Arka taapero

[Amorado]

Meillä on 1,5v taapero, joka on ihan vauvasta asti ollut hyvin valikoiva ja epäileväinen ihmisten suhteen. Oli esim yli 1 vuotias kun suostui kenenkään muun, kuin meidän vanhempien syliin. Muiden antama huomio harmitti, ja joskus edelleen harmittaa.

Vauvakerhoissa, harrastuksissa, neuvolassa yms ohjatussa toiminnassa käydessä lapsi itkee ja pyytää päästä kotiin. Jos käydään juhlissa, kirjastossa, museoissa tms jossa on myös paljon muita ihmisiä, lasta ei harmita, vaan on oma iloinen uskalias itsensä. Jotenkin tälläiset järjestetyt "tilanteet" jännittää lasta? Puhutaan harrastuksista yms positiivisesti ja kerrotaan jo etukäteen minne ollaan menossa ja mitä siellä tehdään. Ei vaikutusta reaktioon. Vauvakerhoissa viihtyy jos saa yksin leikkiä touhottaa, mutta muskari jne aiheuttaa ton itkureaktion.

Pahennammeko taaperon arkuutta ja jännitystä nyt sillä, että viedään häntä näihin harrastuksiin yms? Vai onko altistus ihan hyvästä, ja lapsi tottuu niihin lopulta? Lapsella toki on tällä hetkellä eroahdistusta ja tosi vahva äiti vaihe, en tiedä onko sillä vaikutusta asiaan. Tuntuu pahalta kun oma lapsi itkee ja pyytää kotiin, mutta en usko, että täysin kotiin linnoittautuminenkaan on hyvästä.

Onko muilla ollut yhtä arkoja lapsia, ja miten olette luovineet tämän vaiheen yli? Tai onko lapsi rohkaistunut iän myötä? Kannattaisiko nä harrastukset pistää tauolle ja yrittää joskus myöhemmin uudestaan, vai jatkaa vaan sinnikkäästi käymistä? Ollaan miehen kanssa asiasta ehkä vähän eri linjoilla, joten muiden kokemuksia olisi kiva kuulla.

Edit. Lisäyksenä vielä, että lapsi ei siis rauhoitu kun saa olla sylissä ja vain katsoa. Haluaa kokonaan poistua tilasta. Saattaa omalla tavallaan osallistua johonkin leikkiin tai lauluun, mutta kun se touhu katkeaa ja olisi aika aloitta uusi leikki, alkaa taas itkeä ja pyytää kotiin.

 

[Yönkukka]

Mulla on vasta puolivuotias, joten en osaa kauheesti antaa vertaistukea, mutta mun siskon lapset on ollu tosi arkoja ja oon miettiny miten saisin omaani vähän rohkeemmaksi. Hänellä on jo nyt tosi vahva vierastus, ja uskon että se on tosi pitkälle tempperamenttijuttu. Jos yhtään lohduttaa, niin neljää vuotta lähestyessä kun päikkyä on pari vuotta takana niin se arkuus on mun siskonlapsilta ruvennut hälveneen. Olitteko sinä tai sun miehes lapsena yhtä arkoja? Miten sen kans silloin toimittiin? Mun random-mielipide on sama ku sun, että jonkin verran altistusta on hyväksi ja toi että asioista puhuu lapselle etukäteen on hyvä myös. Ehkä esim muskarin kans vois jutella etukäteen myös siitä, että ollaan muskarissa monen laulun ajan ja sitten kun ohjaaja sanoo heippa niin lähdetään kotiin. Eli juttelee myös niistä merkeistä mistä lapsi voi tietää että kohta pääsee kotiin. Ja voisko joku pehmolelu tulla mukaan harjoittelemaan yhteistoimintaa? Sehän ei sinänsä oo huono asia että tykkää olla kotona ja pitää omia vanhempia turvallisimpina ihmisinä. Ja yksin leikkiminenkin on ihan hyvä taito. Stressaatko ite pienen reaktioita vai pystytkö suhtautumaan asiaan rennosti 'se on mitä on' - tyyliin?

Ei nyt välttämättä tarvi vastata, mutta noita asioita ite miettisin. Luota ittees ja miehees.

