alavire ja ahistus

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja napa
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
N

napa

Vasta-alkaja
Olen hyvin onnellinen tästä raskaudesta, jota toivoimme (nyt rv 14 ja olen jo 34v. )ja kaikki asiat ovat järjellisesti ajatellen mitä parhain päin, siksi onkin todella vaikeaa hyväksyä tätä päällimäsenä energiaa vievää jatkuvaa masentunutta, ahdistunutta ja aggressiivista oloa!

Muutaman kerran päivässä olen niin raivoissani, että voisin iskeä nyrkin seinän läpi ja jatkuvasti olen negatiivinen ja masentunut.
Tiki tässä hormonit heittelevät ja elämä mietityttää, normaaliahan se, mutta entäs jos tämä olo onkin alkua pahalle masennukselle, joka
ei menekään ohi? Mitä jos en vauvan syntyessäkään osaa nauttia mistään? Pelottavaa.

Järkeni kyllä tajuaa, että nyt minulla on paljon syytä ottaa rennosti ja nautiskella ja että kaikki on hyvin, mutta ei järjen äänestä kulje minkäänlaista
linjaa tunnepuolelle. Onko minulla kanssasisaria? Miten selviätte? Missä vaiheessa olette päätyneet psykologin pakeille?
 
Moikka napa,

onko teilläpäin hyvä neuvolatoiminta, koska siellä kannattaa puhua heti alkuunsa asiasta, ovathan he siellä koulutettuja näkemään asiat ja reagoimaan tilanteeseen enneltaehkäisevästi.

Hienoa, että olet jo ajatellut asiaa!
 
Kannattaa napa hakea apua. Itse olen ollut välillä tosi pahalla tuulella hormonien takia, mutta se on ollut vain väliaikaista ja ohimenevää, eikä ole haitannut mitenkään elämää muuten. Tiedän siis, että raskausaikana voi todellakin olla välillä pelottavan aggressiviinenkin olo, mutta tuo sinun kuvailusi kyllä taitaa mennä vähän yli, eli on syytä hakea apua. Varsinkin, kun kerroit, että muutaman kerran PÄIVÄSSÄ olet noin raivoissasi. On hyvä hoitaa ongelmat ajoissa. Siis ennen kun lapsi syntyy. Ettei sitten masennus, aggressiivisuus tai ahdistus jatku vauvan syntymän jälkeen. Vauva voi olla kuitenkin vaikeakin tapaus. Esimerkiksi itkeä paljon ja se vaatii kuitenkin hermoja. Siinä tilanteessa helposti tulee ihan vahingossakin purettua aggressiot sun muut vauvaan, vaikka sitä ei haluaisi eikä todellakaan ikinä ole voinut kuvitellakkaan vahingoittavansa pientä ihmistä. Älä pelästy! En tarkoita syytellä ja epäillä sinua, että rupeaisit pahoinpitelemään vauvaasi. En todellakaan! Tarkoitin vain, että pahimmassa tapauksessa se voisi mennä tuohon, jos sitä ei ajoissa hoida. Raskausaika pitäisi myös olla huoletonta, stressitöntä ja onnellista aikaa. Vauvahan vaistoaa äidin mielialat mahaan. Kai?
 
Tsemppiä teille! Toivottavasti saatte asiat järjestykseen!
 
Heippa napa!

Mulla on ollut aika samanlaisia fiiliksiä, ja se jos mikä on tuntunut ihan hurjan pelottavalta! Muistelen, että etenkin juuri alkuunsa oli ihan hirveää.... itkin hysteerisesti ja raivosin, pohdin juuri jopa väkivaltaista purkamista (tosin esineisiin, en niinkään ihmisiin) ja erityisesti lähipiirini on joutunut olemaan vihan kohteita ja mieheni ottamaan vastaan suuren osan tuosta vihasta, pettymyksestä ja ahdistuksesta.

Hetken päästä raivokohtauksista kuitenkin toipuu, joskus minuuteissa, joskus saattoi kulua vuorokausikin. Sitten se vaihtui samaan pelkoon; entä sitten, kun vauva on syntynyt? Jos mulla jo nyt menee näin laidasta laitaan, niin onko mulla sitten todennäköisesti myös ihan hirveä babyblues?

