Mulla menee hermot mun äidin kanssa 
Meillä on aika etäiset välit, ja olemme vaan niin erilaisia ihmisiä, että en kerta kaikkiaan osaa tulla hänen kanssaan toimeen. Säännöllisin väliajoin hänelle iskee päähänpinttymä että sen on muututtava, meidän olisi oltava about parhaita kavereita, pitäisi käydä kaikenmaailman syvällisiä keskusteluja, ja ahdistelee minua niin että tuntuu että tukehdun.
Vanhempani ovat siis eronneet kun olin lapsi, ja olen asunut siitä lähtien isäni kanssa. Äidillä on mielenterveysongelmia, masennusta ainakin, mutta ilmeisesti myös maanis-depressiivisyyttä, eikä hän ole ollut ainakaan jatkuvasti halukas syömään lääkkeitä. Äiti on aika impulsiivinen ihminen ja hänen mielialansa heittelevät laidasta toiseen. Hän on tässä vuosien aikana melko yhtäkkisesti monta kertaa muuttanut paikkakunnalta toiselle ilman sen kummempaa syytä, mennyt naimisiin, eronnut, muuttanut jonkun uuden miehen perässä uudelle paikkakunnalle, eronnut taas, halunnut olla yksin, löytänyt taas kohta uuden... Välillä saattaa mennä kuukausi-pari etten yhtään tiedä missä hän menee eikä hänestä kuulu mitään. Ja sitten taas välillä hän on kimpussani jatkuvasti, pommittaa päivittäin puheluilla tai tekstiviesteillä (oikeasti saattaa lähettää minulle monta viestiä päivässä, joissa lukee vain esim. ”Kukkuluuruu!” tai ”Pöö!” tai ”Olet rakas” jne... Jotenkin vaan väkisin yrittää tuputtaa itseään lähelleni, en tiedä yrittääkö paikata jotenkin sillä sitä että on välillä ollut poissa tms.). Olen sanonut monet kerrat että en ole sellainen ihminen joka tykkäisi rupatella puhelimessa pitkiä aikoja ilman mitään asiaa, ja monesti jätän vain kerta kaikkiaan vastaamatta hänä soittoihinsa ja etenkin noihin viesteihin. Ja sitten hän loukkaantuu siitä... Ylipäätään hän saattaa välillä yhtäkkiä suuttua mistä tahansa, montakohan kertaa hän on jo teini-ikäisenä uhkaillut jättää minut ilman perintöä (huoh) kun en ole tehnyt jossain asiassa hän mielensä mukaan. Tai raivonnut, että hän tulee tekemään lopun parisuhteestani, kun kumppanini ei ole häntä miellyttänyt. Ja sitten taas välillä hän saa ihmeellisiä marttyyrikohtauksia, lähettelee minulle kilometrin pituisia tekstiviestejä siitä miten olen nyt loukannut häntä niin pahasti että hän ei kestä... Esimerkiksi nyt viimeksi, kun sanoin mielestäni ihan asiallisesti että minusta hänen ei tarvitsisi soitella minulle niin usein, niin samana iltana alkoi tekstiviesti-itkuvirsilitania siitä miten nyt loukkasin häntä pahemmin kuin koskaan ja hän ei tiedä miten hän kestää tämän, ja että hänellä on melkein jatkuvasti paha mieli siitä etten vastaa puhelimeen jne... (Ja joo, en usein ole vastannut hänen puheluihinsa siksi että teen vuorotyötä ja olen ollut töissä kun hän on soittanut, tai jossain harrastuksissa tms. missä minulla ei välttämättä ole puhelin edes mukana