Olen eronnut pari kertaa. Ensimmäinen ero tapahtui neljän vuoden avoliiton jälkeen (muutimme yhteen kun olin 17) ja oli vähän haasteellinen, suhteessa oli väkivaltaa ja pelkäsin lähteä pois. Kyseessä oli ensimmäinen poikaystäväni, enkä oikeastaan tiennyt miten olisin toiminut, kun toinen lyö ja uhkailee. Lopulta kun uskalsin ja sain asiat hoidettua niin, että pystyin muuttamaan pois ja päättämään suhteen, meni asiat kuitenkin ihan hyvin. Vaikka jätinkin hänet, mies ei jäänyt häiriköimään (yhtä kertaa lukuunottamatta) ja jatkoimme elämää tahoillamme. Hän myöhemmin myös pahoitteli, että oli käyttäytynyt typerästi. Lapsia meillä ei ollut. Ensimmäiseen erooni oli syynä ihan selkeästi väkivaltainen suhde, missä sain pelätä. Toisaalta se, miten hyvin ero hoitui, on siinä mielessä hyvä asia, etten enää kanna kaunaa tätä eksääni kohtaan. Lopulta hän oli kuitenkin asiallinen.
Toinen ero oli esikoisen isästä. Meillä eroon päädyttiin osittain ainakin olosuhteiden pakosta, ei ehkä niinkään siksi, että emme olisi sopineet yhteen. Sen hetkinen elämäntilanne oli rankka, eikä miehen mielenterveys (eikä täysin kyllä omakaan) oikein kestänyt. Väkivaltaa (ainakaan fyysistä) ei ollut, mutta eläminen yhdessä oli aika sietämätöntä. Meille kävi vain todella monta erikoista, ikävää sattumaa ja kaikki kasaantui liian isoksi möykyksi. Haimme keskusteluapua moneltakin eri taholta, kävimme pariterapiassa ja kummallakin oli myös oma kontakti. Mutta tilanne ei korjaantunut kovasta yrittämisestä huolimatta ja päätimme, että ehkä ei vaan pystytä. Ero oli yhteinen päätös. Hieman tuli kyllä erotilanteessa mietittyä, että tehdäänkö nyt oikein kuitenkaan. Jälkeenpäin olen todennut, että ero oli ihan hyvä ratkaisu, sillä mies ei lopulta sitten sulattanutkaan eroa (yhteisestä päätöksestä huolimatta) ja jäi häiriköimään minua pitkäksi aikaa ja teki elämästäni todella vaikeaa. Jos hän ei olisi ruvennut sekoilemaan, olisin ehkä pystynyt harkitsemaan josko olisi vielä yritetty yhdessä. Mitä eron jälkeen tapahtui, mustasi kyllä minulta paljon aiemmin ihanana pitämästäni miehestä. Hän muuttui niin rajusti, että jätti luottamusongelmia ja aika paljon arpia koko ero. Onneksi asiat on pitkälti sovittu ja kaikki on nyt ihan siedettävällä tolalla, koska kuitenkin meillä on yksi yhteinen lapsi. Esikoinen kuitenkin on kärsinyt erosta ja sen jälkeisistä huonoista väleistämme aika paljon. Nykyään osataan olla asiallisesti lapsen kuullen ja voidaan hoitaa asioita sopimalla. Toisaalta, osittain se johtuu siitä, etten vain jaksa ruveta valittamaan siitä miten eksä käyttäytyy, vaikka aihetta valitukseen olisikin välillä.
Lapsella on kuitenkin oikeus isäänsä ja siihen, että asiat sujuvat. Vaikka sitten pitäisi antaa eksälle myöden ehkä vähän liikaakin...
Tällä hetkellä olen ollut joitakin vuosia avoliitossa ja meilläkin oli muutaman kuukauden pituinen tauko suhteen alkupuolella. Haluttiin tahoillamme käsitellä muutamia tunteita, burnoutia ja uusperhekuviota. Päädyttiin kuitenkin palaamaan yhteen ja meillä on nykyisin yhteinen lapsi. Nykyisen kumppanini kanssa hetken taukoon johti myöskin elämäntilanteen hankaluudet, kuten esikoisen isän kanssa. Mutta ehkä tällä kertaa oli jo sen verran ikää ja ymmärrystä käsitellä asiat eri tavalla, kuin aiemmin, eikä enää ole niin ehdoton joidenkin asioiden suhteen. Ihmisiä tässä vain ollaan. Saatiin puhallettua yhteen hiileen ja jatkamme yhdessä, suhde voi hyvin. Ehkä kuitenkin meillä on myös eniten yhdistäviä tekijöitä, jotka kannattelevat suhdetta myös huonoina aikoina.
