Epätodellinen olo

O

Odottajako

Jostain jotain jo tietävä
Heipsan leidit, täällä yksi plussanut (neljä haamuviivaa, neljänä eri päivänä) ihmettelee tätä tilannetta. Olo on epätodellinen. Olen jo pitkään halunnut lapsen, mutta silti tämä asia pääsi hieman yllättämään, sillä ei ole tärpännyt viimeisten vajaan kolmen vuoden aikana yrityksestä huolimatta. Kertaakaan ei ole siis ollut edes haamuviivaa testeissä. Ja nyt kun oli, niin on todella vaikeaa uskoa, että jotain siellä mun sisällä on nyt eri tavalla kuin aikaisemmin. Vielä monta viikkoa edessä ensimmäiseen ultraan (ny menossa 5+2), jossa todennetaan se, että onko siellä jotain ja mitä siellä on ja missä... Miten tätä epätietoisuutta kestää? Miten te pysytte rauhallisena ja hyvillä ja luottavaisin mielin?

Nyt ois ensikertaiselle hyvät neuvot tarpeen. Varsinkin kun lapsen isän kanssa on hiukan haastava tilanne, joten olen pääsääntöisesti itekseni tämän tilanteen kanssa.
 
Tiedän tunteen, mulla samat viikot ja päivät ja eka kerta myös. Mä yritän vaan jotenkin luottaa omaan kehooni. Mulle tuli jo ennen testiä tosi voimakas mielikuva, että olen raskaana ja että kaikki on hyvin. Kun alkaa mopo keulia ja hermostuttaa, yritän palata siihen tunteeseen. Yritän myös ajatella sitä, että vaikka keskenmenot on yleisiä, näillä viikoilla raskauden jatkuminen on todennäköisempää kuin keskeytyminen.
 
Mä yritän kans luottaa omiin tuntemuksiini ja hyvään oloon sekä siihen faktaan, että tässä kohtaa on kai yli 85% (?) mahdollisuus, että raskaus jatkuu normaalisti. Melekoset piinaviikot on joka tapauksessa edessä :wideyed:
 
Osaatteko kertoa enemmän noista prosenteista, millä viikolla on mikäkin todennäköisyys ettei keskenmenoa enää tulis? Helpottais tätä murehtimista paljonkin!
 
Ei mulla kyllä mitään sen erikoisempaa tietoa ole. Jos sydänäänet on todettu ( noin raskausviikko 6) on noin 10% luokkaa keskenmenoriski sinne viikolle 13 asti. Tai jotain sellaista. Mutta ehkä kannattaa ajatella niin, että suurin osa raskauksista päättyy ennen kuin nainen edes havaitsee olevansa raskaana. Sitten kun raskaus on todettu, on todella paljon todennäköisempää, että raskaus jatkuu kuin keskeytyy.
 
Selviäm. km-riski
0-6 pv 25% 56%
7-13 pv 55% 25%
14-20 pv 73% 8%
3-5 rvk 80% 8%
6-9 rvk 96% 7%
10-13 rvk 92%* 4%
14-17 rvk 96% 1%
18-21 rvk 97.5% <1%
22-25 rvk 98% 0.33%
26-29 rvk 98% 0.30%
30-33 rvk 98% 0.30%
34-37 rvk 99% 0.34%
>37 rvk >99% 0.7%

Tuollainen löytyy ainakin netistä. Lähde ei ole varma, joten lääketieteellisenä faktana en pitäisi, mutta jos se rauhoittaa mieltä, onko sen niin väliä. :) Vasemmalla päivää hedelmöityksestä/raskausviikot, selviämistodennäköisyys ja km-todennäköisyys. Jos syke on nähty ultrassa, on km todennäköisyys jo melko pieni. Rv10 jälkeen kaikki elimet ovat jo muodostuneet, jolloin virheiden mahdollisuus niissä tippuu pois. Toki aina joku kuuluu noihin pieniinkin prosentteihin ja kohtukuoleman kokeminen loppuraskaudessa on paljon todennäköisempää kuin voittaa seitsemän oikein lotossa.

