Ero juuri ennen synnytystä

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Vieras
Takana hankala raskaus, joka rasitti parisuhdetta. Miehen raskaaseen uuteen työhön yhdistettynä näyttää siltä, että mies on vetänyt tunteensa koko suhteesta, eikä enää tiedä haluaako jatkaa liittoa. Itse kuvittelin, että liittomme peruspohja oli vahvempi kuin mikään, tuntuu siltä etten yhtäkkiä tunnekaan miestäni ollenkaan. Meille on kolmas yhteinen lapsi tulossa, edellisetkin ovat vielä kovin pieniä, 3- ja 1-vuotiaat... Mä en edes tiedä mitä ajatella, isoja ongelmia oli jo koko syksyn, yritin puhua puhua ja puhua, mistään ei mitään apua. Miehellä aiemmin suhteessa liikaa alkonkäyttöä, ja se juhlinta alkoi sitten taas syksyllä lisääntyä. Uhkasin erollakin, jollei muuta käytöstään, mikä johti siihen, että ero on tosiaan laitettu vireille. Mutta vasta sen jälkeen ymmärsin, että sitä mies taisi itse halutakin, ei varmaan vaan löytänyt rohkeutta itsestään...

Nyt mä olen lasten kanssa poissa kotoa, en vaan yksinkertaisesti pysty olemaan miehen lähellä, kun tunnen kuinka kylmä hän on. Yrittää kyllä "teknisesti" teeskennellen tukea ja haluaisi mukaan synnytykseen (LA vajaan kahden viikon päästä), mutta mä en kykene ottamaan vastaan edes sitä, sillä tuntuu niin pahalta kun huomaa että toinen ei aidosti enää rakasta... En todellakaan tiedä kuinka jaksan tästä eteenpäin, pelkästään jo lastenkin kanssa. Kaikki kolme ovat niin pieniä... Synnytystä en uskalla edes ajatella, kaikki on niin hajalla. Menenkö yksin, ystävän kanssa vai uskallanko ottaa mukaan mieheni, vaikka hän sitten saisikin oloni tuntumaan vain kurjalta...

Onko täällä ketään, joka olisi kokenut vastaavaa?? Kaikki ajatukset, tsemppi ja hyvät neuvot ovat tervetulleita, nyt tuntuu vaan siltä, etten kykene edes ajattelemaan kuin yhden yön yli selviämistä... :(
 

Kokemusta ei tällaisesta ole, mutta oletteko miehesi kanssa puhuneet nimenomaan tunteistanne?
Mielestäni niitä ongelmiakin pitäisi lähteä ratkomaan ihan sieltä asti, kun riitaisat ajat ovat alkaneet. Eli kummankin teistä olisi istuttava alas, ja ruvettava selvittämään tilannettanne, ennen uuden vauvan syntymää.
Tietenkin jos otat miehesi mukaan synnytykseen, niin kaikki voi sen hetken tuntua taas ihanalta, kun vauva on syntynyt, mutta ne ongelmat tulee aina vaan takaisin, jos niitä ei selvitä..

Kovasti voimia ja jaksamista erityisesti sulle!!
Toivottavasti näistä "ohjeista" oli edes pientä apua.

 
Tuntuu ettei miehellä ole enää mitään halua puhumalla/teoilla korjata asioita. Vaikka itse uskon, että ne vielä olisivatkin korjattavissa! Hänen mielestään voisimme vain jatkaa ja "odottaa" tilanteen korjaantumista, viimeksi tänään, kun kysyi mitä minä haluaisin, ja totesin, että pariterapiaan (koska siitä puhumisesta kahdestaan ei vaan enää tunnu tulevan muuta kun samojen asioiden pyörittelyä joka sitten päättyy riitaan), niin miehen vastaus oli tiukka "no en todellakaan ole lähdössä minnekään sellaiseen, mulla ei ole sellaiselle aikaa!" Ja huom, nyt on siis kyse miehestä, jonka kanssa ollaan aikoinaan suhteen alkuvaiheessa käyty hakemassa keskusteluapua, joten ei olisi hänellekään ihan ensimmäinen kerta...

