Eronneet

Bella Swan

Moderaattori
Staff member
Administrator
Maalisäidit 2020
Millaisia kokemuksia teillä on eroamisesta? Kenen aloitteesta erottiin? Miksi olette eronneet, mikä kaikki siihen johti, mistä tiesit että nyt on aika lähteä? Oliko eropäätös jälkikäteen ajateltuna oikea ratkaisu? Mitä kaikkea ero muutti elämässä ja miten, muuttuiko asiat paremmaksi? Oliko teillä eronneilla lapsia, miten se vaikutti heihin? Tai onko parisuhde ollut liipaisimella, mutta eron sijaan päädyitte jatkamaan? Mistä ylipäätään tietää, kannattaako erota?

Minulla on ollut ennen tätä avioliittoani muutama kolmen vuoden vakava parisuhde, teininä yksi ja aikuisiällä yksi. Ensimmäisessä minut jätettiin, toisessa päätin suhteen itse, ehkä kasvoimme erilleen. Ei tuntunut enää hyvältä olla yhdessä, se riitti minulle. Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että erot tulivat. Olin nuori aikuinen, kun viimeksi erosin, eroihin ei liittynyt lapsia.
 
Minä erosin viime kesänä 10 vuoden avioliiton jälkeen miehestä. Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Eroprosessi vei lähemmäs vuoden, mutta lopullisen laukauksen sille antoi miehen uskottomuuden tultua ilmi. Aiemmin suhteessa oli ollut myös lapsiin kohdistunutta väkivaltaa. Nämä ja kaikki muut asiat johtivat lopulta minut siihen tilanteeseen, ettei ollut enää mitään syytä yrittää jatkaa toisen kanssa yhdessä. Edelleen pesen eron jälkipyykkiä, vaikka sinänsä erosta olen yli päässyt ja olen kokenut sen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Nyt vasta olen nähnyt, miten rikki ja yksin olen itse ollut kaikki nämä vuodet..

Onnekseni olen löytänyt rinnalleni hyvin samanlaisen tien kulkeneen miehen, jonka kanssa on tässä hiljalleen rakennettu yhteistä tulevaisuutta alusta asti hyvinkin vakavalla pohjalla. Yritimme jonkun aikaa painaa jarrua suhteelle, koska omasta erostani oli niin vähän aikaa ja koin, ettei niin nopeasti "saanut" alkaa uuteen suhteeseen. Ei siitä mitään kuitenkaan tullut, joten annettiin sitten mennä vain. On ollut turvallista saada käsitellä tapahtumia jonkun saman kokeneen kanssa läpi. Yleensä vanhoja suhteita ei ole suotavaa tuoda uuteen suhteeseen, mutta meille kummallekin se on ollut ihan ok, että puhutaan paljon, miten entisen kumppanin kanssa on asiat totuttu tekemään, mistä asioista on riidelty, mikä on tuntunut hyvälle yhdessä..

Tietysti lapset aina joutuvat sijaiskärsijöiksi erossa, mutta yllättävän hyvin ovat siitä yli päässeet. Isä ei ole juurikaan heidän elämässään mukana omasta halustaan johtuen. Lapset isäänsä ikävöivät luonnollisesti, eikä uusi kumppani voi, eikä tarvitsekaan isää heille korvata. Hänestä on kuitenkin hyvin nopeasti tullut läheinen aikuinen lapsille ja lapset ovat hänet hyvin hyväksyneet elämäänsä. Lapset ovat onneksi yleensä aika sopeutuvaisia tilanteisiin.

Itse olen eron kokenut jotenkin häpeällisenä. Meillä ei suvussa eronneita juurikaan ole. Tosiasia kuitenkin on, että näin olemme kaikki lopulta onnellisempia, vaikka en ikinä uskonutkaan naimisiin mennessäni, että tulisin vielä eroamaan. Kyllä minä siihen suhteeseen lähdin lopuniäkseni. Oli kova kolaus tajuta, ettei asiat aina vain mene niin kuin on suunnitellut.
 