tai se on äänettömällä. Yleensä kyllä vastaan silloin jos puhelimen ääressä olen, paitsi silloin jos on sellainen kausi että tosiaan sitä puhelua ja tekstiviestiä tulee ihan jatkuvasti. Ja olen sanonut monet kerrat että en ole jatkuvasti tavoitettavissa, ja että jos hänellä joskus on oikeasti jotain asiaa enkä vastaa niin laittaisi viestin. Mutta sitten ne viestit ovat tosiaan sarjaa ”Kävin mustikassa”/”Ostin perunoita”/”Lähdenpä tästä rannalle”). Olisi tehnyt mieli taas sanoa hänelle, että jos hänellä on koko ajan paha mieli, niin hänen pitäisi käydä puhumassa siitä jossain terapiassa ja saada siihen lääkitys; että minä en ole hänen terapeuttinsa, enkä äitinsä, enkä vastuussa hänen onnellisuudestaan tai pahasta mielestään. Mutta arvatkaapa mikä sota siitä syttyisi jos sellaista menisin sanomaan... Ja jotenkin outoa on sekin, että kun hän ensin on edellisenä iltana saanut minut suunnilleen hulluuden partaalle, ja olen yön pyörinyt hereillä miettien mitähän seuraava päivä tuo tullessaan ja miten häntä pitäisi lepytellä, niin seuraavana aamuna hän soittelee ihan hyväntuulisena jostain arkisista asioista niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen niin väsynyt tähän! Minulle äiti on etäinen ihminen, vähän kuin joku kaukaisempi sukulainen, joka on jo lapsena välillä hävinnyt elämästäni kuukauksiksi, ei ole tullut rippijuhliini, vanhojen tansseihini, ylioppilasjuhliini jne... Joka ei ole elänyt kanssani arkea kun olen ollut teini-ikäinen. Välillä tuntuu että koska häneltä on jäänyt elämättä murrosikä kanssani, hän ei vieläkään tajua, että olen aikuinen, ja minulla on oma elämä. Minulle riittäisi viileän asialliset välit hänen kanssaan, riittäisi että näkisimme pari kertaa vuodessa ja soittelisimme silloin tällöin päällimmäiset kuulumiset, mutta se ei vaan hänen kanssaan onnistu,kun hän välillä saa noita itkupotkuraivarikohtauksiaan ja vaatii että minun pitää muuttua, tilanteen pitää muuttua, meidän pitää tutustua ja olla kavereita! Hän on niin epävakaa ihminen että en minä halua hänen kanssaan jakaa henkilökohtaisia asioitani, ja minulla on yleensä hirveän vaivautunut ja varovainen olo kun hän on meillä käymässä, ja haluaisin vaan äkkiä päästä tilanteesta pois. Sanokaa nyt joku, miten tällaisesta tilanteesta selviää?!? Ei kai äitinsä kanssa ole pakko olla mikään kaveri, jos olemme vaan niin erilaisia että emme kerta kaikkiaan ymmärrä toisiamme, eikä meillä ole mitään yhteistä? Minä en ymmärrä hänen ajatuksenjuoksuaan, ja hän ei ymmärrä minun elämääni. Hän on räiskyvä ja impulsiivinen, minä hiljainen ja harkitseva. Hän ei tunne minua yhtään, eikä tunnu ymmärtävän millainen ihminen minä olen. Tai ainakaan hän ei anna minun rauhassa olla sellainen kuin olen, vaan säännöllisin väliajoin hän yrittää vängätä että minun pitäisi muuttua hänen mielensä mukaiseksi.