Jos raskaus menee kesken, se menee kesken. Ei sille voi mitään. Äidin stressi ja huoli eivät sitä voi aiheuttaa, mutta eivät ainakaan paranna sikiön olosuhteita kohdussa. Sen sijaan onnellinen ja rento mieli ovat tutkitusti hyväksi sikiölle. Huolen sijaan yrittäisin kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Murhe ja huoli kun ei lopu koskaan.. se vain pahenee, kun vauva on syntynyt. :)
 
Elokuisista hei! Täällä myös yksi tilastotieteestä rauhoittuva kaipailee kovasti jotain faktoja ja prosentteja pöytään. :s Se maaginen viikko 12 ja nt-ultra on vielä niin monen viikon päässä. Vaikka eihän silloinkaan kaikki välttämättä hyvin ole, mutta että jos olisi niin olen ymmärtänyt että sitten on jo kuitenkin hyvin todennäköistä että raskaus päättyisi onnellisesti synnytykseen?

Apua, kyllä tässä kai saa jännittää koko lopun ikäänsä!
 
Kiitos vastauksista :)

Pääosin otan rennosti ja osaan ajatella positiivisesti, mutta välillä tulee murehdittua. Luulen että murehtiminen loppuu ultran jälkeen. Onneksi osaan kuitenkin 95% nauttia ja olla onnellinen, olen raskaana ja sisälläni on jo niin rakas pieni papu :Heartred
 
Itselläni viime viikolla haamuili testit ja digi antoi raskaana 1-2. Viivat jäi askarruttaa ja tein sit vielä testin jossa oli jo kunnon viivat. Tein sen vielä kunnon pidätyksellä päivällä. Nt-ultraa odotan mutta nuo vahvemmat viivat helpotti. Hiukan. Hetkeksi. Tiedän että jossain nurkan takana se epätietoisuuden tunne vaanii. Yritän olla ajattelematta pahimpia vaihtoehtoja. Ja tehdä nyt vielä sellaisia asioita joita jatkossa kasvava masu estää tai hidastaa :) en tiedä onko järjettömän huono ajatus, mutta meinaan hommata dopplerin kotiin. Viimeksi rv9 sain pienen sykkeen sekunniksi kalastettua. Siihenkin vielä niin pitkä aika :confused:
 
Täällä yksi ahdistunut huutaa myös hep! Yritän kans luottaa itseeni ja omaan kroppaan, sekä oireisiin, mutta on tämä todellakin piinaa kuten @Odottajako sanoit.. Täällä tänään 5+2, takana on 1 tuulimuna ja 2 km, onneksi löytyy yksi ihana vilkas 1v5kk tyttökin :Heartpink

Olen kofeiinin ylikuluttaja, ja siitä olen pyrkinyt luopumaan nyt, koska olen lueskellut noita juttuja kofeiinin vaikutuksista keskenmenoihin. Hagin kofeiiniton kahvi on yllättävän hyvää :coffee

Doppleria olen mietiskellyt hankkivani, onko muilla ja onko suosituksia? Eihän niitä ääniä vielä tässä vaiheessa kuulu, mut sit myöhemmin..
 
Mulla on doppleri kotona. Taitaa olla jokin halvin merkki angel sound. Hyvin sain edellisessä raskauksessa sydänäänet kuuluviin raskausviikolla 9. Toi todella paljon milelenrauhaa kun pystyi aina tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Itsellä myös 3 keskenmenoa takana, niin en osaa olla kovin luottavaisin mielin.
 
Odottajako, siitä ekasta haamusta se alkaa ja ei se pääty koskaan. Eka jännätään, pysyykö tyyppi mukana, sitten jännätään onko kaikki kunnossa, sitten jännätään ekat ja tokat ultrat, sitten jännittää miten synnytys menee, sitten kätkytkuoleman riski, sitten itsensä telomis ja ei kai laita hellaa päälle, tai tipu sohvalta.. sitten tulee kaikki kehitys asteet, osaako puhua/oppiiko puhumaan, oppiiko leikkaamaan saksilla, osaako numerot jne. Lapsi alkaa liikkua kavereiden kanssa yksin ulkona, mitähän sielä tapahtuu kun ei ole valvomassa? Ei kai lasta kiusata, tai ei kai hänestä tule kiusaaja. Lapsen reviiri kasvaa, on yökyläilyä ja muuta, napanuora venyy ja paukkuu ;) :P . Täytyy vaan uskoa ja luottaa. Itellä meni edellinen kierto kesken. Epätodellinen olo. Toisaalta kaksi lasta oon tähän maahan saattanut, joten yksi keskenmeno on todella vähän.

