Ahdistaako onnesi muita?

[Kunusiini]

Olen alkanut pohtia, ahdistaako raskaus useinkin ympärillä olevia ihmisiä?

Lähtöoletukseni oli, että ystävät ja sukulaiset ovat tietenkin onnellisia ja kannustavia. Olen kuitenkin huomannut, etteivät kaikki ole, vaikka yrittävät yleensä kätkeä katkerat tunteensa. Jotkut näyttävät kokevan, että lapsen saaminen on ikään kuin askel elämässä eteenpäin, ja kun sen askeleen ottaa joku tuttu, se aiheuttaa kateutta, ikäkriisejä ja harmia. Sisaruksesta tai ystävästä saattaakin tuntua, että lisääntyvän elämä erkanee hänen omastaan, että välille syntyy jonkinlainen elämänvaihekuilu ja että on suorastaan vääryyttä, että tämä askel otetaan nyt, kun hän ei voi ottaa sitä yhtäaikaa.

Toisaalta ympärillä saattaa olla pariskuntia, jotka kyllä haluaisivat lapsen, mutta eivät ole yrityksistä huolimatta onnistuneet. Vaikka heille toivoisi mitä parhainta onnea, jo hyvässä vaiheessa kohti perhettä etenevien odotus saa heidän hampaansa kiristymään ja kyyneleet nousemaan silmiin. Ja se on tietenkin ihan ymmärrettävää.

Onko sittenkin niin, että jaettu ilo ei olekaan suurempi ilo, vaan kellä onni on, onnen kätkeköön?

 

[Kunusiini]

Esimerkiksi oma siskoni ei ole päässyt yli entisestä poikaystävästään, ja on tämän vuoksi ollut kohta muutaman vuoden sinkku. Me menimme naimisiin viime kesänä ja nyt on tulossa lapsi. Siskoni sanoo olevansa iloinen, muttei sano sitä iloisesti. Puhelut koskevat yhä enemmän hänen elämäänsä kuin minun. Tuntuu, ettei vauvasta kannata yrittää puhua.

Mieheni sisko taas pitää lapsentuloa kummallisena. Hän puhui häissämmekin puheessaan siitä, että tuntuu absurdilta, että oma veli menee naimisiin, kun hän näkee veljensä yhä 12-vuotiaana. Mieheni on kohta 27, ja olemme olleet yhdessä 5 vuotta. Tuntuu aika loukkaavalta, että yhä näiden vuosien jälkeen - olemme viettäneet paljon aikaa tämän kyseisen siskon kanssa, myös minä ja sisko kahdenkesken - sisko ei hahmota minua kuvaan ajatellessaan veljeään.

 

[Mile]

Luulen, että läheiset haluavat olla onnellisia, mutta aina eivät osaa tai pysty. Meillä tilanne oli raskauden alussa se, että mieheni veli ilmoitti samaan aikaan, että heillä on laskettuaika viikkoa myöhemmin mitä meillä. Hetken aikaa oli helppoa puhua raskaudesta ja olla yhdessä onnellisia tulevista pienokaisista, kunnes heille tuli keskenmeno ja meidän raskautemme puolestaan on edennyt hyvin. Muutamaan kuukauteen ei mieheni veljestä tai tämän tyttöystävästä kuulunut oikein mitään ja välttelivät meitä jonkin verran. Heidän oli helpompi käsitellä omaa menetystään, kun minun raskauteni ei ollut koko ajan muistuttamassa asiasta. Nyt viime viikkoina ovat jo pitäneet meihin yhteyttä ja jopa ottaneet oma-aloitteisesti tulevan pienokaisen puheeksi, mutta kyllä heistä (etenkin miehen veljestä) aistii sen oman menetyksen surun, jonka vuoksi eivät osaa olla niin onnellisia puolestamme kuin mitä varmaan haluaisivat.

Ystäväni puolestaan ovat iloisia, mutta jo hetkeen emme ole olleet niin läheisiä kuin ennen. Itse rauhotuin jo ennen raskautta niin, ettei huvittanut käydä koko ajan viihteellä, keikoilla ja kiinnostus alkoholiin ollut olematon. Ystäväni puolestaan käyvät joka viikko keikoilla ja tykkäävät enemmän juhlia ja juoda mitä minä. Niin ei ole tullut tätä olotilaa, että menettäisivät minut raskauteni takia tai toisinpäin. Muutenkin aina nähdessämme olemme käyneet elokuvissa, kahvilla tai kävelyillä, kun tietävät etten ole niin kiinnostunut heidän mieliaktiviteeteistaan.