Tottakai olen paljon miettinyt, onko kuvioissa toinen nainen, koska tuollainen kylmettyminen näinkin lyhyen ajan aikana viittais juurikin siihen. Mutta kun mitään klassisia merkkejä siitä ei ole. Ei piilottele puhelintaan, ei puhu/tekstaile "salaillen", ei ostele uusia alkkareita, ei oo tullu mitään "uusia" menoja, eikä mistään valehteluista ainakaan ole jäänyt menojensa suhteen kiinni. Plus vastaa kyllä aina puhelimeen kun soitan jne. Iltaisin nauttii kotona olemisesta, mutta tosin laittaa kaiken energiansa lapsiin...

Puhumistahan me todella tarvittais, mutta miten sais edes sen kanavan toisen puolelta auki... Kun kysyn jotain, vastaus on en tiedä. Tai kyllä se tästä. Tai että hän yrittää parhaansa, mutta siitä ei saa selkoa ei sanojen eikä tekojen puolesta, että miten hän nyt sitten edes ajattelee/luulee yrittävänsä... Tuntuu että tilanne on niin uskomattomassa solmussa, että se on jo epätodellista!! Ja tietysti kaiken keskellä pitäis vielä ajatella vauvaa ja tulevaa synnytystä. Tupakoinutkin nyt olen, ja tietty siitäkin hirvittävä syyllisyyden tunne... :(
 
Seuraavan kerran kun menet neuvolaan, otat asian puheeksi siellä. Jospa sieltä tulisi jotain apuja tilanteeseen ja neuvoja, miten lähteä tilannetta purkamaan. Teillä kummallakin on paha olla ja siihen pitää löytää ratkaisu mahdollisimman pian. Ja edelleen puhuminen ja taas kerran puhuminen on ainoa keino tämmöisten tunnelukkojen avaamiseen. Sitä ei voi vältellä ja kyllä se mieskin tämän seikan ennemmin tai myöhemmin tajuaa.

Ulkopuolista apua tarvitsette, siitä ei pääse mihinkään. Saisitko mitenkään houkuteltua miehesi mukaan seuraavalle äitiysneuvolakäynnille? Voisit ennen sinne menoa pohjustaa tilannetta neuvolatädille vaikka puhelimitse, jotta hän voisi valmistautua aiheen käsittelyyn. Siellä neuvolassa kun voi ihan vapaasti puhua myös parisuhdeasioista.

Joka tapauksessa kovasti jaksamista koko perheelle.
 
meillä on ollut riitaisa suhde ja riitaisat varsinkin raskausajat ja erolla uhkailu laittoi miehen samaan uskomaan, etten halua olla hänen kanssaan.

monesti hän pakeni isäni helmoihin ja palasi kun anelin. itkemällä ei mikään järjestynyt, rikkomalla toisen omaisuutta tai henkisellä uhkailulla, sai vain pelkoo ja väheksyntää ,ettei toisesta välittettäisi.
kummankin puolesta sanat oli väkeviä jolloin pahoitti mieliä ja epävarmuutta toi.

ehdotin pariterapiaa , johon tietenkään ei ihan helposti haluttu ja saimme sitä pitkän ajan kuluttua mutta meillä auttoi sen verran kun käytiin asioita läpi , eli toistemme näkökulmasta.
itse pyytäisin voitaisko mennä pariterapiaan ihan vain minun takiani
selvitteleen , kuitenkin lapsien kanssa pitää jaksaa henkisesti ja fyysisesti, varmasti tiedät että voin huonosti kun asiat jää puoli tiehen. perhetyöntekijän voi varata silloin ja nekin on harvinaisia kertoja kun me käydään, kerran kuussa.


suuttuminen lisäsi pahoja sanoja ja meidän tilanteessa vetäytymisestä kun ajatukset ovat selkeitä, täytyy yrittää uudestaan puhua.

jos toinen käski niinkuin vanhempi, käyttäytyi toinen kuin uhma ikäinen.
pitäisi puhua kuin aikuinen, aikuiselle.


raskastyö se on molemmille koska raskaus väsyttää ja pitäisi hoitaa muutkin lapset ,mutta tuntuu kun apua ei saisi, olla kuin yksin huoltaja ja hellyyttä kaipaa..
muutenkin mieheni on todennut että raskaampaa on huolehtia lapsista kuin töissä olla.

itse suosin soittamaan hakemaan lapsille perhetyöntekijää muutaman kertaan viikossa ja keskittymään toisiin tai sinun väsymystä helpottamaan(että pääsee tuulettaan ajatuksia) joskus aletaan menemään eri polkuja vaikka eletään yhdessä, juuri vähäisestä kommunikoinnista.

