Baby blues

[syllogismi]

Musta tuli 12.7. maailman täydellisimpien kaksospoikien äiti. Sairaalassa oltiin viisi päivää ja jo siellä itkeskelin aika paljon, mutta kotona tää on mennyt ihan naurettavuuksiin (eilen itkin mm. laastareita, jotka vielä oli toisen vauvan kantapäässä sairaalassa otetun verikokeen jäljiltä. Sairaalarannekkeet on edelleen pojilla jaloissa koska niiden pois ottamisesta vasta parku tuleekin.)

Tiedän että olotila on todennäköisesti ohimenevä, mutta onhan tää elämä aika rajoittunutta kun en muuta tee kuin syötän, vaihdan vaippoja, katselen poikia nukkumassa ja itken itkemästä päästyäni. En oikeasti tunne nälkääkään. Osittain en myöskään edes haluais tän menevän ohi, koska lapsiluku on lähes varmasti nyt kerralla täynnä eikä nämä ekat päivät ja viikot tule koskaan takaisin.

Kokemuksia? Vertaistukea? Hei katos itken taas.

 

[Pilkki24]

Ensinnäkin onnea kauheasti!

Vaikka en muista, että olisin ollut mitenkään kauhean alakuloinen niin olin useamman viikon synnytyksen jälkeen kyllä hieman itkuherkkä. Itkin milloin mitäkin, mutta kyllä se sitten aikanaan laantui.

Neuvolassa kyllä kyselevät ja sieltä saa apuja, jos tuntuu, että menee mahdottomaksi tai alkaa jopa masentaa.

 

[syllogismi]

Ensinnäkin onnea kauheasti!

Vaikka en muista, että olisin ollut mitenkään kauhean alakuloinen niin olin useamman viikon synnytyksen jälkeen kyllä hieman itkuherkkä. Itkin milloin mitäkin, mutta kyllä se sitten aikanaan laantui.

Neuvolassa kyllä kyselevät ja sieltä saa apuja, jos tuntuu, että menee mahdottomaksi tai alkaa jopa masentaa.

Sehän tässä on jännää, että alakulosta ei ole tietoakaan - toisin kuin ennen synnytystä, jolloin kävin jo juttelemassa ihan perinataalipsykologin kanssa tilanteesta, ja tapaan hänet uudestaan elokuussa. Tolkuttoman väsynyt olen tietenkin mutta niin käsittämättömän onnellinen ettei omaan päähän oikein edes mahdu ja varmaan siksi purkautuu pillittämisenä.

 

[Pilkki24]

Sehän tässä on jännää, että alakulosta ei ole tietoakaan - toisin kuin ennen synnytystä, jolloin kävin jo juttelemassa ihan perinataalipsykologin kanssa tilanteesta, ja tapaan hänet uudestaan elokuussa. Tolkuttoman väsynyt olen tietenkin mutta niin käsittämättömän onnellinen ettei omaan päähän oikein edes mahdu ja varmaan siksi purkautuu pillittämisenä.

Se on varmaan ne hormonit kun sekottaa pään. Vasta reilu vuosi synnytyksen jälkeen aloin tuntemaan oloni lähellekään normaaliksi. Oli kiva, kun alkoi taas järki juoksemaan.

 

[syllogismi]

Jahas, ensi kesää odotellessa siis

 

[Meliora]

Onnittelut sinne!!

Omaan korvaan kuulostaa kyllä hyvin tutulta Olin ekat viikot tosi herkillä ja just itkeskelin vähän kaikelle. Pahimpana tietty kaikki vauvaan tai vauvoihin liittyvät asiat, mietin itku silmässä vaikka meidän vauvan vähän rankkaa alkua ja just tuota, että kuin se kasvaa ihan liian nopeeta. Sellasen kans muistan, ku mies oli kerran hakenut meille pizzat ja multa puuttui yksi täytteistä. Itku tuli

Ja joo, oli se kyllä alkuun niin intensiivistä ekat kuukaudet. Mutta siitä se lähtee vähän helpottamaan... Samaistun kyllä niin tuohon, että samalla sitä odottaa vauvan kasvavan ja samalla sitä suree, kuin äkkiä se kasvaa

 

[syllogismi]

Mulla on muuten ilahduttavan aikataulutettua tää itkeskely. Alkaa aina joskus neljän-viiden aikaan iltapäivällä, jatkuu ehkä klo 21 asti ja sit loppuu kuin seinään, nyt ei itketä yhtään vaik tarkoituksella miettisin kaikkia niitä asioita mitkä tänään sai kyynelehtimään. Helpottaa elämää mut ei kovin paljon

 

[Iiris92]

Onnea kovasti! Kyllähän tuo kuulostaisi synnytyksen jälkeiseltä herkistymiseltä, joka menee ohi. Mullakaan ei ollu muistaakseni nälkä tuossa vaiheessa, mutta eiköhän se ruokahalu normalisoidu sinulla kuten muutenkin olo ajan kanssa, päivä kerrallaan. Mua ei tainnu kauheesti itkettää (herkistymisen takia, itkin muita juttuja), mutta en ollut ihan oma itseni ensimmäisinä viikkoina, oli paljon sopeutumista, ja esim. asiat jotka aiemmin olivat ahdistaneet ja pyörineet mielessä, eivät enää pyörineetkään mielessä vaan fokus oli pikkuvauvassa. Itse ajattelen, että tuo mitä sinäkin koet, on hyvä asia, ajatukset ja kaikki huomio on nyt lapsissasi, ja se on luomassa hyvää pohjaa koko loppuelämän yhteiselle taipaleelle. Toki älä unohda itseäsi, myös sun hyvinvointi on tärkeää

