Ainut lapsi = jakamishaluton, pilalle hemmoteltu ja sosiaalisesti kyvytön?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Hanna
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Hanna

Hanna

Näppärä viestien naputtelija
Kasvaako ainokaisista lapsista pilalle hemmoteltuja, sosiaalisesti kyvyttömiä ja jakamishaluttomia ihmisraunioita?

No ei tietenkään kasva.

Yksilapsisella perheellä voi olla lukuisia eri taustasyitä sille, miksi lapsia ei ole useampia. Haastattelimme 70 yksilapsisen perheen vanhempaa TÄHÄN JUTTUUN – siinä he saavat itse kertoa siitä, miksi heidän perheensä lapsiluku on 1.

Onko sinun perheessäsi vain yksi lapsi? Millaisia typeriä kommentteja olet joutunut sen vuoksi kuulemaan? Mikä yksilapsisuudessa on pahinta, mikä parasta? Harmittaako tilanne sinua vai ei? Sana on vapaa: kerro kommenteissa millaista juuri sinun yksilapsinen elämäsi on!
 
Jossain vaiheessa alkoi kysely toisen perään. Ne kyselyt loppui, kun mies sairastui syöpään. Sittemmin on kysytty että halutaanko me oikeasti vielä toinen. :hilarious:

Toivottiin toista jo ennen syövän löytymistä ja toive elää yhä vaikka yritys onkin vielä tauolla. Ja totta kai se harmittaa, kun saa odottaa ja odottaa ja odottaa. :( Kun kerroin syöpäosaston psykologille vauvakuumeesta ja siitä kuinka surettaa, kun ei voi yrittää, hän yritti lohduttaa "onhan teillä jo yksi lapsi, pidä häntä sylissä" kliseellä. Tämä kommentti korkeintaan ärsytti.

Parasta tilanteessa taitaa olla se, että ainokaisemme saa kaipaamansa huomion. Ja no, kai senkin voi laskea positiivisiin puoliin että jos se toinen olisikin saanut alkunsa ennen syövän löytymistä olisi viime vuodet olleet vielä raskaampia.
 
Meillä on yksi lapsi, ja kyllä toisesta kyseltiin meiltäkin. Yhden lapsen synnyttämiseen meni 11 vuotta, sinä aikana tulin jo liian vanhaksi enää jatkaman raskaita ja kalliita hoitoja kakkoseen. Sen kanssa nyt eletään.
Uskoisin, että meillä on mahdollisuus tukea tyttäremme kasvua sosiaalisena ja kanssaihmiset huomioon ottavana ihmisenä. Temperamentti on mikä on, voimme ohjata hyvään suuntaan oman taitomme mukaan.
Oman ikäni vuoksi tiedostan, että haluan antaa tyttärelleni hyviä eväitä elämään - että pärjää hyvin meidän jälkeemmekin.
 
Meille on tullut useita kyselyitä, milloin teemme toisen lapsen, milloin hankimme toisen lapsen, miksei esikoiselle voisi tehdä leikkikaverin, ruvetkaa tekin lisääntymään ym. Ei muistaakseni mitään erityisen tökeröitä kysymyksiä/kommentteja. Satuttaneet silti jokainen, vaikka en sitä kenellekään näytä. Tosin omasta mielestäni kenenkään lapsien määrästä ei ole asiallista kysyä.

Meillä on yksi lapsi, koska emme ole saaneet enempää. Toista lasta on yritetty kohta vuoden verran, eikä ensimmäinenkään ihan nopeasti tullut. Eli tilanne todellakin harmittaa ja itken sitä usein. Nyt kun esikoisen myötä on tullut tuttaviksi muita lapsiperheitä, on vielä rankempaa kuin esikoista yrittäessä. Koska nyt on raskaana olevia lähellä, jotka haluavat tietenkin jutella vauvajuttuja. Melkein jokaiselle lapsen kaverille tulossa jo pikkusisarus. Pelkään jo etukäteen, kun joudun menemään katsomaan noita syntyneitä vauvoja ja pitämään sylissä. En ole puhunut lapsen saamisen vaikeuksista kenellekkään, koska en halua niitä typeriä tsemppejä ja kommentteja, joista tulee vain paha mieli. Näitä ei voi ymmärtää, jos ei ole itsellään kokemusta. Olen katkera elämälle siitä, että olen tässäkin asiassa elämässäni näin epäonnistunut.

Yksilapsisuudessa mukavaa on helppous, esim. lähteä kotoa ja käydä paikoissa. Myös se on hienoa, kun saa antaa kaiken huomion ja rakkauden yhdelle lapselle. Kamalaa on se, kun on jo se yksi ihana lapsi ja silti mielessä kaivertaa toisen lapsen kaipuu. Miksi ei osaa nauttia nyt tästä mitä on?! Toki se vaikuttaa niinkin, kun jo tietää millaista äidiksi tuleminen ja oma vauva on, niin tietää mistä jää paitsi jos ei enää lisää lapsia saisikaan. Lapsen kaipuu on jokin syvä tunne vatsanpohjassa ja kuristava tunne kurkussa ja iso painava möykky rinnassa, jolle ei voi järjellä ajatellen tehdä mitään.
 