Nyt kun meille on vauva tulossa, minua ahdistaa tämä tilanne entistä enemmän. En haluaisi altistaa lasta noille äidin tempauksille ja mielialanvaihteluille, enkä haluaisi että lapsi joutuu ahdistumaan hänen käytöksestään tai oudoista ja kireistä väleistämme. En haluaisi että lapsi näkee miten yleensä aina hermostun, kun äiti on meillä käymässä. Ja äitihän tietysti nyt yrittää tunkea meille entistä useammin, ja paasaa jo nyt miten meidän pitää tutustua ja lähentyä että voimme sitten yhdessä vauvaa hoitaa... Miten saisin hänelle nätisti sanottua, että hän saa kyllä nähdä lasta, mutta että minä kyllä pyydän jos tarvitsen hoitoapua tai neuvoja, mutta muuten en halua että hän tuppaa väkisin meille vauvanhoitoavuksi? Tai miten saisin kierrettyä sen jos hän haluaa lasta luokseen yökylään – en oikeasti tiedä, haluanko ja uskallanko sitä hänelle antaa? Siis en usko että hän sitä heitteille jättäisi tai tekisi sille mitään, mutta hän on vaan kerta kaikkiaan niin outo ja arvaamaton käytökseltään ja mielialoiltaan, että pelottaa ajatella miten lapsi kokisi yksin hänen kanssaan olon... En kai minä voi äidille mitään lähestymiskieltoakaan hakea? Hän asuu sen verran lähellä meitä, että pystyy tupsahtamaan ovemme taakse, tai parvekkeemme alle tai ikkunan taakse kuikkimaan etukäteen ilmoittamatta, ja pakkohan hänet on sitten sieltä päästää sisälle...
Anteeksi sekava ja pitkä sepostus, aihe on melko lailla mieltä kuohuttava... En nyt uskokaan että kellään olisi tällaiseen mitään täsmäratkaisua tarjota, mutta mukava olisi kuulla vertaistukea, jos jollain muulla on kokemusta hankalista äiti-(tai muista sukulais-)suhteista, ja miten niiden kanssa pärjäätte...
Ja tosiaan, en väitä että itse olisin mitenkään täydellinen ja virheetön! Päin vastoin, minulla on melkein jatkuvasti, ja etenkin noiden äidin hepulikohtausten jälkeen, aina paha olo siitä että olen niin huono lapsi, en osaa käyttäytyä hänen kanssaan,ja hermostun häneen ja loukkaan häntä vaikken haluaisi. Että jos jollain on vinkkejä siihen miten saisi omaa itsehillintää parannettua, että en tiuskisi hänelle vaikka hän miten minua hermostuttaisi tai ärsyttäisi, tai miten voisin omaa käytöstäni yrittää muuttaa, niin niitäkin otan kiitollisena vastaan!
Meillä on aika etäiset välit, ja olemme vaan niin erilaisia ihmisiä, että en kerta kaikkiaan osaa tulla hänen kanssaan toimeen. Säännöllisin väliajoin hänelle iskee päähänpinttymä että sen on muututtava, meidän olisi oltava about parhaita kavereita, pitäisi käydä kaikenmaailman syvällisiä keskusteluja, ja ahdistelee minua niin että tuntuu että tukehdun.Vanhempani ovat siis eronneet kun olin lapsi, ja olen asunut siitä lähtien isäni kanssa. Äidillä on mielenterveysongelmia, masennusta ainakin, mutta ilmeisesti myös maanis-depressiivisyyttä, eikä hän ole ollut ainakaan jatkuvasti halukas syömään lääkkeitä. Äiti on aika impulsiivinen ihminen ja hänen mielialansa heittelevät laidasta toiseen. Hän on tässä vuosien aikana melko yhtäkkisesti monta kertaa muuttanut paikkakunnalta toiselle ilman sen kummempaa syytä, mennyt naimisiin, eronnut, muuttanut jonkun uuden miehen perässä uudelle paikkakunnalle, eronnut taas, halunnut olla yksin, löytänyt taas kohta uuden... Välillä saattaa mennä kuukausi-pari etten yhtään tiedä missä hän menee eikä hänestä kuulu mitään. Ja sitten taas välillä hän on kimpussani jatkuvasti, pommittaa päivittäin puheluilla tai tekstiviesteillä (oikeasti saattaa lähettää minulle monta viestiä päivässä, joissa lukee vain esim. ”Kukkuluuruu!” tai ”Pöö!” tai ”Olet rakas” jne... Jotenkin vaan väkisin yrittää tuputtaa itseään lähelleni, en tiedä yrittääkö paikata jotenkin sillä sitä että on välillä ollut poissa tms.). Olen sanonut monet kerrat että en ole sellainen ihminen joka tykkäisi rupatella puhelimessa pitkiä aikoja ilman mitään asiaa, ja monesti jätän vain kerta kaikkiaan vastaamatta hänä soittoihinsa ja etenkin noihin viesteihin. Ja sitten