 

[emmu_ma]

Itse en ole kokenut että läheisiä ahdistaisi, ennemminkin he ovat olleet hämillään ja ihmeissään. Olinhan kuitenkin jonkin aikaa ollut se vallaton sinkku joka tuli ja meni ja juhli. Yhtäkkiä löytyi mies, muutto heti yhteen ja 3 kk miehen tapaamisen jälkeen vauvauutinen. Alun järkytyksen jälkeen (ja kun läheiset ovat enemmän saaneet tutustua mieheeni) suhtautuminen on ollut kannustavaa ja todella positiivista, tiedä sitten mitä selän takana puhutaan uusi roolini tulevana äitinä selvästi hämmentää osaa läheisistä kyllä. Ja en kiellä etteikö välillä hämmentäisi itseänikin vaikka raskaudesta ja vauvan odottamisesta täysin rinnoin nautinkin.

 

[Wow]

Itse olen huomannut radikaalin muutoksen parhaassa ystävättäressäni, joka on parisuhteeton ja lapseton nelikymppinen nainen. Tosin aivan kuten Mile, kiinnostukseni juhlimiseen on loppunut tai ainakin vähentynyt todella radikaalisti jo kauan ennen raskautta. Ystävättäreni taas tykkää istua kuppiloissa ja pitää ympärillään laajaa sosiaalista kirjoa. Minä olen oikeastaan keskittynyt lähinnä kuntoiluun viime vuodet.

Mutta. Sen jälkeen kun tulin raskaaksi ystävättäreni ei ole oikeastaan pyytänyt minua enää mukaan mihinkään. Toki olin itsekin ensimmäisen kolmanneksen ajan niin väsynyt etten itse ottanut myöskään paljon kontaktia. Soittelemme ehkä pari kertaa viikossa nykyään ja hirveän vähän näemme. Ystäväni pyytelee monesti anteeksi sitä ettei osaa suhtautua syntymättömään lapseeni, lupailee kyllä että muodostaa tähän suhteen syntymän jälkeen. Eilen näimme ja ystävättäreni alkoi kertomaan edellisen illan "tyttöjen illasta", miten hauskaa heillä oli ollut. Minua ei ollut kutsuttu ja tämä kyllä loukkasi. Sen lisäksi, meillä oli tarkoitus lähteä nyt kesäkuussa yhteiselle lomareissulle, mutta kun keväällä aloin puhumaan että pitäisi lennot tilata, ystäväni vaihtoi vain nopeasti puheenaihetta eikä asiasta enää keskusteltu.

En tiedä onko tämä käytös ystävältäni ahdistusta onnestani, voi olla. Hänellä kuitenkin on nyt pukannut ikäkriisiä selvästikin vaikkei sitä myönnä. Hän on myös usein humalapäissään ennen raskauttani puhunut minulle miten välillä tuntuu raskaalta kun elämä ei mennyt niin kuin suunnitteli. Hän aikoinaan halusi kuitenkin käsittääkseni perheen ja lapsia, nyt kokee tämän kaupungin ahdistavana ja mahdottomana löytää hyvää miestä. Voi olla että hän myös kokee minut jonkinlaisena "laumapetturina", olin kuitenkin aina sitä mieltä että en tule lapsia hankkimaan.

Se on varmaan vaan hyväksyttävä että tämä ystävyys taitaa lipua sormien välistä pois. Mutta se on vain elämää. Koen vain olevani hieman yksinäinen, olen asunut tässä kaupungissa kohta kymmenen vuotta mutta muuttoliikenne sekä sisäänpäin kääntyvyys on sitä luokkaa ettei minulla ole kovin laajaa sosiaalista ympyrää täällä. Lapsen saanti toki avaa taas uusia sosiaalisia mahdollisuuksia joten saa nähdä. Nyt olen vain surullinen ystävyyteni takia.

 

[Kunusiini]

Olen sitäkin miettinyt, että ovatko ne kaupungilla mahaa tuijottavat mahdollisesti parisuhteeseen pettyneitä tai lapsettomia tms., joille jokainen raskausvatsa on kuin jättimäinen pystyssä törröttävä keskisormi?