Mieheni on ainut lapsi ja syntynyt, kun vanhempansa olleet yli neljänkymmenen. Hän ei ole saanut kaikkea ilmaiseksi ja lellitty pilalle, vaan on saanut normaalin kasvatuksen. Hän on tuntemistani miehistä rakastavaisin ja tunneälykkäin. Hän on huolehtivainen ja luottamuksen arvoinen, positiivinen ja elämäänsä tyytyväinen. Ei valita, vaikka välillä elämä potkii kylkeen.
Ainoastaan. Nyt kun minä haluaisin toisen lapsen, ollaan tilanteessa, jossa hän on yhteen lapseen tyytyväinen ja minä haluaisin lapsellemme sisaruksen. Hän kokee olleensa tyytyväinen ainoan lapsen elämään, eikä näe tarvetta tehdä meillekään enempää... Onko muilla vastaavaa? Mitenhän tuota saisi taivuteltua vai pitääköhän minunkin luopua toisen lapsen toiveesta..
 
Minä olen ainoa lapsi eikä se lapsuuteni onnellisuuteen vaikuttanut. En saanut kaikkea haluamaani, en ole hemmoteltu, minulla on edelleen hyvin läheisiä ystävyyssuhteita varhaislapsuudesta ja muutenkin olen luonteeltani vastuunkantaja ja kanaemo.

Minä taas ehdottomasti halusin useamman kuin yhden lapsen. Ei lapsuuden vuoksi vaan sitten kun meistä vanhemmista aika jättää haluan että lapsillani on edes toisensa. Itseäni ahdistaa vanhempieni ikääntyminen ja se että joudun yksin heistä huolehtimaan ja kantamaan murhetta, suremaan yksin ja järjestelemään asiaan liittyvät käytännön asiat. Totta kai minulla on oma perhe jolle vanhempani ovat tärkeitä mutta he ovat silti vain minun vanhempani.
 
Minä olen vanhempieni ainoa yhteinen lapsi, mutta sisaruspuolia on, yksikään ei tosin ole asunut kanssani ikinä. Synnyin kun vanhemmat molemmat yli 40 ja muukin suku tosi iäkästä, kieltämättä oli kyllä se tilanne että kaikkialta tuli karkkeja, lahjoja ja kun vanhemmillani alkoivat aika pahat ongelmat, yritettiin kaikkea lahjomalla korjata.
En koe että lapsuuteni olisi kovin onnellinen ollut ja kaipasin kovasti sisarusta jakamaan tuntemuksiani. Lapsuudesta jäi kieltämättä itselle fiilikset että vanhana en lapsia hanki ja jos tulee yksi niin tulee toinenkin, jos vain mahdollisuus on. Tällä hetkellä on se yksi lapsi, mutta kyselyitä toisesta ei ole tullut, koska lapsen isän kanssa on erottu. Uuden kumppanin kanssa on kyllä lasta suunniteltu, mutta ihan vielä ei ole sen aika. Oma ajatus kuitenkin on se, että jos mitenkään pystyy, lapselle se yksi sisarus ainakin.
 
Minun mies on ainut lapsi, pitkään toivottu ja yksi lapsi oli menehtynyt vauvana vuosia ennen mieheni syntymää. Itse arvelen, että tietty itsekeskeisyys mieheni käytöksessä johtuu juuri tästä. Mielessäni joskus syytän anoppiani asiasta. Toisaalta asian ymmärtää tätä taustaa vastaan.
 
Omakin mieheni on ainoa lapsi. Hänen lapsuus ei kyllä ehkä ollut samanlainen kuin tavallisen perheen ainoalla lapsella, mutta ei hänestä ainakaan itsekästä tullut. Nyt aikuisena tuntuu kyllä olevan riesaa, kun hänen äidillä ei ole muita lapsia joille soitella. Toisen lapsen tekemistä hän ei myöskään vastusta.

Itse haluan toisen lapsen enemmän itsekkäästi, kuin jotta esikoinen saisi pikkusisaruksen.
 
Meillä toistaiseksi ajatus että tämä 1v jäisi ainoaksi, mutta koskaan ei voi tietää miten mieli ja elämäntilanteet muuttuu.
Malliksi ainoista lapsista olen katsonut ystäväni, joka antoi neuvoksi että sosiaalistakaa hyvin älkääkä muuttako ihan skutsiin, että on helppo päästä kavereille. Hän itse aikoinaan joutui koulussa kärsimään näistä puuttuvista ominaisuuksista. Nykyisin menestynyt, ulkomailla työssäkäyvä, äärimmäisen ahkera ja epäitsekäs ihminen. Toinen malli lähipiiristä on miehen serkku, joka mainitsi ettei koskaan ole harmittanut olla ainoa lapsi kun on lapsuudessa ollut paljon kavereita lähellä. Sosiaalinen ihminen hänkin, eikä kumpikaan näistä todellakaan ole mikään lellipentu.
He tosin ovat vielä "melko nuoria" 25-30v ja itse koen ehkä että kun itse olemme miehen kanssa vanhuksia, niin silloin ne sisarukset olisi ihan kivoja, kun ei tarvitsisi ainoana lapsena kantaa huolta meistä vanhemmista. Isoäidilläni on kolme lasta ja seitsemän lastenlasta, jotka hänen luonaan käyvät vähintään muutaman kerran viikossa. Käymme hänelle kauppreissut, kylvetämme, hoidamme lääkitukset yms. eikä hän ole tarvinnut kotihoitoa ulkopuolisilta. Pitkän sairaalareissun aikana joku kävi hänen luonaan päivittäin, usein jopa useampi kerrallaan.
 
Meillä vain yksi pieni taapero monen vuoden hoitojen tulos. Haluisin toisen mutta mies ei. Ikää jo 40 mies vähän vanhempi ja hällä ennestään lapsia. Ikäkin tulee jo vastaan ja hoidot on rankkoja. Ja rahaakin tarvitaant. Olen jo aatellut että ei ehkä ole varaakan. Ja miten jaksaa. On sentään tuo yksi kaikki ei saa sitäkään...
 
Takaisin
Top