arjen jaksaminen ja hermojen menetys?

[evelyn_9]

Pakko avautua ja kysellä täältäkin, että mimmosta muiden äitien arki on? Ootteko karjuvia raivopäitä vaiko hyssytteleviä hissukoita, lasten suhteen siis?

Ite oon kotona vielä tytön kanssa (10kk vanha), töihin olis ens vuoden puolella tarkotus suunnata. Neiti tättähäärä koettelee kyllä niin hyvin välillä äidin hermoja kun ei mene tuo ei-sana perille, ja tekee semmosia kolttosia että kyllä itekkin tietää väärin tehneensä, vetää vaan aina oikein veikeän ilmeen naamalle niin eihän siinä pysty toiselle oikeasti suuttumaan. Rasittavaa vaan, kun kymmeniä kertoja kiellät samasta asiasta ja ei mene perille, ja sitten itketään kurkku suorana kun äiti kieltää. Naapurit varmaan luulee että kidutan tyttöä päivät pitkät.. :o Neiti on tosi ilonen ja hymyileväinen, mutta ihan mahoton draama kuningatar. Ja voihan luoja jos sitä ruokaa ei ole heti nenän edessä kun se nälkä iskee, niin kyllä voikin lähtee ääntä noin pienestä ihmisestä.. Ja musta alkaa kohta tuntumaan, että ollaan koko talvi sisätiloissa, kun saa tapella jo nyt noiden vaatteiden pukemisen kanssa; se on hirveää itkua ja vääntelehtemistä jo sisävaatteita pukiessa, niin voitte kuvitella mitä huutoa ja itkua se on kun ulkovaatteet täytyy pukea.. toisaalta vaan naurattaa aina, mutta joskus tuntuu kyllä että loppuu huumori kesken. Niin, varsinkin, kun oon yksinhuoltajana tässä toiminu kesän alusta asti. Välillä tuntuu että vois heittää vaan hanskat tiskiin ja istua lysähtää lattialle ja sulkee korvansa ja silmänsä kaikelta. Ei toi prinsessa oo ilkeä eikä sinällään "tuhma", on vaan veikeä ja utelias niinku kaikki lapset. Äidin maailman napa. :) Tänään kun päivällä oli niin väsyny leikkien jälkeen että nukahti syliin, niin en raaskinu viedä omaan sänkyynsä nukkumaan, oli pakko vartin ajan vaan kuunnella sen tuhinaa ja tuijottaa sitä kun se nukku sylissä. oih ja voih, miten tää aika menee näin äkkiä? Vastahan me kotiuduttiin sairaalasta ja pelotti koskeakkaan tuohon pikkuseen.. mutta kohta täytyy ruveta jo kakun leipomiseen ja tökätä yks kynttilä keskelle. ohhoh!

Typy on kuulemma ihan samanlainen, kun itekkin olin ihan pienenä, näin aadan mummi kertoili.. Tyttö on ihan mahoton komentelija nyt jo, saas nähdä mimmonen uhmaikä tulee olemaan, ja en todellakaan usko että mikään kamalan helppo vaihe on meillä ainakaan.. :)

Mimmosia lapset teillä muilla on? Onko jotain kepulikonsteja jaksamiseen, ja muuten hei, tuohon hampaiden harjaukseen? Tyttö saa kauhean kohtauksen kun pitäis hampaat pestä niin joutunu väkisin ottamaan syliin ja pitämään päätä paikallaan ja sitten pesemään kun ei niitä pesemättäkään voi jättää. Itte kyllä mielellään imeskelee ja muka harjailee hampaitaan sillä hammasharjalla, mutta auta armias kun joku muu niitä yrittää pestä.. 

 

[malin]

kuullostaa rankalta yksinhuoltajalta mutta eiköhän se siitä vähäks aikaa helpotu ennen tota uhmaikää.. :) meillä ei vielä samanlaista ongelmaa ole mutta jos poika tulee muhu niin sitte en tiiä mitä tekis ku olin kuulemma iha kauhukakara...

