siis<3
 
Mulla tehtiin reilu vuosi sitten hätäsektio. Mulla oli kaksosraskaus. Herra A synty ihan normaalia tietä pitkin imukuppiavusteisesti. Herra B:tä ja supistuksia odotellessa, mä olin jo kovin uupunu ja sitten alko B:n sydänäänet laskea. Jossain vaiheessa annettiin käsky, että nyt pitää ponnistaa niin kovaa, että vauva tulee yhellä ponnistuksella ulos, no en jaksanu ponnistaa ja tässä vaiheessa vielä kerta ultratiin.. mies oli sitten monitoria kattonu sillä hetkellä ja kerto mulle sitten myöhemmin, että pojan sydän ei ollu enää lyöny ja hätäsektioon lähdettiin. Ilmeisesti kuitenin sydänäänet oli matkalla leikkaussaliin tullu takasin ja mä sain tästä uurastuksesta palkinnoks kaks tervettä poikaa. :)
 
Hei,
en tiedä luetko enää vastaustani, mutta haluan vastata, koska kirjoituksesi on kuin omasta kynästäni. Minäkin sain toisen poikani pari vuotta sitten hätäsektiolla. Sydänäänet vain laski kesken synnytyksen ja sitten lähdettiin juuri kuten kuvailit leikkaussaliin. Minäkin sain kuulla saaneeni toisen pojan kun heräsin matkalla heräämöön. En voinut uskoa tapahtunutta, eikä minusta tununut, että olin synnyttänyt saatikka saanut vauvaa. Minua harmitti etten ollut kuullu lapseni syntymää. Sain pojasta kuvan mutta itse vauvan näin vasta kuusi tuntia synnytyksen jälkeen.Oli oli kuin puusta pudonnut eikä vauva tuntunut ollenkaan omalta kuin vasta myöhemmin. Olin pettynyt siihen miten kaikki meni. En voinut hyväksyä, että minulle kävi niin. Tuntuu, että nyt parin vuoden päästä asia ei kummittele mielessäni mutta henkiseen toipumiseen meni noin 1,5 vuotta. Vieläkin tosin epäonnistumisen, pettymyksen ja surun tunteet nousevat helposti pintaan jos muistelen synnytystä. Ehkä aika vain helpottaa. Onneksi vauva alkoi tuntumaan omalta jo seuraavana päivänä ja on tietysti rakas ja ihana synnytystapahtumista huolimatta! Tsemppiä toipumiseen ja onnea pojistasi!
 
Minäkin haluaisin jakaa oman kokemukseni. Minulle tehtiin hätäsektio noin 3 kk sitten, heinäkuun alussa. Menin synnärille yliaikaiskontrolliin rv 41+3. Muuten kaikki vaikutti olevan hyvin, mutta lapsivettä olikin vähän ja lisäksi vauvan syke oli liian tasainen ja päädyttiin synnytyksen käynnistämiseen. Supistukset alkoivat melkein heti ja ne kovenivat todella tuskaisiksi melko pian ja niitä tuli ihan tikuttamalla minuutin parin välein. Avautuminen kuitenkin kesti ja kokeiltiin kaikki mahdolliset muut kivunlievitykset, paitsi epiduraalia ei vielä laitettu. Mistään ei ollut mitään apua ja 8 tunnin jälkeen olin ihan lopussa. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo 7cm auki ja ruvettiin laittamaan epiduraalia. Siinä yhteydessä vauvan sykkeet romahtivat ihan totaalisesti kolmeen otteeseen. Kolmannen kerran kun sykkeet romahtivat lääkäri julisti hätäsektion ja hirveä häslääminen alkoi. Minä olin siinä vaiheessa muutenkin jo uupunut ja todella kipeä, mutta jouduin ihan paniikkiin. Mieheni yritti siinä rauhoitella kun muut sähläsivät ympärillä ja itkin koko matkan leikkuriin, pelkäsin että olin menettänyt vauvan. Vieläkin alkaa itkettää muistellessani tuota tapahtumaa. Viimeinen muistikuva on leikkaussalissa hoitajan kasvot ja sen jälkeen pimeni. Heräsin matkalla osastolle ja ensimmäisenä kysyin missä vauva on. Minulle kerrottiin että meille oli syntynyt terve tyttö ja tyttö olisi osastolla isän kanssa minua odottamassa. Hetken päästä sainkin tuon maailman täydellisimmän tytön rinnalleni ja tyttö osasi heti imeä. Meillä vauva ei joutunut missään vaiheessa teholle, vaan oli täysin hyvin voiva ja terve. Leikkaus tapahtui yöllä ja aamulla lääkäri kävi kertomassa ettei mitään syytä sykkeiden romahtamiselle löydetty. Olin ihan onneani kukkuloilla nuo 4 päivää jotka vietimme osastolla, eikä mieleeni tullut edes mitään kysellä. Vasta kotona tajusin koko asian ja siitä alkoi pelko ja ahdistus. Me teimme sairaalaan selvityspyynnön ja muutama viikko sitten kävimme siellä juttelemassa asiasta. Meille selvitettiin tapahtuma ihan perin pohjin ja se oli hyvä juttu. Todennäköisesti sykkeiden romahtaminen johtui lapsiveden vähyydestä. Olen myös paljon käynyt asiaa läpi juttelemalla mieheni ja läheisten kanssa. Siitä on ollut suuri apu ja luulen että pahin on nyt takana. Silti aina kun muistelen tuota tapahtumaa, en voi olla ajattelematta että mitä jos.... Onneksi kaikki on hyvin. Minäkin suosittelen asiasta puhumista. Jos ei muuta niin sitten vaikka ihan neuvolan psykologin kanssa. Itsekin sitä harkitsin, mutta en ole enää kokenut sitä tarpeelliseksi. Fyysisesti olen toipunut todella hyvin. Vatsassa on todella siisti arpi. Liikkumaan pystyin itse jo alle vuorokauden kuluttua leikkauksesta. Särkylääkkeitä söin muutaman viikon.
 
Takaisin
Top