mies helposti ajattelee että lapsi tulee, jolloin pitää paiskia vielä enemmän töitä. Jolloin tulee tressiä enemmän. kaverisuhteet on vähentynyt ja nekin tuntui olevan tärkeitä, jolloin piti meidän suunnitella pelipäivä ja nykyään ei ole sitäkään.
mutta mies on ymmärtänyt että lapset ovat tärkeämpiä ja niiden kasvatus on lyhyt aika kun ne alkaa tekeen jo omia asioita jolloin saa enemmänkin aikaa itselle. muutama vuosi vierähtää lasten kanssa heittämällä. jolloin onkin jo lapsi puuhakas ja viettää aikaa muitten kavereiden kanssa.


teidän miehen tilanteessa, alkoholi ei ole ratkaisu että pitää löytää jostain muusta ratkaisu kuin juomalla huolia pois.
ei se muutama haittaisi mutta jää helposti koukkuun, silloin se menee sairauden puolelle.


meillä mies vaihtoi raskaat työt pois, ei se helppoa ollut, karenssi ja muut iski.
helppoa ei ollut vaikka olemme köyhiä ja duunari hommat ei näin isoa perhettä elätä, jolloin ajateltiin lähteneen kouluttaa itseämme.
mies on mennyt aikuislukioon ja itse suunnista etänä syksyllä.

 
Kiitos ihanista neuvoista, tosin tuntuu, että ne on kaikki lähestulkoon käytetty... :( Tänään juuri puhuin, että kokisin hyväks, jos mentäis parisuhde terapiaan, kun kahdestaan ei ratkaisua keskusteluihin tunnu löytyvän. Vastaus oli "no en todellakaan lähde, mulla ei ole sellaiseen aikaa!". Ja kun sitten yritin asiasta enemmän puhua, niin kuulemma sellaiset hommat on pelkkää paskaa, puhumisella ei ole mitään merkitystä tässä meidän tilanteessa - kuulemma... :( Ja myönsi sitten myös, ettei kyse ollutkaan siitä olisiko sille aikaa, vaan häneltä ei löydy halua. Mun kuulemma kannattais mennä hoidattamaan omaa päätäni (minkä aion kyllä tehdäkin...). Koko keskustelu päättyi lopulta siihen, että tajusin alkoholistin nostavan taas päätään siihen malliin, että tiesin miehen olevan lähdössä. Ihan piruuttani kokeilin uutta taktiikkaa, sanoin, että suostun hänen ehdotukseensa kokeilla ihan vaan jatkaa samaan malliin... No sittenhän sekään ei kelvannut, kun kerran suostun siihen vain silloin kuin itselleni sopii!! Hän kuulemma tekee kaikki asiat aina niinkuin minä määrään, mihinkään en tyydy ja hän ei siihen kuulemma "enää" suostu. Luettelin hänelle kompromiseja mitä olin jo luvannut, pyysin häntä nimeämään YHDEN asian, mihin hän tässä tilanteessa taipuu edes jollain tasolla - eipä tullut vastausta... Ja loppu tuloksena mies painui ovissa kasseineen, vaikka päätin kokeilla vielä ihan suoraan sanoakin, että haluiaisin hänen jäävän (tämä siis erittäin harvinaista, yleensä annan mennä matkoihinsa, kun tiedän, ettei siinä ole mitään tehtävissä...). Pysähtyi kyllä hetkeksi, mutta totesi, ettei todellakaan aio taipua tahtooni, ja menee ihan sen vuoksi. Joten meillä siis narsisti-alkoholisti nostaa päätään taas aika pahasti, toisaalta lohduttavaa huomata, että ehkä kyse ei olekaan siitä, ettäkö rakkaus olisi kuollut. Enpä taida itse nähdä tässä muuta vaihtoehtoa kuin heittää miehen pellolle ja antaa tutustua pohjamutiin. Isona riskinä siinä on kyllä se, että hyvin todennäköisesti en kyllä häntä enää takaisin halua, kun itkien sitä vielä tulee pyytämään...