Olen eronnut pari kertaa. Ensimmäinen ero tapahtui neljän vuoden avoliiton jälkeen (muutimme yhteen kun olin 17) ja oli vähän haasteellinen, suhteessa oli väkivaltaa ja pelkäsin lähteä pois. Kyseessä oli ensimmäinen poikaystäväni, enkä oikeastaan tiennyt miten olisin toiminut, kun toinen lyö ja uhkailee. Lopulta kun uskalsin ja sain asiat hoidettua niin, että pystyin muuttamaan pois ja päättämään suhteen, meni asiat kuitenkin ihan hyvin. Vaikka jätinkin hänet, mies ei jäänyt häiriköimään (yhtä kertaa lukuunottamatta) ja jatkoimme elämää tahoillamme. Hän myöhemmin myös pahoitteli, että oli käyttäytynyt typerästi. Lapsia meillä ei ollut. Ensimmäiseen erooni oli syynä ihan selkeästi väkivaltainen suhde, missä sain pelätä. Toisaalta se, miten hyvin ero hoitui, on siinä mielessä hyvä asia, etten enää kanna kaunaa tätä eksääni kohtaan. Lopulta hän oli kuitenkin asiallinen.

Toinen ero oli esikoisen isästä. Meillä eroon päädyttiin osittain ainakin olosuhteiden pakosta, ei ehkä niinkään siksi, että emme olisi sopineet yhteen. Sen hetkinen elämäntilanne oli rankka, eikä miehen mielenterveys (eikä täysin kyllä omakaan) oikein kestänyt. Väkivaltaa (ainakaan fyysistä) ei ollut, mutta eläminen yhdessä oli aika sietämätöntä. Meille kävi vain todella monta erikoista, ikävää sattumaa ja kaikki kasaantui liian isoksi möykyksi. Haimme keskusteluapua moneltakin eri taholta, kävimme pariterapiassa ja kummallakin oli myös oma kontakti. Mutta tilanne ei korjaantunut kovasta yrittämisestä huolimatta ja päätimme, että ehkä ei vaan pystytä. Ero oli yhteinen päätös. Hieman tuli kyllä erotilanteessa mietittyä, että tehdäänkö nyt oikein kuitenkaan. Jälkeenpäin olen todennut, että ero oli ihan hyvä ratkaisu, sillä mies ei lopulta sitten sulattanutkaan eroa (yhteisestä päätöksestä huolimatta) ja jäi häiriköimään minua pitkäksi aikaa ja teki elämästäni todella vaikeaa. Jos hän ei olisi ruvennut sekoilemaan, olisin ehkä pystynyt harkitsemaan josko olisi vielä yritetty yhdessä. Mitä eron jälkeen tapahtui, mustasi kyllä minulta paljon aiemmin ihanana pitämästäni miehestä. Hän muuttui niin rajusti, että jätti luottamusongelmia ja aika paljon arpia koko ero. Onneksi asiat on pitkälti sovittu ja kaikki on nyt ihan siedettävällä tolalla, koska kuitenkin meillä on yksi yhteinen lapsi. Esikoinen kuitenkin on kärsinyt erosta ja sen jälkeisistä huonoista väleistämme aika paljon. Nykyään osataan olla asiallisesti lapsen kuullen ja voidaan hoitaa asioita sopimalla. Toisaalta, osittain se johtuu siitä, etten vain jaksa ruveta valittamaan siitä miten eksä käyttäytyy, vaikka aihetta valitukseen olisikin välillä. :rolleyes: Lapsella on kuitenkin oikeus isäänsä ja siihen, että asiat sujuvat. Vaikka sitten pitäisi antaa eksälle myöden ehkä vähän liikaakin...

Tällä hetkellä olen ollut joitakin vuosia avoliitossa ja meilläkin oli muutaman kuukauden pituinen tauko suhteen alkupuolella. Haluttiin tahoillamme käsitellä muutamia tunteita, burnoutia ja uusperhekuviota. Päädyttiin kuitenkin palaamaan yhteen ja meillä on nykyisin yhteinen lapsi. Nykyisen kumppanini kanssa hetken taukoon johti myöskin elämäntilanteen hankaluudet, kuten esikoisen isän kanssa. Mutta ehkä tällä kertaa oli jo sen verran ikää ja ymmärrystä käsitellä asiat eri tavalla, kuin aiemmin, eikä enää ole niin ehdoton joidenkin asioiden suhteen. Ihmisiä tässä vain ollaan. Saatiin puhallettua yhteen hiileen ja jatkamme yhdessä, suhde voi hyvin. Ehkä kuitenkin meillä on myös eniten yhdistäviä tekijöitä, jotka kannattelevat suhdetta myös huonoina aikoina.
 
Takaisin
Top