 

[Wow]

Hmmm... hyvinkin voi monesti olla Kunusiini... Muistaa kyllä itsekin edellisen pitkän suhteen päätyttyä että onnellisena kulkevat pariskunnat olivat juuri kuin noita keskisormia.

 

[Menna]

Itse kahden ja puolen vuoden lapsettomuuden aikana ehdin nähdä läheltä, kuinka samaan perheeseen syntyi kaksikin lasta meidän yrityksen aikana. Uutisesta kuullessani olin iloinen, mutta pakko myöntää, että ilta-aikaan oli tirautettava kyyneleet siitä, että vieläkään ei ollut meidän vuoro. Se suru asiasta kesti jonkun päivän, mutta ei loppujen lopuksi vaikuttanut mihinkään vierailuihin tai suhtautumiseeni siihen perheeseen. Huomasin myös raskautuneiden olevan jotenkin ''pahoillaan'' vauvauutisia kertoessaan, koska tiesivät meidän yrittävän lasta. Ehkä he eivät oikein tienneet tuntuisiko asia minusta todella pahalta tms.

Itse en koskaan ole ollut sellainen, että olisin kysellyt toisilta pariskunnilta, että milloinkas te meinasitte hankkia lapsia ja hetken lapsettomuuteni jälkeen vielä vähemmän olen tiedustelemassa tätä asiaa. Ehkä ne kyselyt tuntui pahimmalta itsestä, varsinkin kun kysymykset asetettiin siihen malliin, että tehän olette olleet jo niin pitkään yhdessäkin, missä lapset?

En itse tiedä lähipiiristäni tällä hetkellä ketään, kuka kamppailisi lapsettomuuden kanssa. Ja jotenkin olen ottanut sellaisen kannan, etten ala kenellekään puhumaan raskaudestani, elleivät he ota ensin asiaa puheeksi. Emme ole juurikaan kenellekään kertoneet pitkästä yrittämisajasta, ehkä aikaa myöten voi joskus sanoa. Luulen, että pääsääntöisesti ympärillämme olevat ihmiset ovat onnellisia puolestamme. Yksi naispuolinen työkaveri vähän arveluttaa, kun hän (lapseton nelikymppinen, ei ole halunnutkaan lapsia) julistaa esim. kahvipöydässä sitä, että ei tähän maailmaan tarvitsisi enää yhtään lapsia hankkia lisää, kun on kaikkia nälänhätiä jne. Toisaalta on sitten kysellyt kovastikin aina vointiani ja on ollut kiinnostunut vauvan senhetkisestä kehityksestä. Tiedä sitten, mitä pohjimmiltaan ajattelee raskaudestani.

 

[sofiaelisabeth]

Melkein kaikki ovat olleet onnellisia meidän vauvauutisesta, mutta minulla on kaksi kaveria jotka ei ole suhtautuneet yhtä hyvin. Yksi kaveri on myös raskaana ja hänen laskettu aika on 3 viikkoa ennen minun ja hän haluaa vain puhua itsestään ja hänen vauvastaan koko ajan eikä halua ollenkaan kuulla miten minä ja vauva voidaa... sitten toinen kaveri on yrittänyt saada lasta 5 kuukautta ja hän ei ole ollenkaan halunnut keskustella minun raskaudesta ja se on ihan ymmärrettävää.. Mutta nyt ne onnistui ja hän on rv 7 tällä hetkellä ja minä hölmö ajattelin että nyt me viimeinkin voidaan keskustella meidän molempien raskaudesta.. mutta toisin kävin... nyt hän vaan puhuu itsestään... Olin tosi onnellinen heidän puolestaan ja kyselin että kysymyksiä, esimerkiksi miten iso alkio on tällä hetkellä ja hän iloisesti kertoi että 1,4 cm ja sitten minä sanoin että meidän vauvaa alkaa jo olla 30 cm ja 800g mutta hän ei edes kuunnellut kunnolla ja sanoi sitten vaan; niin niin mutta meidän vauva on "jo" siis 1,4 cm... Vähän ärsyttää kun itse on tosi onnellinen muiden puolesta ja on kannustava mutta sitten ne käyttäytyy noin...

 

[elenna]

sofiaelisabeth, kuulostaapa kummalliselta nuo sinun kaverit :O Toivottavasti tilanne paranee vielä... ehkä kun tuo toinen ystäväsi pääsee alkuraskaudesta eteenpäin, niin hänellä tunteetkin tasoittuvat, ja unohtuu se yritysaika. En kyllä sanoisi, että 5kk on kovin pitkä aika yrittää vauvaa, mutta kyllähän siinäkin ajassa kaikenlaisia ajatuksia pyörii mielessä ja turhautumistakin voi olla.

