Vieras
Luin tuossa monen monta tekstiä muiltakin, jotka kärsivät tästä samasta, ja itsekkin nyt rohkaistuin kirjoittamaan, niin paha tässä on olla kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä.
Minulla ja miehelläni on 2,5 vuotias ihana lapsi, ja toinen syntymässä loppukesästä.
Mieheni alkoholin käyttö on kohtuutonta, ja jatkunut koko yhdessäolomme ajan. Olemme siis olleet n.6 vuotta yhdessä. Alkujaan ollessamme kahden,en ajatellut ryyppäämisen pe ja la sekä joskus myös ke haittaavan, otinhan itsekkin usein viikonloppuisin,mutta viikolla se ei maistunut toisin kuin siipalleni.
Juotuaan ja humalluttuaan mieheni käytös muuttuu minua kohtaan, ensi alkuun se oli sellaista riidan haastamista ja alistamista, semmoista "sä et oo yhtään mitää"-tyyppisiä tokaisuja.Sitten huoritellaan,lehmätellään, ja sairaaksi haukutaan jos lähen puolustamaan itseäni. Nämä syytökset siis tulevat ihan puskista. Sairaan mustasukkainenkin hän on. Ystävän koostuivat pääasiassa miehistä ennen seurusteluamme, ja ne oli kaikki jätettävä mikäli halusin tämän miehen. Sain kuulla niistä ihan tarpeeksi, joten jäädytin ystäväsuhteeni. Silloin mulla olis pitäny jo hälytyskellot soida,että mies ei ole ihan terve. Mutta ei. minä jäin, ja kestin kaikki ne viikottaiset raivoamiset ja alistamiset.
Mieheni petti minua useasti,netissä ja livenä. Annoin anteeksi katuvalle miehelle.
sitten huomasin olevani raskaana, vastoin lääkäreiden uskomusta. Minulla todettiin munasarjasairaus,eikä minun kuulunut saada lapsia,ainakaan luomuna. No,näin kuitenkin kävi,ja olin raskaudesta hullaantunut. Ikää minulla oli tuolloin toki 21, ja olin enemmän kuin valmis äidiksi. Samoin ajattelin miehestänikin. Hän joi ja joi,samaan tahtiin kuin ennenkin. Riideltiin monet kerrat rajusti,jos otin asian puheeksi, ja ehdotin josko vähentäisi käyttöä. Selvinpäin hän ei koskaan riitoja selvittänyt,tai pyydellyt anteeksi, kuljin sunnuntait seiniä pitkin miettien mitä tein taas väärin,ja miksi mieheni haukkui taas eilen huoraksi ja mielisairaaksi. En enää edes muista mistä hän saattoi pillastua.
Selvinpäin ollessaan mieheni on kuin kuka tahansa juro suomalainen mies. Pidän hänestä sellaisena mielettömästi. Mieheni osaa olla myös kultainen ja leikkisä.
Aloin pohtia narsistin piirteitä, ja sitä mitä mieheni minulle teki päivästä toiseen. Kun lapsi syntyi, elämä oli ohikiitävän hetken seesteistä, kunnes heräsin taas yöllä siihen,että mieheni laukkaa huoneeseen silmät seisoen ja karjuu mun taas tehneen jotain. Yleensä hän epäili mua pettämisestä tai jostain muusta. Kun hän raivosi, hänen silmänsä olivat kuin psykoosissa, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Monta kertaa hän pakkasi tavaransa ja lähti,syyttäen mua kaikesta.. ja aina palasi,kun selvinpäin keskusteltiin ja yleensä se olin minä joka joutui pyytelemään anteeksi käytöstään... vaikken aina tiennyt miksi pyytelin. Selvinpäin luvattiin jälleen että nyt riittää juominen, ja rauhoitutaan.
Yksi kerta sitten hän meni liian pitkälle. Käydessäni koiran kanssa lyhyellä pissalenkillä iltasella, hän jäi muksun kanssa pienessä sievässä sisälle. Kun tulin takaisin,haistoin myrskyn. Hän tuli jälleen silmät seisoen huutamaan että oli nähnyt mun tulevan jostain autosta ulos,jossa oli miehiä! Että olin käynyt jälleen huoraamassa. Minä ihmettelin ja yritin jopa saada häntä lähtemään kattomaan naapurin rouvaa,jonka kanssa juttelin tien päässä koko ajan, jos ei mua usko. Ei auttanut, mieheni raivosi,haukkui,uhkaili ja lähti. Silloin minä soitin aamulla täällä päässä olevaan kriisikeskukseen,ja mielenterveysammattilaisiin että miehelläni on jo harhoja.