Itse en neuvolassa tai muilla ammattiauttajilla osaa tästä puhua, mulla valitettavasti työnkin puolesta vähän ahdistaa, että jos siitä jää merkintä, niin tulevat työnantajat saattaa katsoa sitä pahalla... Enkä mä oikeastaan ole ihan vielä kokenutkaan, että OIKEASTI tästä pitäisi puhua. Lähipiirini tietää, että näitä tuntemuksia on, ja heille olen hyvin avoimesti puhunut. Miehelleni olen vannottanut, että jos mä en vaan pysty pitämään vauvasta huolta, niin hänen on pakko reagoida ja nopeasti! Näiden hormonimyrskyjen luontaisen ohituksen jälkeen siis olen valmis ammattiapua hankkimaan, jos sitä tarvitsen... Nyt vaan voin sanoa, että ehkä on ollut ihan hyvä näin, raskauden loppu lähenee ja mulla olotilat on tässä 10 vkon ajan jo olleet vähän seesteisemmät.

Suoraa vastausta en siis sua tuntematta osaa sulle antaa, mutta ainahan tosiaan asia kannattaa ottaa puheeksi ihan ääneenkin (muuallakin kuin vertaistukea hakiessa), vähintään läheistesi kanssa. Raskaus tottavie aiheuttaa muutoksia, mutta ei senkään piikkiin ihan kaikkea voi laittaa :)

Joka tapauksessa, kiukku pitää purkaa, ja tunteitaan pitää osata käsitellä; nämä taidot sun täytyy osata siirtää myös lapsellesi!

Ihanaa raskausaikaa!
 
Minä se purin kanssa kiukkuani perjantai-iltapäivällä tultuani kotiin. Mieheni oli vielä ruokatunnilla kotona ja minulla meni aivan totaalisesti hermot tähän jumalattomaan sotkuun ja törkyyn meillä... Aivan hirvittävä sikolätti ja minä haluan myös mieheni osallistuvan kodinhoitoon, joten en itse tee kaikkea. Koko viikon oli tiskitkin lojuneet ympäri kämppää, kun ei mies niitä ollut viitsinyt hoitaa pois (se on ns. hänen "vastuualueensa" kotona). Sitten meni hermot ja loppujen lopuksi kun mieheni oli lähtenyt kiukkuisena menemään, oikein pihisin kiukusta [:@] Katselin ympärilleni ja mietin mitä voisin heittää - ei löytynyt mitään sopivaa, joka ei hajoa/hajota paikkoja. Joten... hakkasin nyrkeilläni keittiön kaapin ovea muutaman kerran ja jo eka sattui melkoisesti... Kyllä muuten alkoi kiukku helpottaa [:D]
Tämä nyt ei loppujen lopuksi ollut minulta mikään uusi reaktio. Niitä ehkä pari kertaa vuodessa tulee tuollaisia hulluja raivareita, jolloin paukuttelen seiniä tms [8|] Aihe nyt vaan ehkä oli aika mitätön, josta hermot meni noin pahasti [:D]
 
Tuo miiuhoon mainitsema pienistäkin asioista skitsoaminen on harvinaisen tuttua täälläkin, tosin nyt kun itse sen havainnollistan niin osaan vähän kiukkua hillitäkin. [:)] Joskus vain tulee sellainen olo, ettei siinä mitkään sataan laskemiset tai hengitysharjoitukset auta, on vain pakko purkaa paha olo pois.
Viime yönä koin pahimman pelkotilani tähän astisessa raskaudessa.. Makasin sängyssä unettomana, ja yht´äkkiä rupesin miettimään kaikkea mikä voi mennä vikaan vauvan kanssa. Se oli sellaista väsynyttä olon alhoa, ja aamulla kaikki näytti taas valoisammalta. Pelottaa vain, että mitä jos noita pelkotiloja rupeaa puskemaan sitten enemmänkin. [>:]
 