 

[Moon]

ssalla...  Hurja vaihe yksinhuoltajalle kun yhteishuoltajuudessakin oli tekemistä.  Meillä oli kanssa varmaan 8-12kk esikoisen kanssa semmosta huutoa ja kiukuttelua.  Joka ikinen vaipanvaihto oli taistelu.  Jokaikinen ruokailu oli taistelu.  Jokainen pukeminen oli taistelu.  Nukkumaanmenoissakin oli siinä vaiheessa häikkää vaikka muuten poika on aina nukkunut hyvin.  Tahto mennä ja liikkua oli mieletön ja kaikki hoitotoimenpiteet oli vapaudenriistoja.  Mä jo ehdin oikeesti kauhistua kun just tuohon aikaan tärppäsi tämä meidän nuorimmainen että tulikohan sittenkin hätiköityä perheenlisäyksessä... Myöhemmin onneksi huomasi että kyllä se rauha palasi sittenkin.

Meillä kanssa poika siis perusluonteeltaan semmonen hirveen elämäniloinen ja vilkas.  Mutta sitä omaa tahtoa löytyy myös.  Ja noita tahtokausia on todellakin ennen sitä kahden vuoden ikää!  Tällä hetkellä eletään mukavaa suvantokautta kun pahimmat juoksut on juostu ja kommunikaatiokin alkaa pelata siinä missä ymmärryskin.

Kesällä olin kyllä helisemässä kun viimeisilläni olin raskaana ja poika testasi tekemällä kaikki mahdolliset kielletyt asiat.  Lukuisia kertoja päivässä.  Kai se halusi äidin huomion jollain tapaa kun voin huonosti enkä pystynyt niin tarmolla juoksemaan perässä.  Ja toisaalta neuvolantätikin totesi että sen ikäinen "ymmärtää että jokin asia on kielletty mutta ei ymmärrä lopettaa".  Mä ainakin väsyneenä karjuin pojalle.  En ole ylpeä itestäni todellakaan, mutta siinä tilanteessa en muuhun valitettavasti pystynyt.  Yritinkin tähdentää miehelle että puuhaisi pojan kanssa enemmän kun minä en enää pystynyt. 

Olen huomannut että kaikissa lasten "vaiheissa" on tärkeää sekä oman jaksamisen että lapsen hyvinvoinnin kannalta että pyytää apua.  Isovanhemmat, tädit, sedät, kummit.  Ihan jo päivän viettäminen yhdessä toisen aikuisen kanssa auttaa.  Saa "jaettua" niitä taisteluja ja lapsi saa ylimääräistä huomiota osakseen.

 

[starletti]

Moon aika viilipytty kaikessa, vain muutaman kerran sanonut kovalla äänellä tytölle että "LOPETA", kun repi mua pienenä hiuksista tai muuta sellasta. Mies siinä heti äkäsesti tuli väliin, ja on muistanut kyllä aikojenkin päästä muistuttaa että olin huutanut tytölle. Hän ei sit kyllä itse tajua jatkuvasti korottavansa ääntään, kun komentaa tyttöä tai kissoja. Noin yleensä oon lepsu, mieleni ei kuohahda juuri mistään. Tyynesti siivoon kaatuneet (kaadetut) maidot lattialta ja mies aina sanoo, että mun pitää alkaa komentaa tyttöä enemmän. Mut sellasen oon huomannu, että kun tyttö alkaa kiukuta vaiks ruokapöydässä tai pukiessa, niin alan hyssyttelemään että lopettas heti huudon. Se on peräsin mun omalta äidiltä, joka yritti aina hillitä mun mielenpurkauksia. Itseasiassa mä yritän hillitä kiukuttelua miehen ja kissojen korvien vuoksi. Jos oltas tytön kans kahdestaan, tyttö sais huutaa niin paljon kuin haluis. Ei se huuto muhun vaikuta mitenkään. Mut muistan sillon kun tyttö alko liikkumaan, ni ensimmäisenä oli käsissä verhot joita veteli aina ja samalla katto huomaako äiti ja sanooko EI. Nyt tyttö on rauhottunu niistä ajoista eikä sitä tarvii kieltää kun ei se minusta mitään pahojaan tee. Ei meillä mitään mihin ei sais koskee. Saa nähdä meneeks mulla hermot, kun lähetään käymään mun vanhemmilla. Heillä kun ei ole niin lapsiystävällinen koti kuin meillä (kaikki arat esineet ovat varmasti tytön ulottuvilla). Hermot siis menee varmaan mun äitiin, joka vois piilottaa just ne tavarat ja ottaa pois pöytäliinat pöydiltä. Mä olin pienenä vedelly kovasti pöytäliinoja ja äiti oletti joskus, että tyttökin tekee samaa. No eihän se, kun meillä ei käytetä pöytäliinoja jo kissojenkaan takia. Ties mitä vaarallista sieltä tippuis päähän eikä vois koskaan olla rauhassa. Viime talvena (just tuossa 10 kk iässä), kyllä se pukeminen oli yhtä taistelua. Samoten vaippojen laitto (se on vieläkin), mut sillon siirryttiin käyttämään housuvaippoi ja vaipat päälle sylissä tai lattialla (ei hoitopöydällä). Hm...tyttö on nyt sen 1 v 7 kk ja mies laittaa vaipat ja vaatteet vieläkin hoitopöydällä ja tyttö on aika rauhallinen sillon. Eli se on naamasta kiinni kelle kiukutaan ja kelle ei