Tsemppiä kaikille. Niin tapahtuu kun on tarkoitus. Ite pystyn onneks järkeillä sen keskenmenon niin, että mielummin menee kesken, kun syntyisi todella suurien ongelmien kanssa. Vähän kylmästi ajateltu, mut se auttaa itseä. Tietysti vaikka lapdi syntyiskin erinäisten ongelmien kanssa, otan hänet lämmöllä ja avosylin vastaan :) . Kaikille tsemppiä ja toivottavasti kyytiläisillä on kaikki kunnossa, kun ovat tähänkin asti jo mukana olleet <3
 
Tilastollisesti äidit saavat yhtä monta elävää ja kuollutta (km) lasta elämässään. Jos jollain on 10 km, eikä yhtään elävää, voi toisella äidillä olla ne kymmenen elävää, eikä yhtään keskenmennyttä. Valitettavasti näin.. :/
 
Mulla on siinä suhteessa epätodellinen olo, etten tahdo uskoa, että jo yk 2 tärppäs, kun edellisellä kerralla kesti 9 kk. Ja just sellainen olo, että kyllä tää kesken menee... vaikkei siis mitään syytä ajatella niin. Vaikka raskaus on toivottu, jotenkin näin nopean tärppäyksen jälkeen tuntuu, että oonko mä valmis tähän. Viimeksi ehti niin hyvin sulatella omia ajatuksia.
 
Odottajako, valitettavasti, kuten danonina sanoi, niin ei tää huoli ja murehtiminen koskaan lopu. Aina löytyy joku asia, josta murehtia oman lapsen elämässä sekä ennen että jälkeen syntymän. Esikoisen odotuksessa pahin paniikki mulle iski päivää ennen ekaa neuvolaa. Ei ollu mitään oireita ja ei tuntunut mitenkään, että olin raskaana. Itku kurkussa varasin ja onneksi sain ajan varhaisultraan heti samalle päivälle. Tuntu, että en kestä mennä neuvolaan ja sitten vasta nt-ultrassa saada selville, että ei siellä ketään olekaan. Ultrassa löytyi viikkoja vastaava alkio ja syke. Koko raskaus konkretisoitu ja olin vähän levollisemmin mielin siitä eteenpäin.

Dopplerin hankintaa harkitsin, mutta päätin sitten olla hankkimatta. Mä oon sellanen luonne, että jos kerran ei sykettä löydy niin saisin itseni sellaseen paniikkiin ja epätoivoon, että se stressi ei ois hyväksi kenellekään. Mä saisin kehiteltyä sykkeiden metsästämisestä oikea pakkomielteen. Neuvolassa kuitenkin kuunnelttin sykkeet joka kerta ja se riitti mulle :) Ekalla kierroksella neuvola-aikoja olikin suht tiheästi. Oli 9 neuvolaa, 2 neuvolalääkäriä ja 2 ultraa ja sitten kävin vielä omakustanteisesti varhaisultrassa ja 3D-ultrassa.

Mä tein nyt tietoisen päätöksen, että en murehdi ja stressaa tätä raskautta. Nautin nyt ja jos jotain menee pieleen niin sitten murehdin ja suren, jos sen aika tulee. Ajattelen, että mahdollinen keskenmeno tai kohtukuolema tuntuu ihan yhtä järkyttävän pahalta murehdin sitä etukäteen tai en. Tähän mennessä oon onnistunut hyvin työntämään negatiiviset ajatukset pois mielestä. Siihen auttaa kyllä sekin, että on tuo 1v 5kk esikoinen pitämässä arjessa kiinni. Ei edes jää samalla tavalla aikaa miettiä raskautta kuin esikoista odottaessa.

