14. luukku
Taavetti oli aamulla yhtä riemuissaan kuin lapsetkin. Maahan oli nimittäin satanut valkoinen lumikerros. Vanhemmat eivät näyttäneet yhtä iloisilta raapiessaan autojensa ikkunoita, mutta lapset ottivat sillä välin ilon irti tekemällä lumienkeleitä ja pyydystämällä lumihiutaleita kielellään. Taavetti katseli heitä ja ihaili samalla valkeaa maata. Sentään jokin asia oli samoin kuin ennen. Lasten ilo lumesta ja lumen kauneus. Taavetti tosin oli aivan varma, että vuosien saatossa talvet olivat muuttuneet lyhyemmiksi ja lämpimämmiksi. Metsässä asuessa se ei ollut oikeastaan häntä harmittanut - metsässä talvet olivat vaikeampia. Mutta nyt kun hänellä oli taas lämmin koti, hän oli jo ehtinyt kaivata lunta. Lumi oli yksi asia, mikä toi hänelle aina joulun tunnelmaa.
Perheen lähdettyä autoillaan Taavetti ei mitenkään malttanut mieltään. Hän hypähti pois piilostaan ja kipitti pienillä jaloillaan oven ohi ja pensaikkoon niin että hankeen jäi pienet jalanjäljet. Ei hän halunnut näyttäytyä, eihän sellainen vanhan tontun arvolle sopinut. Mutta hänestä olisi ollut oikeastaan mukavaa, jos joku olisi taas uskonut hänen olemassaoloon. Vanhemmat tuskin uskoisi, jos edes huomaisivat hänen jälkiään. Mutta lapset saattaisivat uskoakin. Jos vain lumisade ei peittäisi hänen jälkiään. Tonttu teki vielä muutaman mutkan ja palasi sitten talon katoksen alle takaperin kävellen. Hän halusi jälkiensä näyttävän päättyvän metsään eikä talolle.
Pitkin päivää Taavetti mietti, oliko jälkien jättäminen ollut sittenkään viisasta. Huoli oli kuitenkin turha, sillä jäljet peittyivät lumeen ennen perheen kotiin paluuta. Se puoliksi harmitti, puoliksi ilostutti Taavettia. Lasten tekemä lumiukko ja lumilyhty sen sijaan yksinomaan ilahduttivat tonttua. Kun äiti toi lyhtyyn ihan oikean kynttilän Taavetista tuntui, että joulutunnelma pääsi hieman lähemmäs. Sekä tonttu että ihmiset toivoivat oikein kovasti valkeaa joulua.
Keskustelun aiheena valkea joulu. Esim. kaipaatko sinä valkeaa joulua? Pidätkö sinä lumesta?