Minä olen välillä miettinyt tätä aihetta myöskin. Mulla on pari ystävää, jotka toivoisivat itselleenkin vauvaa, mutta eivät ole vielä onnistuneet, vaikka yritystä on jo jonkin aikaa. Toinen on minulle läheisempi, ja olemme keskustelleet paljon, myös minun aiemmasta keskenmenosta ja nyt sitten raskaudesta. Tämä on ihan aidosti iloinen puolestani nytkin ja on kuunnellut paljonkin raskausjuttujani. Sitten hän välillä kertoo omasta turhautumisestaan ym. Toinen vähän vähemmän läheinen kaveri sanoi suoraan, että meidän onni vähän viiltää. Ja muutenkin on ollut vähän sellainen olo, että en viitsi puhua hänen kuullen raskauskuulumisista. Mutta vähän aikaa sitten saimme kuitenkin juteltua aika kivasti, ei minun voinnista ym, mutta esim. siitä ajasta kun meille on tullut vauva. Olin tästä kovin iloinen, ja minusta on tuntunut sen jälkeen paljon paremmalta hänen suhteen. Ehkä kuvittelin osan hänen suhtautumisesta. Sitten on vielä kolmas ystävä, ei ihan niin läheinen, jolla on ollut lapsettomuusongelma vuosia. Hänellä on onneksi ennestään lapsia, mutta yksi jäi puuttumaan. Tämä selvisi, kun kerroin uutiset, jolloin ystävä poistui jonkin ajan päästä hetkeksi paikalta. Palattuaan hän selitti tilanteen ja selitteli moneen kertaan, että pystyy olemaan yhtäaikaa sekä surullinen että iloinen puolestani. Ymmärrän kyllä hyvin että niin voi olla, sen verran aikaa tuli itsekin odeltua sitä pysyvää plussaa. Sen jälkeen häneltä on tullut paljon hyviä neuvoja raskauteen, hankintoihin ja muuhun. Joten uskon hänen olevan ihan aidosti iloinen puolestani. Niin ja ehkä vielä voisin mainita neljännen ystävän, joka on sinkku ja suree sitä kovasti...mutta hän on kuitenkin jopa kysellyt raskaudesta ym, joten välillä on tuntunut helpoimmalta puhua hänelle raskausasioista kuin joillekin parisuhteessa oleville ystäville.

Yleisenä kommenttina sanoisin, että on ihan ymmärrettävää, että joillain ihmisillä on pala kurkussa kun kuulee vauvauutisia ym. raskausonnea. Ja voi ketuttaa, turhauttaa ja ties mitä. Uskoisin, että siinä samalla on kuitenkin mahdollista olla myös iloinenkin ystävän puolesta... etenkin, jos ei nyt ihan masennuksen partaalla ole esim. lapsettomuuden takia. Olen sitten ajatellut, että tietenkin koitan olla hienovarainen enkä puhu kaikkia raskausjuttujani sellaisille, jotka vaikuttavat siltä, ettei niin haluta kuunnella. Mutta en kuitenkaan aio olla vähemmän onnellinen omasta tilanteestani heidän takia, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Eli olen sitä mieltä, että minun kuuluu saada olla onnellinen nyt, kun tämä tapahtuu minulle. Uskon, että ystävien vuoro tulee sitten myöhemmin. Mutta meille tämä tapahtuu nyt, ja se ei ollut kyllä yhtään liian aikaisin, vaikka ei kyllä liian myöhäänkään.

 

[Nereid]

Mulla on ihan lähisuvussa 2 lapsettomuudesta kärsivää perhettä, ja kun olen Taas raskaana (sama tunne viidennen kohdalla) oli todella vaikea kertoa raskaudesta, kun toiset on yrittäneet kaikki mahdolliset keinot ja ei ole onnistunut.
Joskus olen miettinyt että pystyisinköhän kohdunvuokraukseen jos jompi kumpi näistä tutuista pyytäis...
Ihan onnellisesti kumpikin perhe on onnitellut ja kysellyt kuulumisia.
Mun äiti taas, oli todella pettynyt kun en taaskaan osannut tehdä sitä tyttöä. Sain kyllä jo viidennen kohdalla kuulla siitä.