 

[maarinen]

Täällä kanssa noi yleensä ottaen "lepsu" mutsi. Mutta tottakai, kun aikansa hiertää yksin mukulan kanssa asioita ja nurkkia neljän seinän sisällä, niin voimat aj jaksamien on lopussa. Ja näkee tuosta lapsestakin, että sillä alkaa jutut menemään just vaan kitinään ja kiukutteluun. Enkä sitten lopulta tiedä että kumpi provosioi kumpaa..

Ja just noin, ko STARLETTI sano, mies kyllä muistaa sen  kun minä olen tytölle kivahtanut! mutta omaa toppuuttelua se ei pidä minään! Ja tyyliin, minä olen se joka päivät ja yöt lapsen kanssa touhuan. Myöskin viikonloput, että taidan antaa itselleni anteeksi ennen miestä!

Mutta, että millä ne hermot saa pysymään kasassa?!?!? Varsinkin kun on yksi kaiken aikaa! Tietysti aiskuiskontaktit... mutta jos niitä ei ole? NO sitte pitäis yrittä ees päiväunien ajaksi saada omaan päähän jotain mielekästä täytettä... En tiedä! Ja olis ihana että vois jollekin toiselle aikuiselle puhua vaikuksista ja väsymyksestä, ilman että sinua LUULLAAN VALITTAJAKSI, koska valitustahan se ei missään nimessä ole! Eiks niin?

Rutiinit on eruittäin hyvä päivän pelastus ja taas toisinaan niistä rutineista luopuminen. Yhtä tasapainoilemistahan tää vissiin on. Onneks meillä on tää keskustelupalsta-kulttuuri!

 

[Moon]

Hmmm meiltäkin löytyy mies joka soimaa mua jos korotan ääntäni pojalle tai suutun.  Se oikein haluaa keskustella aiheesta vakavasti (vaikka mistään muusta ei kyllä sitten vakavasti keskustellakaan).  Tiedän ettei pitäisi huutaa mutta mies itse tekee kyllä samaa ja huomattavasti vähemmästä.  Itseasiassa musta tuntuu kohtuuttomalta että mies, joka viettää paljon vähemmän aikaa lasten kanssa (ehkä keskimäärin 3h päivässä) kuin minä, polttaa päreensä lasten kanssa niin helposti - etenkään jos mä en sitä saisi tehdä.

 

[maarinen]

Niin, en minäkään ymmärrä miks isi saa sanoa ja hermostua ja kadota hermoröökille puolenkymmentä kertaa illassa?!?!

Välillä tuntuu, että pääsee ite helpommalla, kun yrittää vaan ite hoitaa ja hyssytellä, ettei tolla toisella aikuisella menen hermo.... Kun on päivän kuunnellu ensin "puhetaidottoman" puhetta, niin ei illalla enää jaksais inspiroitua keskustelemaan! Tai pyytämään apua, ellei toinen itse huomaa tarjoutua!

....Ja varsinkin vihjeet siitä, mitä mä voisin tehdä, jos  pinna alkaa palaa!!!! Grrrrr... Että mee niille ja niille kahville ja soita niille ja niille... Että "tee hyvä ihminen asioille jotain"! Enkä minä tosiaankaan ole semmoinen tyyppi joka lenkuttaa heti naapuriin itkemään, kun ahistaa. Sinne menee mieluummin sillon, kun on KIVAA!

