Baby blues

[Happy73]

Onko kukaan teistä kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta/alakulosta?

Mulle on tullut oma synnytyksen jälkeinen olotila ihan yllätyksenä. Raskausaikanakaan ei mielialat juuri vaihdellut, kun olen aika tasaisen rauhallinen. Nyt on ollu sellaista selittämätöntä itkuisuutta ja ahdistuneita tunteita. Siis vaikka kaikki on tosi hyvin. Vauva on maailman ihanin ja olen hänestä tosi onnellinen. Mies on upea ja kohtelee mua ihanasti ja tuntuu, että keskinäinen rakkaus on vaan syventynyt. Ja muutenkin kaiken pitäisi olla jees.

Mut silti tulee kummallisia epämääräisiä tuntemuksia, itkettää. Osa on vaan varmaan väsymystä, osa hormoni mylläkkää, en tiedä sit nouseeko jotain juttuja omasta lapsuudesta esille vai mitä tää on. Välillä tulee olo, että en pärjää, vaikka kaikki on hyvin. Välillä omat voimakkaat rakkauden tunteet vauvaan myös ahdistavat: tulee jo luopumisen surua, että kohta vauva ei oo enää pieni suloinen vauveli, ja nämä ainutlaatuiset hetket on ikuisesti mennyttä. Tulee jopa sellaisia ihan irrationaalisia tuntemuksia, että kun itse niin rakastaa vauvaa, niin mitä jos se ei rakastakaan mua?! Ihan hassua, mulla on kyllä kaikin puolin terve itsetunto, eli en käsitä mistä näitä ajatuksia tulee.

Välillä tekisi vain itse mieli käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Onneksi mies on ollut ihanan lohduttava. Onks muilla vastaavia tunnemylläköitä?

 

[janinamiia]

Muikkelis ,kuulostaa tutulta tuo itkuisuus, viikko synnytyksen jälkeen itkeä pillittelin melkein joka asiasta ja paljon! Kuullut että johtuisi niistä hormooniromahduksita (tai mikä se nyt olikaan..?) Nyt ei enään ole vähään aikaa itkettäny ja mieliala ollut aika tasainen :)

Onneksi itsellänikin on ihana mies joka ei pahemmin säikähtänyt itkeskelyä vaan lohdutti tarpeen tullen. :) Jaksamisia Happy73!

 

[tättärä]

Tuttu juttu tuo Babyblues, tosin minulla se on yleensä ollut pahimmillaan jo sairaalassa pari päivää vauvan syntymän jälkeen, mutta sellainen yleinen itkuisuus on sitten jatkunut jonkin viikon kotonakin. mutta siis minulla alkanut liki joka kerta yhtäjalkaa maidonnousun kanssa. Minulla tuohon synnytyksen jälkeiseen tilaan liittyy myös fyysisiä oireita, esim. verenpaine nousee vaikka raskauksien aikana pysyy alhaisena...
Ja tietenkin meillä sitten miehelläkin on juuri tuolloin tapana nälväistä jostain asiasta aivan varmasti ja itken  hänen sanomisiaan päivätolkulla (kuten toisesta ketjusta voi lukea näin kävi tälläkin kertaa...) Minä kaipaisin ymmärtävää olkapäätä ja mies tarttuu johonkin ihan käsittämättömään asiaan ja niinpä kierre on valmis. Jle, joteba jos ei nälvi niin eipä myöskään kummemmin lohduttele vaan antaa itkeskellä. Eli olkaa onnellisia miehistänne, minua joskus hieman nyppii, kun tuntuu ettei ole tipan väliä... tosin tuo hoitaa lapsia ja antaa minun lepäillä rauhassa eli onhan tuokin tapa auttaa, kun eipä muutenkaan isommin tunteita tuo julki...
Babyblues menee tosiaan yleensä ohi muutamassa viikossa, eli jos alakuloisuus (tai yleinen ketutus) alkaa jatkua pidempään niin kannattaa varmaan puhua neuvolassa ja selvittää, onko kyseessä väsymysreaktio (kuten täällä nyt...) tai jotakin muuta.

 

[Mystis]

Mulla oli alkuun kans et itkin joka asiasta yms,mut nyt alkaa ehkä vähän ilmaantua pientä masennusta..
Joo rakastan lastani,enkä ikinä vois sille mitään pahaa tehdä mutta välillä kauhistuu omia ajatuksia!
Ja joskus vauvan itku,vinkuminen ja huuto ärsyttää aivan älyttömästi

 

[Bluerose]

tuttua tuo masentuneisuus/alakuloisuus..

mulla välillä tulee kausia että olen ihan maassa...ajatukset pyörii että onko tuo edes minun vauva, olenko synnyttänyt, miksi ei tissi kelpa ymsyms...silloin tulee itku milloin mistäkin...mutta onneks on ihana mies joka halii ja kuuntelee ja lohduttaa ja osaa juuri oikeilla sanoilla piristää.

mutta suurimmaksi osaks olen ihan iloinen ja TIEDÄN että tuo pieni mies on minun kultaseni 

 

[Outihuraa]

Mulla iski jo masennus raskauden aikana. Siihen liittyi niin mieheni ja minun pitkä välimatka ja tuntemukset etten pärjää pienen vauvan kanssa yksin. Olin todella uupunut ja itkuinen kaiken aikaa, että menin saamaan hoitoa ihan klinikalle. Hyvä, että tiedostin tarvitsevani apua, sillä takaraivossa oli kumminkin olo että äidin pitää olla terve jotta voi pitää pienestä huolta. 

Nyt olo on parantunut paljon, niin lääkityksen kuin ihanien tukihenkilöiden kanssa + että mies on saanut isyyslomaa koulusta ja tullut luokseni huolehtimaan minusta ja vauvasta. 

Kannattaa aina pyytää apua, kun olet siinä pisteessä, ettet pärjää enää itse. Itse olen saanut siitä paljon apua ja itseluottamusta pienen hoitoon. Muuttokin miehen luo kuulostaa nyt paljon helpommalta eikä se tunnu enää niin mahdottomalta tehtävältä. Paljon on auttanut sekin, että mies on niin sitoutunut meihin... Ihana tunne on, kun tietää olevansa rakastettu ja ihana on ollut tämä alkutaipale pienen vaavin kanssa... 

Kaikille toivon parempaa vointia ja jaksamista uuden perheenjäsenen kanssa! 

 

[Happy73]

Mulla alkaa olo tila helpottaa. Johtuu varmaan osin siitä, että arki alkaa sujua ja pääsee jo liikkeelle vauvan kanssa. Ja saan jo nukuttuakin sen jälkeen ku alettiin antaa korviketta ja vauva saa nyt tarpeeks ruokaa.

Tosin joka päivä tulee jossain vaiheessa tunne, että en oo saanu tänäänkään mitään hyödyllistä aikaseks (olen aiemmin ollut melkos tehokas ja aikaansaava tapaus), mutta onneks heti perään tulee vapauttava oivallus, että ei tarviikaan. Riittää kun pidän vauvasta hyvää huolta. Varmaan tässä äitiyden aikana opin uusia asioita... ja nauttimaan siitä, että aina ei tarviikaan olla tehokas ja saada aikaseks. :)