hän loukkaantuu siitä... Ylipäätään hän saattaa välillä yhtäkkiä suuttua mistä tahansa, montakohan kertaa hän on jo teini-ikäisenä uhkaillut jättää minut ilman perintöä (huoh) kun en ole tehnyt jossain asiassa hän mielensä mukaan. Tai raivonnut, että hän tulee tekemään lopun parisuhteestani, kun kumppanini ei ole häntä miellyttänyt. Ja sitten taas välillä hän saa ihmeellisiä marttyyrikohtauksia, lähettelee minulle kilometrin pituisia tekstiviestejä siitä miten olen nyt loukannut häntä niin pahasti että hän ei kestä... Esimerkiksi nyt viimeksi, kun sanoin mielestäni ihan asiallisesti että minusta hänen ei tarvitsisi soitella minulle niin usein, niin samana iltana alkoi tekstiviesti-itkuvirsilitania siitä miten nyt loukkasin häntä pahemmin kuin koskaan ja hän ei tiedä miten hän kestää tämän, ja että hänellä on melkein jatkuvasti paha mieli siitä etten vastaa puhelimeen jne... (Ja joo, en usein ole vastannut hänen puheluihinsa siksi että teen vuorotyötä ja olen ollut töissä kun hän on soittanut, tai jossain harrastuksissa tms. missä minulla ei välttämättä ole puhelin edes mukana tai se on äänettömällä. Yleensä kyllä vastaan silloin jos puhelimen ääressä olen, paitsi silloin jos on sellainen kausi että tosiaan sitä puhelua ja tekstiviestiä tulee ihan jatkuvasti. Ja olen sanonut monet kerrat että en ole jatkuvasti tavoitettavissa, ja että jos hänellä joskus on oikeasti jotain asiaa enkä vastaa niin laittaisi viestin. Mutta sitten ne viestit ovat tosiaan sarjaa ”Kävin mustikassa”/”Ostin perunoita”/”Lähdenpä tästä rannalle”). Olisi tehnyt mieli taas sanoa hänelle, että jos hänellä on koko ajan paha mieli, niin hänen pitäisi käydä puhumassa siitä jossain terapiassa ja saada siihen lääkitys; että minä en ole hänen terapeuttinsa, enkä äitinsä, enkä vastuussa hänen onnellisuudestaan tai pahasta mielestään. Mutta arvatkaapa mikä sota siitä syttyisi jos sellaista menisin sanomaan... Ja jotenkin outoa on sekin, että kun hän ensin on edellisenä iltana saanut minut suunnilleen hulluuden partaalle, ja olen yön pyörinyt hereillä miettien mitähän seuraava päivä tuo tullessaan ja miten häntä pitäisi lepytellä, niin seuraavana aamuna hän soittelee ihan hyväntuulisena jostain arkisista asioista niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen niin väsynyt tähän! Minulle äiti on etäinen ihminen, vähän kuin joku kaukaisempi sukulainen, joka on jo lapsena välillä hävinnyt elämästäni kuukauksiksi, ei ole tullut rippijuhliini, vanhojen tansseihini, ylioppilasjuhliini jne... Joka ei ole elänyt kanssani arkea kun olen ollut teini-ikäinen. Välillä tuntuu että koska häneltä on jäänyt elämättä murrosikä kanssani, hän ei vieläkään tajua, että olen aikuinen, ja minulla on oma elämä. Minulle riittäisi viileän asialliset välit hänen kanssaan, riittäisi että näkisimme pari kertaa vuodessa ja soittelisimme silloin tällöin päällimmäiset kuulumiset, mutta se ei vaan hänen kanssaan onnistu,kun hän välillä saa noita itkupotkuraivarikohtauksiaan ja vaatii että minun pitää muuttua, tilanteen pitää muuttua, meidän pitää tutustua ja olla kavereita! Hän on niin epävakaa ihminen että en minä halua hänen kanssaan jakaa henkilökohtaisia asioitani, ja minulla on yleensä hirveän vaivautunut ja varovainen olo kun hän on meillä käymässä, ja haluaisin vaan äkkiä päästä tilanteesta pois. Sanokaa nyt joku, miten tällaisesta tilanteesta selviää?!? Ei kai äitinsä kanssa ole pakko olla mikään kaveri, jos olemme vaan niin erilaisia että emme kerta kaikkiaan ymmärrä toisiamme, eikä meillä ole mitään yhteistä? Minä en ymmärrä hänen ajatuksenjuoksuaan, ja hän ei ymmärrä minun elämääni. Hän on räiskyvä ja impulsiivinen, minä hiljainen ja harkitseva. Hän ei tunne minua yhtään, eikä tunnu ymmärtävän millainen ihminen minä olen. Tai ainakaan hän ei anna minun rauhassa olla sellainen kuin olen, vaan säännöllisin väliajoin hän yrittää vängätä että minun pitäisi muuttua hänen mielensä mukaiseksi.