Mut totta toisaalta, kun vaan pääsee ovesta ulos ja johonkin, niin sekin anataa pikkusen voimaa.. ellei sitten vie loppujakin :D

 

[Mamma1/11]

Ja taas kerran totean kuinka ihana oikeasti on tämä palsta missä voi keskustella nimenomaan muiden kanssasisarien kanssa näistä asioista mistä ei ilmeisesti miehet ymmärrä mitään koska eivät ole tosiaan monestikkaan(varmasti on myös poikkeuksia ;))lapsen/lasten kanssa koko päivää kotona... Ja tuntuu kanssa että välillä oikein vähätellään sitä kuinka rankkaa ( mutta myös ihanaa, enkä vaihtaisi tätä kotiäitiyttä kyllä mistään hinnasta mihinkään muuhun)tämä on.

Mutta kun luin tuota tekstiäsi ssalla niin päiväsi ovat aivan samanlaisia kuin minun. Itselläni on kanssa poika kohta 11kk ja aivan samanlaista taistelua kaikki. Luulen että kuuluu ikään. Meillä poika on koko ajan kaapeilla, ja vaikka kiellän niin kohta on uudestaan. Kaappilukot ovat siis jo hankinnassa. Ja raskaammaksi tämän tekee kyllä se kun olen raskaana ja meinaa aina kipeytyä selkä kun joutuu nostelemaan poitsua. Ja ruokailut...... Meillä kanssa huudetaa kurkkusuorana, aivan kuin ei olisi saanut päivään mitään syötävää kun näkee että menen laittamaan syötävää. :/ Ja sittenki vaikka lusikalla jo laitan ruokaa pojan suuhun niin sama huuto jatkuu...  Ja myös tuo hampaiden harjaus on meillä kanssa ongelma. Vaikka en ole siitä sellaista tahallani tehnytkään. Itse kyllä harjaisi(enemmän kyllä mattoja ja sohvaa) ja imeskelee harjaa mutta odotas kun yritän itse tai mies yrittää harjata. 
Mitään konsteja en keksi jaksamiseen, muutakun että tosiaan tämä lapsuus on niin pieni hetki että pitää yrittää nauttia kaikista niistäkin hetkistä kun asiat on helpommin. Kukaanha ei ole sanonut että lapsen saaminen ja kasvattaminen olisi helppoa.
 Mutta kyllä kun poikani, rakas pikkuiseni minua tulee halaamaan ja puristaa käsillään tiukasti niin itkuhan siinä tulee. Kuinka paljon sitä voi jotain rakastaakkaan...  Nuo hetket auttaa jaksamaan sen vaikeammankin ajan.
Voimia kaikille! 
Niin ja olen kanssa aika lyhyt pinnainen. Huudan helposti mutta niin tekee kyllä mieskin. Yritän olla huutamatta mutta myönnän, että välillä  se tuppaa unohtumaan. 

 

[mmj]

Täällä myös hermot välillä koetuksella. Varsinkin tuon ruokailun kanssa, neitille ei meinaa mikään ruoka maistua, päätä käännetään ja huudetaan. Hyvällä tuurilla saat ensimmäiset lusikalliset menemään ja sitten alkaa vääntely ja huuto. Neuvolassa sanotaan että painoa saisi olla enemmän, mutta minkäs teet kun ei syödä?
Ruokaillessa olen pari kertaa korottanut ääntä, mutten olen välttänyt huutamisen vaikka mielessä kyllä raivoan. Olen henkisesti loppu, mieheni käy töiden lisäksi valmentamassa lätkäjoukkuetta ja omissa harrastuksissaan niin häntä ei hirveästi kotona näy. Pääasiallisesti olen tytön kanssa kahden, asumme hieman sivussa keskustasta eikä autoa käytössä joten täällä me kotona suurin osa ajasta vietetään. Ja kyllä välillä tuntuu pää hajoovan. Ei jaksa eikä huvita tehdä mitään.