 

[AnnMarii]

Meidän esikoinen 3,5-v. on aina ollut todella arka. Arin kaikista tapaamistani lapsista. Paljon kuvailemasi laisia tilanteita ollut. Omalla kokemuksella voisin sanoa että sopiva altistus ja rohkaisu on tehnyt hyvää. Hän käy nyt aamupäivät leikkikoulussa. On käynyt jo vuoden. Nyt kesätauon aikana on tapahtunut jotain kasvua kun ei ole vielä kertaakaan jäänyt itkien sinne. Ja aiemminkin vaikka tuli itkut niin oli ollut kuitenkin kivaa. Mutta sanoisin että tuo on tehnyt hyvää. Osaa olla rennommin jo ihmisten keskellä, vaikka ei toki kovin mielellään leiki muiden kanssa. Tykkää puuhailla itsekseen ja katsella. Naapurin lapsesta ollaan saatu hänelle kaveri, mutta sekin on ottanut aikaa. Itse huomaan välillä stressaavani tätä kun toivon ettei tulevaisuudessa esim. koulussa jää ulkopuoliseksi, tule kiusatuksi jne. En kuitenkaan haluaisi pakottaa lasta olemaan erilainen kuin on. Ja arkuus on kyllä tosi ihanasti huomioitu leikkikoulussakin eli on ohjaajille tosi ok. Sinänsä "ihana" kuulla että on muitakin yhtä arkoja lapsia. Meidän lapsi on hassu sekoitus aivan valtavaa arkuutta ja varautuneisuutta yhdistettynä tosi pippuriseen temperamenttiin. Mutta itse sanoisin että lempeästi lasta kannustaen käykää paikoissa. Ja toki sen verran kuin itsekin jaksatte. Aran lapsen kanssa meneminen vaatii ainakin itseltä niin paljon enemmän työtä. Kun joku rohkeampi vain menee ja riittää että välillä kurkkasee että missä se menee.

 

[Pilkki24]

Täällä kanssa yhden aran lapsen äiti. Ollaan käyty eri paikoissa ihan vauvasta asti ja välillä ei ole edes vieraat saaneet katsoa, mutta nyt lapsi on reipastunut ja rohkaistunut melkein nelivuotias.

Ollaan vaan käyty kaikkialla ja usein sitten vaan katsottu sivusta, kun muut ovat osallistuneet, jos ei lapsi ole millään halunnut olla mukana. Rohkaistaan kertomalla tosi tarkkaan mitä tapahtuu ja se on ollut ehkä se paras lääke. Pikkuhiljaa se rohkeus kasvaa. Välillä vähän sysitään, kun huomataan, että lapsi haluaisi tehdä jotain, mutta ei uskalla. Joskus palkitaan. Eli sopivasti sysimistä epämukavuusalueelle ja sen itseluottamuksen kasvattamista. Ja kauheasti kehuja, kun uskaltaa tehdä jotain uutta! Se varauksellisuus kyllä häviää, kun saa hyviä kokemuksia ja ikäkin tekee tehtävänsä. Noin pieni ei vielä välttämättä varsinaisesti kaipaa muita ihmisiä ympärilleen, mutta jossain kohtaa se kaipuu isompaan sosiaaliseen piiriin kuitenkin tulee ja se halu sosiaaliseen kanssakäymiseen alkaa voittaa niitä pelkoja.

 

[Amorado]

Ensinnäkin, kiitos vastauksista Mulla ei ole lähipiirissä kenelläkään samanikäisiä lapsia, enkä ole kohdannut muita näin arkoja lapsia. Pakko saada purkaa sydäntä ja keskustella tästä aiheesta jonkun kanssa joka ymmärtää.

@Yönkukka Varmasti on temperamentti kysymys joo! Meidän lapsella oli myös tosi paha vierastus tuolloin alle vuotiaana. Sitten oli vähän parempi jakso sen suhteen, ja nyt taas iski kun kirkkaalta taivaalta vielä pahempana tämä jännitys. Nyt tietty huomaa ja ymmärtää enemmän asioista, joten sinänsä ihan ymmärrettävää. En koe enää stressaantuvani siitä, kun lapsi itkee jännitystään. Harmittaa hänen puolestaan vaan.
Mä olen aina ollut myös tosi ujo ja arka lapsi, mies vähemmän. Ysärillä ei niin hirveästi taidettu näistä asioista välittää, yksilön tarpeet ei ollut niin paljon pinnalla kun nykyään Mut on siis varmasti vaan lykätty kaikkeen mukaan sen enempää asiaa miettimättä.
Tota pehmolelua ja jotain muuta huomion pois vievää ajattelinkin ottaa mukaan ensi harrastuskerralle! Jospa se saisi huomion siirrettyä vähän pois siitä jännityksestä.