Nyt kun meille on vauva tulossa, minua ahdistaa tämä tilanne entistä enemmän. En haluaisi altistaa lasta noille äidin tempauksille ja mielialanvaihteluille, enkä haluaisi että lapsi joutuu ahdistumaan hänen käytöksestään tai oudoista ja kireistä väleistämme. En haluaisi että lapsi näkee miten yleensä aina hermostun, kun äiti on meillä käymässä. Ja äitihän tietysti nyt yrittää tunkea meille entistä useammin, ja paasaa jo nyt miten meidän pitää tutustua ja lähentyä että voimme sitten yhdessä vauvaa hoitaa... Miten saisin hänelle nätisti sanottua, että hän saa kyllä nähdä lasta, mutta että minä kyllä pyydän jos tarvitsen hoitoapua tai neuvoja, mutta muuten en halua että hän tuppaa väkisin meille vauvanhoitoavuksi? Tai miten saisin kierrettyä sen jos hän haluaa lasta luokseen yökylään – en oikeasti tiedä, haluanko ja uskallanko sitä hänelle antaa? Siis en usko että hän sitä heitteille jättäisi tai tekisi sille mitään, mutta hän on vaan kerta kaikkiaan niin outo ja arvaamaton käytökseltään ja mielialoiltaan, että pelottaa ajatella miten lapsi kokisi yksin hänen kanssaan olon... En kai minä voi äidille mitään lähestymiskieltoakaan hakea? Hän asuu sen verran lähellä meitä, että pystyy tupsahtamaan ovemme taakse, tai parvekkeemme alle tai ikkunan taakse kuikkimaan etukäteen ilmoittamatta, ja pakkohan hänet on sitten sieltä päästää sisälle...
Anteeksi sekava ja pitkä sepostus, aihe on melko lailla mieltä kuohuttava... En nyt uskokaan että kellään olisi tällaiseen mitään täsmäratkaisua tarjota, mutta mukava olisi kuulla vertaistukea, jos jollain muulla on kokemusta hankalista äiti-(tai muista sukulais-)suhteista, ja miten niiden kanssa pärjäätte...
Ja tosiaan, en väitä että itse olisin mitenkään täydellinen ja virheetön! Päin vastoin, minulla on melkein jatkuvasti, ja etenkin noiden äidin hepulikohtausten jälkeen, aina paha olo siitä että olen niin huono lapsi, en osaa käyttäytyä hänen kanssaan,ja hermostun häneen ja loukkaan häntä vaikken haluaisi. Että jos jollain on vinkkejä siihen miten saisi omaa itsehillintää parannettua, että en tiuskisi hänelle vaikka hän miten minua hermostuttaisi tai ärsyttäisi, tai miten voisin omaa käytöstäni yrittää muuttaa, niin niitäkin otan kiitollisena vastaan!