Alkoi taistelu byrokratian kanssa. Mieheni veljellä on todettu skitsofrenia,ja psykoosissa uhkasi perhettään. Ammattilaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä että mieheni on saatava hoitoon,ennenkuin tilanne menisi samaksi,kuulemma psykoosin merkit täyttyivät selvästi. Tarvittiin vain terveyskeskuksesta lähete,ja he varaavat huoneen. TK kielsi lähetteen,koska sain mieheni sinne ilman poliisia, kun hän oli selvinpäin. Jäin siis ilman apua,ja mieheni myös. Hän sai antabuskuurin,jota hän söi kolme viikkoa,jonka jälkeen alkoi taas juominen.
Olimme pattitilanteessa.
Muutaman kerran hän uhkasi henkeäni, ja silloin saatoin ajatella lähteväni. Mutta jäin. Lasta hän ei ole koskaan uhannut. Rakensimme omakotitalon ja muutimme maalle omaan rauhaan,tästä kaikesta huolimatta en voinut kuvitella elämääni ilman miestäni.
Juttelin netissä yksi päivä vanhan työkaverini kanssa,hän miespuolinen. Hän kertoi olleensa ihastunut minuun,ja minä myönsin myös tunteneeni ohimennen ihastuksen,mutten koskaan pystyisi miestäni pettämään saati jättämään. Hänelle myös satuin kertomaan mieheni viimeisimmän kilahduksen. Mieheni löysi nämä tekstit. JA nyt minä olen se pettävä huora,eikä hän voi koskaan enää muhun luottaa,eikä rakastamaan samalla tavalla,mutta tarjoaa mulle kodin ja lapsille turvan,ja rakastaa mua,muttei samalla tavalla. En enää tiedä itkeäkkö vai nauraa. En ole siis koskaan mielestäni pettänyt miestäni,en netissä enkä fyysisesti, en samalla lailla kun hän siis minua, jotka minä annoin anteeksi.
kun mieheni minulle huutaa että hänki tarvii omaa aikaa ja mä vaan marisen koko ajan juomisesta ja mitään ei saisi koskaan tehdä, eikä käydä missään ottamassa poikien kans,tuntuu että mä olen tässä se narsisti,eikä mieheni,että mä olen hirveä tyranni kun vaadin miestäni olemaan perheen kanssa kotona, kun minäkin olen.
Nyt kun olen jälleen raskaana, riitelymme on taas voimistumassa. Pelkään joka viikonloppu että mieheni alkaa raivoamaan minulle,tai tulee yöllä makuuhuoneeseen huutamaan ja pelottelemaan. Pelkään että hän jättää meidät tai jotain.
Riitelimme toissapäivänä tästä juomisesta,kun mieheni olisi halunnut mennä baariin,mutta minä sanoin että sovittiin aiemmin ettei hän mene. Minä olin taas mustasukkanen lehmä, ja että enkö mä ymmärrä että kuka on isäntä talossa? ja että mikä mun paikka on?
Mä yritän änkyttää kovaakin vastaan että nämä lapset on tehty yhdessä,ja yhdessä niitä kasvatetaankin. Mulle kuulemma tästä maksetaan,joten mä saan ne hoitaakkin,ja että hänellä on oikeus välillä mennäkki. Joo en mä sitä kielläkkään,haluanhan itsekkin joskus mennä. Mutta tämäkin vklp oli 5 putkeen, kun hän on juonut pe ja lauantaina ihan kännit. Ei mun mielestä ole kovinkaan vähentämistä se,saatika että poikakin alkaa jo ymmärtää kun isi muuttuu otettuaan liikaa. Saatika jos psykoosin oireet palaavat.. Se pelottaa mua eniten. Ja se,että itse käyn myös töissä,niinkuin hänkin,eikä minulle siis makseta kodinhoidontukea tai muutakaan enää. olen ihan yhtälailla työssäkäyvä kuin hänkin..
