veronicat
Jostain jotain jo tietävä
Moikka kaikille!
Ei ole ollut paikkaa mihin kirjoittaa omasta keskenmenosta.. koska omani ei ollut minulle sydäntä riipivä, fyysisesti rankka, henkisesti hajoittava vaan ainoastaan luonnollinen järjestelmä deletoida elinkelvottomat..
Sain keskenmenoni 9+3 viikolla ja kärsin vuodot, kivut tms. niinkun kuuluukin ja ultrapäivän tunsin haikeutta menetettyä tyyppiä kohtaan, raskautta kohtaan. Yhtäkkinen tieto sai minut itkemään muutamaan kyyneleen miehelle soittaessani sairaalan pihasta.
Mutta ei, en osaa olla surullinen enää (tapahtuneesta 2 vkoa), en tunne hajoavani tai ole muutoinkaan rikki.
Lapsi oli todella toivottu ja uusikin saa tulla heti kun on tullakseen, siitä ei ole kiinni.
Olen kuitenkin huomannut että kun puhun tästä minun odotetaan olevan hajalla, kertominen kirvoittaa aina kaikilta muilta saman kokeneilta surullisen tarinan joka on täynnä tuskaa ja hiljaisuutta kun kerron etten osaa jäädä kiinni tapahtuneeseen negatiivisessa mielessä.
Ei en ole mikään kukkahattutäti joka luottaa luontoon ja sen parantavaan voimaan kaikessa.. ei en ole sydämetön ilkimys, enkä edes lapsivastainen vaan kolmen ihanan lapsen äiti..
Syyllisyyteni kumpuaa vain siitä mitä minun tulisi kai olla ja tuntea? Ahdistunut, itkuinen, surullinen ja vimmalla uutta yrittävä..
mutta en ole. Tunnen on luonto on hoitanut homman niinkun pitää ja sillä on syynsä. Uutta ei tehdä vaan se saadaan ja jatkan hymyillen eteenpäin. Kaikella on tarkoituksensa???
Onko muita jotka kokevat samaa tai ihan päinvastaisia tunteita?
Ei ole ollut paikkaa mihin kirjoittaa omasta keskenmenosta.. koska omani ei ollut minulle sydäntä riipivä, fyysisesti rankka, henkisesti hajoittava vaan ainoastaan luonnollinen järjestelmä deletoida elinkelvottomat..
Sain keskenmenoni 9+3 viikolla ja kärsin vuodot, kivut tms. niinkun kuuluukin ja ultrapäivän tunsin haikeutta menetettyä tyyppiä kohtaan, raskautta kohtaan. Yhtäkkinen tieto sai minut itkemään muutamaan kyyneleen miehelle soittaessani sairaalan pihasta.
Mutta ei, en osaa olla surullinen enää (tapahtuneesta 2 vkoa), en tunne hajoavani tai ole muutoinkaan rikki.
Lapsi oli todella toivottu ja uusikin saa tulla heti kun on tullakseen, siitä ei ole kiinni.
Olen kuitenkin huomannut että kun puhun tästä minun odotetaan olevan hajalla, kertominen kirvoittaa aina kaikilta muilta saman kokeneilta surullisen tarinan joka on täynnä tuskaa ja hiljaisuutta kun kerron etten osaa jäädä kiinni tapahtuneeseen negatiivisessa mielessä.
Ei en ole mikään kukkahattutäti joka luottaa luontoon ja sen parantavaan voimaan kaikessa.. ei en ole sydämetön ilkimys, enkä edes lapsivastainen vaan kolmen ihanan lapsen äiti..
Syyllisyyteni kumpuaa vain siitä mitä minun tulisi kai olla ja tuntea? Ahdistunut, itkuinen, surullinen ja vimmalla uutta yrittävä..
mutta en ole. Tunnen on luonto on hoitanut homman niinkun pitää ja sillä on syynsä. Uutta ei tehdä vaan se saadaan ja jatkan hymyillen eteenpäin. Kaikella on tarkoituksensa???
Onko muita jotka kokevat samaa tai ihan päinvastaisia tunteita?