Kiukuttaa,kiukuttaa,kiukuttaa.. Sataan laskemiset ei auta yhtään mitään, kun tälläinen hermokohtaus päättää tulla!! Hermostuin ensin vain siitä, että en osannut päättää mitä kaupasta (tai siis abc:lta) ostan ja ei ole oikein rahatilanne suopea, koska palkkapäivät vasta ensi viikolla, että olisin voinut hakea esim. pizzat tai hampurilaisateriat jostain, mitä olisin halunnut. Minä sitten tulin vain kotiin yhden sipsipussin kanssa, koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä muuta olisin ostanut,kun miehestänikään ei ollut mitään apua, ja se jos mikä vasta suututtikin! Matkalla ajaessani kotiin tajusin, että tänään on lauantai-ilta ja tekemistä ei ole. Mies istuu yksin kotona odottamassa minua ja minä menen sinne jonkun yhden h****tin sipsipussin kanssa. Sitten istumme television ääressä, kuin jo 50 vuotta naimisissa ollut aviopari ja menemme aikaisin nukkumaan. Tämä jos mikä sai minut yhtäkkiä ihan hirveän raivon partaalle! Siihen sitten lisäilin vielä pienessä mielessä kaikkea, että meillä ei ole tällä hetkellä edes dvd-soitinta, joten emme voi katsoa edes leffaa, muuta kuin korkeintaan tältä s**tanan pieneltä tietokoneen ruudulta ja sehän olisi tietysti ihan peestä.. Kotiin päästyäni marmatin miehelle asiasta ja hän kärsimättömänä ihmisenä tokaisi vain tyylillä, että onko pakko valittaa, että mene muualle valittamaan. Tästä riemastuneena marssin makuuhuoneeseen koneen ääreen paiskaten makuuhuoneen oven kiinni sellaisella voimalla, että olen ihan varma, että viereisestä asunnosta lenteli taulut seinille! Ja tässä sitä ollaan. Miten voi yhtäkkiä raivostua tuolla tavalla? Sitä ei edes käsitä. Kaiken lisäksi olemme molemmat miehen kanssa sen verran itsepäisiä ihmisiä, että loppuilta menee mököttäessä, koska kumpikaan ei IKINÄ anna periksi ja mene lepyttelemään toista. Nytkin oloni olisi parantunut jo siinä vaiheessa, kun pääsin kotiin valittamaan miehelleni, jos häneltä olisi liiennyt ihan pikkuisen "sääliä"/ymmärrystä, mutta ei [:@] Nyt tietysti sitten ärsyttää tuokin asia... Huoh.. [8|] On tämä vaikeaa ja raivostuttavaa.
Ja en ymmärrä edelleenkään, että miten sitä voi tuollaisesta asiasta lopulta hermostua niin, että voisin vieläkin mennä vaikka kuristamaan mieheni... Pelottavaa [:D] [:D] Ihanaa, kun saa tänne purkaa... [:D] Olen kyllä normaalistikin äkkipikainen ihminen ja tuollaisia raivareita tulee vähintään pari kertaa vuodessa, kuten miiuhookin kertoi itsestään...
 
Lisäys; Nuo kirosanat tuolla välissä oli vain tarkoitettu tehostamaan sitä typeryyttä ja "hauskuutta", kun itsekseni puoliääneen kirosin kaikki mahdolliset asiat maanrakoon [:D]
 
Nyt tuo kohtaus vain naurattaa, mutta tuossa tapauksessa ei kyllä naurattanut hetkeäkään [:D] Hassua. Ymmärrän siis kuitenkin ihan täysin jos joku tuntee itsensä aggressiiviseksi raskausaikana!
 
Tulipa tässä eilen uusi raivokohtaus asiasta kärpänen... Mieheni kysyi aamulla otanko lauantain kunniaksi kahvia ja ajattelin pikku kupillisen ottaa. Siinä sitten söin aamupalaa rauhassa ensin alta pois, kun mieheni otti toisen kupillisen ja räppäsi kahvinkeittimen pois päältä ja lykkäsi jämät takaisin jäähtyvään kahvinkeittimeen. Mainitsin, että miksi sä nyt sen pistit pois, kun en ole vielä ottanut. No, ei tajunnut, eikä siinä mitään.[8|]
Hän ehdotti, että ottaisin sen nyt, ennen kuin jäähtyy. No eihän se käy, en minä voi aamupalan (ruisleipien ja kananmunien ja hedelmien ja ties minkä) kanssa juoda kahvia vaan ajattelin juoda sitten sen jälkeen keksin kanssa.
Tässä vaiheessa mieheni otti kahvipannun ja kaatoi sitten jämät omaan kuppiinsa ja sanoi, ettei tänne nyt mitään olisi jäänytkään, kun hän keitti ihan normaalin määrän (siis itselleen pari kuppia!!). Voi jumaliste... [:@] Nyt alko sapettaa ja kunnolla...
Mieheni oli lähdössä kiireellä, joten sain nyt mölyt pidettyä mahassani, mutta aloin tavaroita kolistellen keitellä pannullista kahvia ihan mielenosoitukseksi. Ei sillä kahvilla nyt niin väliä, mutta hitto, periaatteesta. Kysyä nyt ensin, otanko kahvia ja keittää sitten kuitenkin vain itselleen. Voi ääliö! Kun hän painui ovesta ulos, alkoi karjuminen ja kämmenillä pöytään läimiminen. Sitten kopauttelin vielä kaukosäädintäkin muutaman kerran siihen samaiseen pöytään.[:@][:@][:@]