Ihana neuvo tuo perhetyöntekijän ottaminen kotiin! Suhtaudun nyt asiaan puhtaasti niin, että mulla on tulevaisuus yksin noiden lasten kanssa, ja siitä on vaan nyt jotenkin päivä kerrallaan selvittävä. Onneks on aivan loistava tukiverkko ympärillä, johon kai uskallan heittäytyä. Tietysti askarruttaa kovasti elämän järjestely, kun näiden lasten lisäksi minulla on vielä 6 isoa koiraakin... Eli ihan mihinkään kerrostaloon vuokralle tästä ei lähdetä... Ja mies on sanonut hankaloittavansa tämän talon myyntiä, ja pankista sanoivat, että uutta omaa en voi ostaa äitiyslomalaisena ennen kuin tämä on myyty...

Voimia tulee varmasti jokainen päivä tästäkin eteenpäin vaatimaan, mutta onneksi jonnekin voi edes purkautua tunteistaan! Kiitos teille!! :)
 
Tota neuvolaa olen kyllä miettinyt. Mutta jotenkin siellä oleva th ei vaan tunnu oikealta ihmiseltä avautua. Mies ei takuuvarmasti suostuisi sinne tässä tilanteessa, tuntuu ettei suostu nyt mihinkään. Hän itseasiassa totesi, että hänen mielestään mun pitää vaan kestää tämä tilanne. Että hän painaa duunia, eikä se kuulemma ikuisesti sellaisena kestä. Ja kun pyysin edes että voisi vapaa-aikaansa laittaa johonkin yhteiseen tekemiseen, niin totesi suoraan, että hän on kuulemma niin väsynyt, että haluaa sen vähäisenkin vapaa-ajan levätä, tv:n ääressä... Että todellakin ovi on lyöty hänen puoleltaan kiinni... Totesi vaan, että vanhan hyvän ajan liitoissa sitä vaan kestettiin, että sellaista sen pitäisi edelleen olla!!! Mä en voinut uskoa korviani!
 
no voi, meillä vaihteli päivät ja jotkut riidat oli niin pitkiä että vakavaan masennukseen eli menin itsetuhon puolelle( vain kerran 2010).
mies oli niin kylmä ja vaikka itseäni uhkasin, niin silti oli painelemassa töihin(lapset oli nukkumassa).

pyysin apua tilanteeseen mutta lapsi kehittyi normaalisti ja lastensuojelu ei auttanut meitä vain jäi seuraamaan taustalle tilannetta, jolloin kun lapsella, ei psykologilla ilmennyt mitään, joka oli odotettavissa koska riitelimme kovaan ääneen lasten nähden.
eikä mitään sen kummempaa riehaantumista, mies paineli pihalle
(tiesi sillä satuttavansa minua koska en tiennyt, mihin hän meni?) ja jäin suruissani kotio lapsen/lasten kanssa. minulla verkosto kärsi koska mies meni aina minun sukulaisille juoruaan asioita mutta eipä kertonut omiaan pahojaan sanojaan tai tekojaan.

pelkäsin lasten menetystä ja kaikkea ei lastensuojelulta saatu oikeanlaista apua ja meidät hylättiin, koska heidän ei kuulu auttaa vanhempien(paririidoissa) joka oli ihan älytöntä jolloin itse koen lastensuojelun ihan moraalittomaksi, ihan kuin lapsien pitäisi kärsiä ja sitten heidät viedään ja ei ehkäistä mitenkään tätä riitaa, ettei lasten tarvitsisi kärsiä.

minun asiani käristyi erittäin pahaksi.
sukulainen soitti miekkariin, koska olin asiakkaana siellä psyykkisen vaivan takia joka diagnoosi vaihteli sairaalan ja miekkarin välillä.

jouduin viikon lopuksi hoitoon(v.2009) kun kostin takasin sillä että painelin  ovesta pihalle ja lapset jäi miehelle.
mies meni seuraavana päivänä valittaa miekkariin.
syyksi laittoivat, että olin itselleni vaaraksi kun olin raskaana ja lähin yöllä meneen.

itse menin ravintolaan, join ihan limpparia ja tanssin .
kieltäydyin toisten tarjoamista juomista.
tulin kello 4 kotio.

poikamme joka on nyt 6 v kyseli viime vuoden puolella: miksi isi valehteli vanhassa kodissa ja kerroin, että siksi kun pelkäsi totuutta kertoa kun isi pelkäsi äidin suuttuvan totuudesta.
kysyin pelottiko sinua, niin sanoi: pelotti

lapsi onneksi käy läpi asioita, joita ei ymmärtänyt silloin.