Maarinen tuolla sanoikin, että jaksamiseen vaikuttaa muu sosiaalinen elämä/sen puute. Itse olen tajunnut että ei minulla kovin suurta sosiaalista verkkoa ole. Kavereita vain muutama ja heidänkin kanssaan lähinnä soitellaan silloin tällöin. Kävin vauvatapaamisissa siinä toivossa että saisin sieltä uusia tuttavuuksia ja tytölle leikkikavereita, mutta eipä siellä kenenkään kanssa tullut ystävyttyä.

 

[Rosalina]

Meillä on vuoden ikäinen vesseli. Hymypoika ja rauhallinen, peruskiltti tapaus. Nyt vaan on juuri tuo kokeiluvaihe, että alituiseen tehdään kiellettyjä asioita. Ja omat hermot välillä kiristyy... Mutta yritän parhaani mukaan ajatella, että tämä vaihe menee ohi. En tykkää huutaa lapselle, mutta tiukasti silti kiellän. Välillä pohdin jopa olenko liian tiukka, mutta tuskin kumminkaan, yritänhän vaan opettaa lapselle tärkeitä asioita ja tehdä itsestäni auktoriteetin, jota tulisi totella ja kunnioittaa. Toki itsekin kunnioitan lastani enkä nipota joka pikkuasiasta, ja muistan kehuakin, jotta lapsi rohkaistuisi kivoihin asioihin.:)

Yritän olla pakottamatta lasta esimerkiksi hampaiden pesuun. Tehdään asiat pojan ehdoilla. Jos hampaiden pesu tökkii niin annan aikaa, pidetään vaikka hetken tauko ja yritetään sitten uudestaan, saatetaan hupsutella välissä tai vaikka laulan pojalle samalla kun harjaan. Näin pysyy omakin mieli parempana.:)

Yritän kaikessa ymmärtää lapsen toimintaa ja koetan olla olematta liian ankara jos lapsi on pahalla päällä. Syliä ja läheisyyttä koetan tarjota paljon, se rauhoittaa sekä lasta että auttaa mua itseäni rakastamaan lasta enemmän.<3

Joskus kun tuntuu että keittää yli niin yritän järjestää itselleni omaa aikaa, jotta saan vähän rentouduttua ja rauhoitettua mieltäni. Kyllä se arki siitä taas sitten alkaa sujua.=)

Helppoa ei todellakaan aina ole, etenkään silloin kun oikein väsyttää, ja toinen lapsi on tulossa. Mutta pitää olla myös itselleen armollinen, että jaksaa.:) Kyllä se siitä, eiköhän me pärjätä.;)

 

[Gampela]

Meiltä löytyy nyt 5,5 kuukautinen temperamenttinen pikku neiti, joka osaa tarvittaessa olla varsinaista tulta ja tappuraa. Toisinaan on ollut todella rankkaa, varsinkin alkukuukausina kun meidän kiusana oli vieläpä hemmetin mahavaivat, mutta nyt alkaa jo pikku hiljaa paistamaan aurinko risukasaan.

Ehkä kaikista parhaiten olen jaksanut oman tukiverkostoni (Äiti, sukulaiset, sisko, mummini) kautta, mutta eräänä hyvänä tapana säästää hermoja on ollut puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Siis yksinkertaistettuna, että jos alkaa ottaa päähän ja jaksaminen on kortilla, niin minä sanon suoraan esimerkiksi vaikka avokille, että nyt vituttaa ja pahasti. Olen huomannut, että puhumisella on todella suuri vaikutus omaan jaksamiseen ja se auttaa myös lähimmäisiä ymmärtämään tilannetta paremmin.
 
Toisaalta suurena apuna on ollut myös ihan vain mahdollisimman lunkki asenne; teen vain kaiken välttämättömimmän ja kiireellisimmän, enkä hosu ja pyöri suorittajamutsina täydellisyyttä hakien, vaan pyrin olemaan armollinen myös itselleni. Helppoa oman asenteen muutos ei tosin ole ollut, sillä meikäläisenkin sisällä asuu pikkutarkka perfektionisti, mutta tietynlaisesta päivärytmistä mikä on nyt alkanut vakiintumaan vaippapöksyllä on myös ollut aivan tolkuttomasti apua arjen pyörittämisen keskellä.