Noh, kyllä se siitä sitten taas...
 
Voi että, miten ihanan lohdullista lukea teidän raivareistanne! Tai kamalaa se kamala olo on kullakin, mutta jakaminen helpottaa pirusti! Ja todistamme tässä, ettemme ole yksin tiskiraivareinemme eivätkä kumppanimme kärsi isomahojensa kärttyilystä yksinään. javascript:void(AddText('[:)]'))

Mulla on ollut huomattavasti parempi olotila jo pitkään, ei enää masennusta ja aggressiota, ja olen hirveän helpottunut. Kyllä kai se niin on ,että tässä kummallisessa elämänvaiheessa pitää vaan kokea paljon outoja asioita, jotka kaikki jollakin tavalla sitten kasvattavat. Huomaan pyörittäväni päässä hirveästi omaa suhdettani vanhempiini ja mielessäni raivoavani heille, samoin monenlaisia ihmissuhdejuttuja ja jopa hyvin yksityiskohtaisia tulevaisuuden järjestelyjen hiomisia, kuten millainen päivärutiini on, kun vauva syntyy, ja tuntuukohan oudolta imettää, kun joku näkee, ja pitääkö tehdä laki siitä, kumpi täyttää tiskikoneen.
Pää turpoilee liiallisia hermoiluja! Uskon, että ne isolta osaltaan saa meidät raivoamaan välillä. Kun Miiuhoon mies ei keittänyt tarpeeksi kahvia, niin kai jossain raivon alla oli biologinen tarve huolehtia siitä, että tässä nyt hommien ja arjen pitää sujua, kun kohta meillä on se pikkutyyppikin!

Tänään sitten näin kuukauden ikäisen vauvan, tai oikeastaan vain puolet sen piposta, mutta tuli tippa linssiin ja iso onnentunne, joka sanoi, että lopeta nyt se älytön turhien huolten vatkaaminen, kun ei tulevasta voi tietää muuta kuin että kohta saadaan tuommoinen pötkö ja se on mahtavaa!

Olen muuten ihastunut Hodgkinsonin kirjan Joutilaat vanhemmat sanomaan, että lopettakaa hermoilu ja liika työnteko ja jättäkää ne tiskit, lorvikaa ja leikkikää!
Yritän saada hermopäänikin sisäistämään tuon.
 
Poimin tuolta sun viestistä, napa, tuollaisen jutun, että pitää vaan kokea paljon outoja asioita ....... Olen itse huomannut, että olen tunnepuolella nyt paljon herkempi joka suhteessa ja se johtuu täysin raskaudesta. Itken ihanille lauluille, ihanille tv-ohjelmille, kamalille tv-ohjelmille, jos mieheni sanoo pienenkin poikkipuolisen sanan, ihmisten takia, joita en ole hetkeen nähnyt jne jne... Lista on loputon! Tuon itkemisen lisäksi hermostun miljoonasta asiasta. Äitini sanoi, että viimeisimmässä raskaudessaan hän itki vain kerran ihan turhalle asialle, minä olen sitten itkenyt hänenkin puolestaan!
Tänä aamunakin kamppailin kyyneliä vastaan töihin mennessäni, ihan vain sen takia, että radiosta tuli laulu, joka muistutti minua teini-iän suuresta rakkaudesta!! Ihan pelästyin ensin, että mikä mun nyt tuli, enkö enää rakasta miestäni, haluanko sittenkin tuon teini-iän rakkauteni, kunnes tajusin nauraa itselleni. [:D] On tämä raskaus hassua...
 
Takaisin
Top