Ei noi riidat ole koskaan pinta raapaisuja ja kuitenkin päästiin maan pinnalle.
 onneksi olen itse onnellinen siitä, että olemme päästy samalle ajatuskaarelle, pois helvetistä. sekin tuntui vain johtuvan siitä että uskoin meihin suhteena,taistelin vastaan henkisestä hyvin voinnistani ja rehellisyydestä.

sanoin myös ja väitin, miksi et halu ottaa tilaisuutta ja kokeilla pariterapiaa edes lasten takia tai meidän takia, miksi rikkoo kaikki joka olemme rakentaneet? uskon että jos se ei auta, niin mikään ei auta, se on viimeinen oljenkorsi suhteelle eli miksi jättää käyttämättä?.

en tiedä auttaako teillä kyseenalaistaminen?
vai luovuttaminenko on paras vaihto ehto ja helpoin?

erittäin vaikeaa tietää, toisen vaaka kupin painoa.


TOIVON ETTÄ ASIAT PARANEE PERHEELLÄNNE.





minä yritin puhua paljon ja en tiedä mikä niistä lopullisesti edes auttoi? vaikka äänikin meni ja itkin. monesti jätesäkit kerättiin vaatteet ja hain asuntoakin hänelle, kaikki oli niin sekaisin.
kaipasin mutta pahimmassa vihassa halusin eroa. 

 
Voi ei... mä en ole pahemmin avautunut meidän ongelmista täällä, mutta musta tuntuu, että mä en enää halua tässä suhteessa jatkaa. Itseasiassa etenkään lapsen takia. Isän malli on semmoinen, etten halua että poika koskaan oppii samoille tavoille!

Voimia ap! Ja Rosytar: onneksi te saitte sitten asiat setvittyä, toivottavasti kaikki on jatkossakin hyvin teidän suhteessa!
 
Rigsu

Meillä isäntä valehteli, josta en halunnut  lasten  ottavan oppimallia.
enkä tykännyt hänen kieroista sukulaisista (heistä kahdesta johon, olin tutustunut)
he teki henkistä kidutusta jos ei mennyt heidän mielien mukaan ja totta kai kaikki oli minun syytäni.

isännän lapsuus on ollut todellakin pahoinpitelyä vanhemmilta, alkoholisti isä(juoneena) tuli lyömään vain sen takia että syytti lapsia.

itse oppineena, en yhtään ihmettele omista riidoista että oli myös henkistä kidutusta ja heidän äitinsä ei koskaan puuttunut tähän lyömiseen. siellä vain kieroiltiin isäänsä vastaan.
en ole koskaan nähnyt, mieheni isää vaikka on elossa.

vaikka isännällä on halu mennä käymään katsoo isäänsä mutta hän kokee että hänen pitää olla saavuttanut jotain.
koska hänen äitinsä ei pitänyt ajatuksesta, niin sanoi: "että muista että hän ei arvosta sinua vaikka mitä olisit saavuttanut."
minusta se on erittäin hölmöä.


Meillä kun oli riitoja, heidän sukulaiset kuvitteli että meillä on samanlaista kuin heillä joskus muunnoin.
vertasi minua mieheni isään.
joka tietenkin laittoi kiinnostamaan, että millä lailla olen hänen laisensa koska se, mitä olen kuullut. en ole itseäni hänenlaisena pitänyt. miksi hänenlaiseksi verrattu?
en lyö , en juo ja ajattelen kaikkien perheenjäsenten terveyttä.
isännän mukaan, he eivät tiedä mitään pahempaa keinoa satuttaa kuin vertaamalla minua isäänsä.

 niin ne soitteli lastensuojeluun.
Totta kai se suututti kun valheita sinne lateli.
että silloin kun olin itsetuhoinen, josta kerroin. olin muka miehen kimppuun puukolla käynyt vaikka itseäni olin viiltelemässä.

no nykyään isäntä ei ole ollut tekemisissä heidän kanssaan että kiitos siitä että rehellisyys maan perii.
vaikka olisin toivonut isännältä taistelutahtoa(puhua heille totta, joka pahoittaisi niiden mieliä, eli totuus sattuu  ) mutta ymmärsin että ne tekee kaikkensa satuttaakseen meitä sen jälkeen


eli sellainen sekasorto, se oli.

meillä suhteen alusta asti oli henkistä kärsimystä koska mies teki tahallaan minua mustasukkaiseksi ja sen myötä halusin erota, jolloin mies uhkasi tappaa itsensä , enkä uskaltanut ensin.
sain neuvon ettei ne tee sitä tosissaan, jolloin yritin erota ja tämä veti uni lääkkeitä ja joutui teholle. en uskaltanut erota ja masennuin jonka vuoksi olin miekkarissa mutta valo alkoi paistaa tunnelin päässä, vasta sitten kun sain esikoiseni.
Eli sain syyn elää, taistella vastaan.



kyllä olen ihmistä rakastanut ja rakastan vieläkin, etten sen vuoksi ole joutunut kärsimään.