Olen viimeksi käynyt yksin ulkona tyttöjen kanssa kun poika oli 1 vuoden, ja silloinkin ilta päättyi siihen että mieheni oli kotona juonut olutta, ja soitti sitten mulle oltuani poissa 1,5h että jos en tule heti kotiin,poika jää yksin . Menin kotiin heti taksilla, ja miestä ei näkyny missään. Poika nukkui yksin kotona. Sen jälkeen en ole jättänyt miehelleni lasta,niin kova hinku ei mulla ole baariin lähteä. Minulla ei ole vapaa-aikaa, harrastin ennen ratsastusta korkeallakin tasolla, ja omistin oman hevosen. Senkin mun piti myydä, koska hän niin päätti. ratsastaa en ole enää hetkeen voinut,koska se on hänestä ihan sairas harrastus. Silloin tällöin olen uhmakkaasti vain mennyt ratsastamaan,ja hän on mököttänyt sen jälkeen kotona,tai haukkunu ku mulla on niin vitun typerät harrastukset ja että aina saa hävetä.
Selvinpäin hän kehuu päättäväisyyttäni ja joskus on miettinyt jopa hyvää bisnestä vuokratallisysteemillä,kun meillä tätä maata on. Sitten ne kaatuvat kännipäissä haukkumiseen ja kaikki taas lytätään, mä oon se joka kuvittelee harhoja.
Rakastan ja rakastin tuota miestä kuitenkin täysin, ja ajattelin,ja ajattelen,että jos hänet menetän,minulla ei ole mitään. Ajatuskin lähtemisestä nostaa paniikin ja ahdistuksen pintaan. Onko hän vain saanut minut pyöritettyä narsistin otteeseensa,enkä uskalla lähteä. Olen taloudellisestikkin hänestä riippuvainen. Välillä tunnen voimaannuttavan olon että nyt mä lähden ja otan lapset ja koirat. Mutta sitten,kun mieheni räkäisee vasten kasvojani että siinäs lähet, jos oot lähteäkses,oma on päätöksesi, iskee paniikki, eikö hän välitä vaikka lähtisin? Kuinka nopeasti hänellä olisi jo uusi tässä meidän yhdessä suunnittelemassa kodissa? Meillä on kaikki puitteet kauniiseen elämään.. miksen voi saada sitä??
Tuli pitkä teksti, anteeksi,kuuden vuoden painajaista ei kovin lyhyeksi saa.. en enää tiedä mitä tehdä, alan olla ihan loppu henkisesti,ja pelkään sen vaikuttavan lapsiini.
MUTTA EN USKALLA LÄHTEÄ....
Minulla ja miehelläni on 2,5 vuotias ihana lapsi, ja toinen syntymässä loppukesästä.
Mieheni alkoholin käyttö on kohtuutonta, ja jatkunut koko yhdessäolomme ajan. Olemme siis olleet n.6 vuotta yhdessä. Alkujaan ollessamme kahden,en ajatellut ryyppäämisen pe ja la sekä joskus myös ke haittaavan, otinhan itsekkin usein viikonloppuisin,mutta viikolla se ei maistunut toisin kuin siipalleni.
Juotuaan ja humalluttuaan mieheni käytös muuttuu minua kohtaan, ensi alkuun se oli sellaista riidan haastamista ja alistamista, semmoista "sä et oo yhtään mitää"-tyyppisiä tokaisuja.Sitten huoritellaan,lehmätellään, ja sairaaksi haukutaan jos lähen puolustamaan itseäni. Nämä syytökset siis tulevat ihan puskista. Sairaan mustasukkainenkin hän on. Ystävän koostuivat pääasiassa miehistä ennen seurusteluamme, ja ne oli kaikki jätettävä mikäli halusin tämän miehen. Sain kuulla niistä ihan tarpeeksi, joten jäädytin ystäväsuhteeni. Silloin mulla olis pitäny jo hälytyskellot soida,että mies ei ole ihan terve. Mutta ei. minä jäin, ja kestin kaikki ne viikottaiset raivoamiset ja alistamiset.
Mieheni petti minua useasti,netissä ja livenä. Annoin anteeksi katuvalle miehelle.
sitten huomasin olevani raskaana, vastoin lääkäreiden uskomusta. Minulla todettiin munasarjasairaus,eikä minun kuulunut saada lapsia,ainakaan luomuna. No,näin kuitenkin kävi,ja olin raskaudesta hullaantunut. Ikää minulla oli tuolloin toki 21, ja olin enemmän kuin valmis äidiksi. Samoin ajattelin miehestänikin. Hän joi ja joi,samaan tahtiin kuin ennenkin. Riideltiin monet kerrat rajusti,jos otin asian puheeksi, ja ehdotin josko vähentäisi käyttöä. Selvinpäin hän ei koskaan riitoja selvittänyt,tai pyydellyt anteeksi, kuljin sunnuntait seiniä pitkin miettien mitä tein taas väärin,ja miksi mieheni haukkui taas eilen huoraksi ja mielisairaaksi. En enää edes muista mistä hän saattoi pillastua.
