Erityislasten vanhemmat: mitä ei saa sanoa ja mitä pitäisi sanoa?

Aiarana

Aiarana

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Ystäväni nuorimmainen alkaa näyttämään kehitysviiveitä ja autismin merkkejä. Tilanne on herkkä perheelle.

Miten ystävänä toimisin? Miten te erityislasten vanhemmat haluaisitte, että ystävät tekisivät? Saako kysyä ja mitä saa? Mitä ei missään nimessä saa sanoa tai kysyä? En haluaisi loukata ystävääni kysymällä mitään, mutta en myöskään olemaan kysymättä, sekin voi loukata.

Itse olen aika "tunnekuollut", niin pakko on tällaisia kysyä viisaammilta. En ole kovin tunneherkkä, mutta tämä ystäväni on.
 
Eiköhän tuohon tilanteeseen puututa neuvolassa tai jossain muualla jos siihen nähdän aihetta.
Vanhemmat myöskin itse ovat hyviä mittareita monesti noissa asioissa. Jos he eivät ole huolestuneita niin ei siitä minun mielestäni tarvitse muidenkaan olla.
Itse sain riittävästi ihmettelyä osakseni, kun oma lapseni ei vielä kaksi vuotiaana puhunut sanaakaan. Enkä todellakaan jaksanut enää edes vaivautua puimaan koko asiaa jokaisen ihmisen kanssa, koska tiesin tasan tarkkaan ettei lapsella mitään hätää ole. Ja kun sieltä puhe alkoi niin sen jälkeen häntä ei ole hiljaiseksi saatu..
Olen myös sitä mieltä, että mikäli ei itse ole ammattilainen ko. asioissa niin ei voi puhua kehitysviiveistä saati autismista, koska ne ovat aika suuria ja isoja asioita jotka ihan taatusti näkyvät muuallakin esim. vaikka nyt siellä neuvolassa sitten..
 
En siis tarkoita, että tekisin arviointia, vaan sitä, miten ystävän roolissa tulee olla, kun toisella on erityislapsi.
 
Sitten minä ymmärsin väärin, kun luulin, että tämä lapsi josta puhuit ei olisi saanut vielä mitään näitä diagnooseja vaan sinusta tuntuu, että lapsi niistä "kärsii" ja haluaisit ottaa ne hänen äitinsä kanssa puheeksi.
 
Tässä sen näkee miten kirjoitettua tekstiä voikaan tulkita väärällä tavalla :D
Itse ehkä odottaisin, että tämän lapsen äiti ottaa itse sen asian esille ja siinä samalla voit kertoa, että kuuntelet ja tuet mielelläsi häntä asioissa jos hän sitä kaipaa. En lähtisi tuputtamaan mitään, koska ei voi tosiaan tietää kuinka herkkä aihe tämä äidille on. Kun vain saisit jotenkin selville minkälaiset äidin tuntemukset ko. asiaa kohtaan on niin siitä olisi helpompi päätellä haluaako äiti ylipäätään puhua asiasta. Joskus kirjoittaminen voi myös olla hyvä keino. Toisille se on helpompaa kuin puhuminen, mutta kuten tässäkin yhteydessä nähtiin. Sanat ovat aina taas jotenkin tulkinnanvaraisia ;)
Toivottavasti saisit jotenkin ilmaistua asiasi hänelle<3
 
Voisit ehkä kysyä neutraalisti että miten menee/miten olet jaksanut. Jos siis haluat varovaisesti tarjota tukea sen sijaan että odotat, ottaako ystävä asian puheeksi. Asian voivottelua en suosittele. Ystävä voi mennä siitä puolustuskannalle tai tuntea olonsa surkuteltavaksi. Uskoisin myös että on aika turvallista kertoa että sinulle voi puhua mistä hyvänsä tai jos jokin painaa mieltä. Tai itse ainakin arvostaisin sellaista enkä pitäisi sitä liian tuputtavana. :)
 
Minä kysyisin suoraan, että haluaako lapsen asiasta puhua ja miten toivosi sinun huomioivan lapsen tilannetta. Samalla voi tuoda julki halukkuutensa tarjota tukea tai apua. "Mitä sinulle kuuluu" ja "miten voit" ovat aina hyviä kysymyksiä. :)
 
Minä sanoisin, että parasta olisi ihan vain olla läsnä ihmisenä, ei niinkään asiasta utelu, asian surkutteleminen tai muutenkaan siitä jauhaminen. Erityislasta saa selittää jatkuvasti muutenkin ihan riittävästi, tutut ja tuntemattomat kertovat herkästi mielipiteensä "vääränlaisesta" kehityksestä, ja lääketieteelliset jutut hoituvat jo neuvolassa/lääkärissä, joten tervetullutta on sekin, jos joku kohtelee lasta ihan vain lapsena, joka on oma itsensä ja sellaisenaan rakastettava ja täysin riittävä.

Toki voi tarjota apua käytännön hommissa, jos esim. vanhempi joutuu lähtemään lapsen kanssa tutkimuksiin, ja isosisarus tarvitsee hoitajaa, voi tarjoutua hoitajaksi, tms.

Jos vanhempi haluaa puhua asiasta, on ihan hyvä todeta, että kuunteleva korva löytyy.
 
Takaisin
Top