 
Rosytar - kiitos tarinasi jakamisesta, kuin myös Rigsu!

Alkuperäinen täällä kirjoittelee...

Mies löysi jostain voimia ja halua yrittää ja parempaan ollaan oltu menossa. Mutta apua ei edelleenkään suostu hakemaan ja tuntuukin, että tiettyjen asioiden kanssa ollaan hirvittävässä noidankehässä... Vaikka näen, että mies monelta osin YRITTÄÄ todella enemmän, ja tuntuu paljon paremmalta olla yhdessä - olen saanut huomiota ja hellyyttä 90% enemmän kuin koko syksyn aikana, niin silti monet asiat jäävät vain sanojen ja tyhjien lupausten tasolle... En tiedä - vaadinko mä vaan liikaa???

Niinkuin tänä aamuna - pakko saada tämä paha olo purettua jonnekin....
Mies itse sanoi viime viikolla, että josko ottaisi perjantain vapaaksi. Hänellä siis yleensä yksi vapaapäivä viikossa (ei aina sitäkään), ja tämä lupaus oli mulle ihan hirvittävän suuri asia. Sanoin silloin, etten usko ennen kuin näen, mutta että se olisi aivan ihanaa! Lupasi pyhästi, että se onnistuu, hän kuulemma laittaa sen onnistumaan (pystyy siis muokkaamaan päivänsä ihan oman halunsa mukaan). Toissapäivänä buukkasi jo töitä lauantaille (kuulemma ihan pakollista), eilen soitti töistä, että oli pakko ottaa tälle päivälle "yksi pikku juttu". Vielä tässä pettymykseni nielin, vaikka koville ottikin, mutta illalla tämä päivä olikin sitten muuttunut jo täydeksi työpäiväksi...

Kun sitten tänä aamuna neljän tunnin yöunien (lapset valvottivat, kun kaksi vanhempaa ovat kipeinä) jälkeen kerroin, että tuntuu pahalta enemmän jälleen kerran petetty lupaus (mitä on ollut lähes poikkeuksetta kaikki miehen lupaukset teoista!), pahemmalta kuin menetetty vapaapäivä... Sen sanottuani kai ansaitsin haukut kusipäisyydestäni, ymmärtämättömyydestäni ja kyvyttömyydestäni sopeutua. Olen kuulemma kusipäinen, uusavuton nainen... Samaan aikaan pyöritän tätä taloutta vastasyntyneen, kahden pienen ja tällä hetkellä viiden koiran kanssa. Nytkin kun aamuhommat lasten kanssa on hoidettu, mietin millä saisin vauvan nukkumaan edes hetken että pääsisin hoitamaan koirat... Tiedän, ettei mies pärjäisi täällä tällä hetkellä edes puolta päivää, ja siksi nuo sanat ja haukut tuntuvat NIIN pahalta ja epäoikeudenmukaisilta!! Ottaa kuulemma eron kun mä olen niin mahdoton. Alkaa olemaan oma mitta NIIN täynnä, tuntuu että mulle se on jo ihan sama. Miestä ilahduttaakseni olen yrittänyt nyt joka päivä tehdä edes jotain "ylimääräistä", eilen pesin mm. ikkunat. Ruokaa olen laittanut joka päivä isot annokset, jollei tilanne lasten kanssa ole ollut aivan mahdoton (tämä oli miehelle keskustelun jälkeen kuulemma tärkeä asia) mutta hän ei näitä asioita edes huomaa... Sanoo arvostavansa, mutta mitkään teot eivät sitä koskaan osoita. Toivottavasti muilla on ollut parempi naisten päivän alku...

Pitäisköhän vaan pakata ne laukut lopullisesti ja antaa miehen naida työtänsä... :/

 
Takaisin
Top