Selvinpäin ollessaan mieheni on kuin kuka tahansa juro suomalainen mies. Pidän hänestä sellaisena mielettömästi. Mieheni osaa olla myös kultainen ja leikkisä.
Aloin pohtia narsistin piirteitä, ja sitä mitä mieheni minulle teki päivästä toiseen. Kun lapsi syntyi, elämä oli ohikiitävän hetken seesteistä, kunnes heräsin taas yöllä siihen,että mieheni laukkaa huoneeseen silmät seisoen ja karjuu mun taas tehneen jotain. Yleensä hän epäili mua pettämisestä tai jostain muusta. Kun hän raivosi, hänen silmänsä olivat kuin psykoosissa, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Monta kertaa hän pakkasi tavaransa ja lähti,syyttäen mua kaikesta.. ja aina palasi,kun selvinpäin keskusteltiin ja yleensä se olin minä joka joutui pyytelemään anteeksi käytöstään... vaikken aina tiennyt miksi pyytelin. Selvinpäin luvattiin jälleen että nyt riittää juominen, ja rauhoitutaan.
Yksi kerta sitten hän meni liian pitkälle. Käydessäni koiran kanssa lyhyellä pissalenkillä iltasella, hän jäi muksun kanssa pienessä sievässä sisälle. Kun tulin takaisin,haistoin myrskyn. Hän tuli jälleen silmät seisoen huutamaan että oli nähnyt mun tulevan jostain autosta ulos,jossa oli miehiä! Että olin käynyt jälleen huoraamassa. Minä ihmettelin ja yritin jopa saada häntä lähtemään kattomaan naapurin rouvaa,jonka kanssa juttelin tien päässä koko ajan, jos ei mua usko. Ei auttanut, mieheni raivosi,haukkui,uhkaili ja lähti. Silloin minä soitin aamulla täällä päässä olevaan kriisikeskukseen,ja mielenterveysammattilaisiin että miehelläni on jo harhoja.
Alkoi taistelu byrokratian kanssa. Mieheni veljellä on todettu skitsofrenia,ja psykoosissa uhkasi perhettään. Ammattilaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä että mieheni on saatava hoitoon,ennenkuin tilanne menisi samaksi,kuulemma psykoosin merkit täyttyivät selvästi. Tarvittiin vain terveyskeskuksesta lähete,ja he varaavat huoneen. TK kielsi lähetteen,koska sain mieheni sinne ilman poliisia, kun hän oli selvinpäin. Jäin siis ilman apua,ja mieheni myös. Hän sai antabuskuurin,jota hän söi kolme viikkoa,jonka jälkeen alkoi taas juominen.
Olimme pattitilanteessa.
Muutaman kerran hän uhkasi henkeäni, ja silloin saatoin ajatella lähteväni. Mutta jäin. Lasta hän ei ole koskaan uhannut. Rakensimme omakotitalon ja muutimme maalle omaan rauhaan,tästä kaikesta huolimatta en voinut kuvitella elämääni ilman miestäni.
Juttelin netissä yksi päivä vanhan työkaverini kanssa,hän miespuolinen. Hän kertoi olleensa ihastunut minuun,ja minä myönsin myös tunteneeni ohimennen ihastuksen,mutten koskaan pystyisi miestäni pettämään saati jättämään. Hänelle myös satuin kertomaan mieheni viimeisimmän kilahduksen. Mieheni löysi nämä tekstit. JA nyt minä olen se pettävä huora,eikä hän voi koskaan enää muhun luottaa,eikä rakastamaan samalla tavalla,mutta tarjoaa mulle kodin ja lapsille turvan,ja rakastaa mua,muttei samalla tavalla. En enää tiedä itkeäkkö vai nauraa. En ole siis koskaan mielestäni pettänyt miestäni,en netissä enkä fyysisesti, en samalla lailla kun hän siis minua, jotka minä annoin anteeksi.
kun mieheni minulle huutaa että hänki tarvii omaa aikaa ja mä vaan marisen koko ajan juomisesta ja mitään ei saisi koskaan tehdä, eikä käydä missään ottamassa poikien kans,tuntuu että mä olen tässä se narsisti,eikä mieheni,että mä olen hirveä tyranni kun vaadin miestäni olemaan perheen kanssa kotona, kun minäkin olen.