 

[Aakkoset]

Musta tuli 12.7. maailman täydellisimpien kaksospoikien äiti. Sairaalassa oltiin viisi päivää ja jo siellä itkeskelin aika paljon, mutta kotona tää on mennyt ihan naurettavuuksiin (eilen itkin mm. laastareita, jotka vielä oli toisen vauvan kantapäässä sairaalassa otetun verikokeen jäljiltä. Sairaalarannekkeet on edelleen pojilla jaloissa koska niiden pois ottamisesta vasta parku tuleekin.)

Tiedän että olotila on todennäköisesti ohimenevä, mutta onhan tää elämä aika rajoittunutta kun en muuta tee kuin syötän, vaihdan vaippoja, katselen poikia nukkumassa ja itken itkemästä päästyäni. En oikeasti tunne nälkääkään. Osittain en myöskään edes haluais tän menevän ohi, koska lapsiluku on lähes varmasti nyt kerralla täynnä eikä nämä ekat päivät ja viikot tule koskaan takaisin.

Kokemuksia? Vertaistukea? Hei katos itken taas.

Onnea vauvoista! Ihanaa, että kaikki mennyt hyvin ja olet saanut kaksi ihanuutta elämääsi

Ensimmäiset kuukaudet on aikamoista hormonien ilotulitusta. Se kyllä menee aikanaan ohi, kun hormonit tasaantuu

 

[Haaveilua96]

Onnea
Täällä hyvin tuttua toi itkuisuus, ekat viikot itkin jatkuvasti, kun miehen piti lähteä töihin ja jo edellisenä iltana aloin itkemään, että mies jäisi kotiin etten halua olla alle viikon ikäisen kanssa yksin kotona. Tuntu, että kaikki oli jotenki surullista se meni onneksi ohi ja hormonit alkoi pikkuhiljaa tasoittua

 

[Toinenkierros]

Vauva on nyt 4-päiväinen ja kyllä itkettää lähestulkoon kaikki Kuvia ei meinaa pystyä katsomaan jne. Välillä tuntuu, että tästä ei tule mitään ja seuraavassa hetkessä kaikki onkin hyvin.
Yöt pelottaa eniten, stressaa etukäteen kuinka vähiin unet jää.

 

[syllogismi]

Jaaaa justiinsa kun luulin että tunnemyrsky alkais olla tasaantunut niin ajassa kolme viikkoa synnytyksestä itkeskelen taas päivittäin univelka varmaan alkaa painaa. Mut ei tätä kyllä vaihtais mihinkään

 

[Tuuttis]

Meidän kuopus syntyi viikko sitten ja sukelsin taas syvään päätyyn baby bluesin kanssa. Esikoisen kanssa baby blues (joku sanoisi synnytyksen jälkeinen masennus) jatkui niin pitkään kun pumppasin maitoa, eli semmoinen kolme kuukautta meni täydessä sumussa itkeskellen ja aika pimeitä kelaillen. Nyt ajattelin, että elämäntilanne on huomattavasti stressittömämpi, joten eiköhän se baby blues ole helpompi tällä kertaa.

Hah!

Olen itkenyt taas ihan hervottomasti. Siis itken sitä, ettei esikoinen ole enää ainoa lapsi, mietin ollaanko me pilattu hänen elämänsä (on hiukan mustasukkainen) ja oltiinkin itsekkäitä kun saatiin vielä toinen lapsi... Sen lisäksi tietty ahdistus tulevasta ja pelko miten asiat voivat mennä pieleen. Pahimpana stressitekijänä viime kerralla oli imetys ja sen epäonnistuminen ja sen jälkeen ainainen maidon pumppaus. Nyt päätin, että imetysyritykset jääköön, sillä ne vain pahentavat synkkiä ajatuksia. Jo yhdessä päivässä ahdistus on helpottanut ja vaikka pumppaaminen on työlästä, niin neuvolassa todettiin, että pienikin määrä omaa maitoa auttaa siirtämään vauvalle vasta-aineita, joten turha rääkätä itseään kuukausia jos ollaan taas masennuksen partaalla.

Mua on auttanut tosi paljon vauvakuplasta lähteminen, esikoisen kanssa puuhastelu niin, että lähdetään kahdestaan ulos. Korvaamatonta on ollut aikuisten kanssa juttelu, välillä muustakin kuin vauva-asioista. Lisäksi tuntuu tällä kerralla siltä, että tukea saa enemmän: neuvolassa tosi empaattinen terkka kehotti ottamaan yhteyttä milloin vain jos alkaa tuntua siltä, että baby blues on kestämätöntä.

Vertaistuki on kyllä ollut korvaamatonta. Saa laittaa yv jos tuntuu siltä, että haluaisi avautua enemmänkin baby bluesista