Mutta joo, olo on epätodellinen, koska tälläkään kertaa oireita ei juurikaan ole ja en tunne, että olisin raskaana. Silti digin mukaan viikot on noussut ja raskaana ollaan. Näillä mennään ja nautin tästä, kunnes toisin todistetaan :)
 
Mä kuulun siihen vähemmän huolestuneeseen ihmisryhmään. Ja tämä pätee ihan kaikkiin elämäntilanteisiin.

Eka raskaus tuli vähän yllärinä ja testaamaankin havahduin vasta, kun menkat oli viikon verran myöhässä. Silloin tuli ensimmäinen repäisymuljahduspainontunnekipu, ihan erilainen kuin mikään menkkakipu ja heti sillä sekunnilla tajusin, että raskaana ollaan. :grin
Testi sitten vaan vahvisti asian ja heti tuli kunnon leffaviivat.
Alkuun mietin ar-ultraa, dopplerin hankitaa ja vaikka mitä, mutta jotenkin nekin sitten vaan jäi.

Nyt olen hermoillut aavistuksen enemmän, tai sitten vaan aika on kullanut muistot. Tämäkin raskaus sai alkunsa hiukan yllättäen, ihan oli tarkoituskin yrittää, mutta olin varma että tärpit meni ohi miehen matkan aikana. Aloin myös testaamaan hyvin varhain, joka sekin ruokki hermoilua (alkuun negat ja sitten haaaaaaleita haamuja). Isoin syy huolehtimiseen on ehdottomasti fiilis siitä, että eihä kukaan voi lisääntyä näin helpolla. Lähipiirissä vaikka minkälaista vastoinkäymistä kohtukuolemasta totaalilapsettomuuteen.

Nyt on taas tässä noin viikon sisällä olotila rauhoittunut ja mennään ihan vaan rutiinitutkimusten aikataulussa, vaikka taas ehdin jo sitä ar-ultraakin miettimään..eipä tässä paljon hötkyily sitä lopputulosta muuta kuitenkaan. Päivä kerrallaan vaan. :)
 
Mulla on doppleri kaapissa odottamassa, mutta en kyllä voi suositella sitä hermoilijoille mieltä rauhoittamaan. Jos sattuu vaikka olemaan istukka edessä, voi olla tosi vaikeeta kuulla sydänääniä ja siinähän se mieli rauhoittuu... :sorry:
 
Täällä on kyl jotenki epätodellinen olo.
Yli vuosi yritetty ilman yhtäkään plussaa ja nyt sitten plussa pärähti kun oltiin just eka käynnillä lapsettomuushoidoissa käyty :O Ja nyt sitten kun oon lukenu tässä vuoden kaiken maailman vauvapalstoja ja itellä ei oo oikeen minkäänlaisia oireita (paitsi rinnat turvoksissa ja herkät!), jotenki en osaa yhtää iloita tästä :/ ekaan neuvolaanki vielä 5vkoa ja mies ei oikein lämmenny varhaisultralle ku ei siin oo ku 1.5vkoa väliä neuvolan kaa. Pläääh :D
 
Mulla on ihan epätodellinen olo, kun vähän kaikki on elämässä heittämässä kuperkeikkaa. En edes uskalla kirjoittaa tänne kaikkea, mutta näyttää siltä, että lapset olisivat saamassa sisaruksen syksyllä. Ennestään siis kotoa löytyy kolme koululaista (tänä vuonna 10, 11 ja 13). Erinäisistä syistä en edes uskonut, että voin enää tulla raskaaksi, saati, että tällainen odottamaton yllätys sattuisi kohdalle. Plussa siis testattu 15.1. ja sen mukaan LA osuu 22.9. Mutta en todellakaan vielä osaa ajatella, että syksyllä mulla voi olla vauva.

Kaikki pelottaa silläkin tavalla, että oon "ikäloppu". Ihan oikeasti tiedän, että moni saa lapsia mun ikäisenä ja paljon vanhempanakin, mutta riskit on kuitenkin nyt ihan eri luokkaa kuin silloin 23-26-vuotiaana, kun olen kolme ensimmäistä saanut. Lisäksi mulla on nyt reilu viikon ollut jo voimakasta pahoinvointia, mikä aina ei ennusta vain hyviä asioita. Pitäis varmaan selvitellä vähän, miten toimittiinkaan...
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top