Nyt kun olen jälleen raskaana, riitelymme on taas voimistumassa. Pelkään joka viikonloppu että mieheni alkaa raivoamaan minulle,tai tulee yöllä makuuhuoneeseen huutamaan ja pelottelemaan. Pelkään että hän jättää meidät tai jotain.
Riitelimme toissapäivänä tästä juomisesta,kun mieheni olisi halunnut mennä baariin,mutta minä sanoin että sovittiin aiemmin ettei hän mene. Minä olin taas mustasukkanen lehmä, ja että enkö mä ymmärrä että kuka on isäntä talossa? ja että mikä mun paikka on?
Mä yritän änkyttää kovaakin vastaan että nämä lapset on tehty yhdessä,ja yhdessä niitä kasvatetaankin. Mulle kuulemma tästä maksetaan,joten mä saan ne hoitaakkin,ja että hänellä on oikeus välillä mennäkki. Joo en mä sitä kielläkkään,haluanhan itsekkin joskus mennä. Mutta tämäkin vklp oli 5 putkeen, kun hän on juonut pe ja lauantaina ihan kännit. Ei mun mielestä ole kovinkaan vähentämistä se,saatika että poikakin alkaa jo ymmärtää kun isi muuttuu otettuaan liikaa. Saatika jos psykoosin oireet palaavat.. Se pelottaa mua eniten. Ja se,että itse käyn myös töissä,niinkuin hänkin,eikä minulle siis makseta kodinhoidontukea tai muutakaan enää. olen ihan yhtälailla työssäkäyvä kuin hänkin..
Olen viimeksi käynyt yksin ulkona tyttöjen kanssa kun poika oli 1 vuoden, ja silloinkin ilta päättyi siihen että mieheni oli kotona juonut olutta, ja soitti sitten mulle oltuani poissa 1,5h että jos en tule heti kotiin,poika jää yksin . Menin kotiin heti taksilla, ja miestä ei näkyny missään. Poika nukkui yksin kotona. Sen jälkeen en ole jättänyt miehelleni lasta,niin kova hinku ei mulla ole baariin lähteä. Minulla ei ole vapaa-aikaa, harrastin ennen ratsastusta korkeallakin tasolla, ja omistin oman hevosen. Senkin mun piti myydä, koska hän niin päätti. ratsastaa en ole enää hetkeen voinut,koska se on hänestä ihan sairas harrastus. Silloin tällöin olen uhmakkaasti vain mennyt ratsastamaan,ja hän on mököttänyt sen jälkeen kotona,tai haukkunu ku mulla on niin vitun typerät harrastukset ja että aina saa hävetä.
Selvinpäin hän kehuu päättäväisyyttäni ja joskus on miettinyt jopa hyvää bisnestä vuokratallisysteemillä,kun meillä tätä maata on. Sitten ne kaatuvat kännipäissä haukkumiseen ja kaikki taas lytätään, mä oon se joka kuvittelee harhoja.
Rakastan ja rakastin tuota miestä kuitenkin täysin, ja ajattelin,ja ajattelen,että jos hänet menetän,minulla ei ole mitään. Ajatuskin lähtemisestä nostaa paniikin ja ahdistuksen pintaan. Onko hän vain saanut minut pyöritettyä narsistin otteeseensa,enkä uskalla lähteä. Olen taloudellisestikkin hänestä riippuvainen. Välillä tunnen voimaannuttavan olon että nyt mä lähden ja otan lapset ja koirat. Mutta sitten,kun mieheni räkäisee vasten kasvojani että siinäs lähet, jos oot lähteäkses,oma on päätöksesi, iskee paniikki, eikö hän välitä vaikka lähtisin? Kuinka nopeasti hänellä olisi jo uusi tässä meidän yhdessä suunnittelemassa kodissa? Meillä on kaikki puitteet kauniiseen elämään.. miksen voi saada sitä??
Tuli pitkä teksti, anteeksi,kuuden vuoden painajaista ei kovin lyhyeksi saa.. en enää tiedä mitä tehdä, alan olla ihan loppu henkisesti,ja pelkään sen vaikuttavan lapsiini.
MUTTA EN USKALLA LÄHTEÄ....