@AnnMarii Ihana kuulla että siellä on rohkaistuttu tälläisistä lähtökohdista Tuohon "vaikka on tullut itku, on ollut kivaa" viitaten; meilläkin lapsi haluaa aina harrastuksen jälkeen kertoa isälleen missä on ollut ja mitä siellä tehnyt (vaikka olisi siis vaan itkenyt sen koko ajan). Eli jotenkin hän silti on innoissaan siitä, että kävi ja koki. Jos kysyy, oliko hänellä kivaa, hän aina vastaa joo. Kysymys on toki varmaan vähän liian johdatteleva näin pienelle, mutta hirveän hankalia kysymyksiä ei vielä voi esittää Joo ja ei kysymykset parhaita.

Mun pelkona on nyt jo myös juurikin tuo kaverien saanti ja kiusaaminen. Liian aikaista murehtia sellaista, mutta sitä tämä vanhemmuus kai nyt on Mäkään en odota enkä toivo lapsen muuttuvan luonteeltaan tai herkkyydeltään miksikään. Toivon vain hänen saavan itsevarmuutta ja luottamusta maailmaan, ja jotenkin koittaa tukea sillä matkalla

@Pilkki24 Meidän lapsi oli pienenä myös just tollainen, että päin ei saanut katsoa tai tuli harmitus. Nykyään ei onneksi ole enää sitä, vai nämä tälläset uudet ihmeelliset tilanteet aiheuttaa itkun.
Kovasti kehutaan, kun osallistuu. Koitetaan viedä leikkiin mukaan edes soveltaen, eli äidin sylissä mennään, kun muut juoksee itse.
Tällä hetkellä tuntuu, että se että lapsi edes seuraisi sivusta muiden touhuja, olisi unelmatilanne. Toivotaan, että siihen ajan kanssa päästään

 

[Pilkki24]

@Amorado eiköhän se siitä helpota. Ne on meillä ainakin ollut välillä tosi pieniä juttuja, mitä lapsi on saattanut jännittää. Ja tosiaan pieni askel kerrallaan ja kertoo ihan konkreettisia juttuja siitä mitä tapahtuu. Ei miunkaan lapseni mikään varauksettomin ole vieläkään (eikä tarvitse), mutta on ihanaa nähdä, kuinka rohkeasti hän jo menee mukaan moniin juttuihin, mitä en olisi kuuna päivänä hänen uskonut tekevän itsekseen. Tai ottaa kontaktia ujompaan lapseen ja rohkaisee tätä.

Ja meillä siis kumpikaan meistä vanhemmista ei ole koskaan ollut mitenkään ujo. Mie olen ollut ehkä hieman epävarma, jos en ole tiennyt osaavani jotain hyvin, mutta ujoksi ei voi kai väittää. Mutta ollaan silti osattu rohkaista lasta. Jahka on puhetta ymmärtänyt paremmin, niin ollaan yritetty kertoa, että joskus äitiä ja isiäkin jännittää, mutta ollaan saatu kivoja kokemuksia, kun ollaan rohkaistuttu yrittämään asioita. Yritetty tuoda sitä samaistuttavuutta. Mie olen esimerkiksi kertonut, että minua jännitti mennä opiskelemaan, mutta olen saanut kivoja kavereita koulussa.

 

[O.O]

Meillä ensimmäinen lapsi oli ujo ja arka. Varsinkin miehiä kohtaan. Ei ihan saman lailla kuin sinun lapsi. Jos johonkin muskariin mentiin niin kaikki oli hyvin kuhan minä olin mukana että sai minussa roikkua. Hänellä ujouteen helpotti varmasti koska sai pikkusisarruksen 1v7kk ikä erolla. Kun sisarus kasvoi niin joutui aina puhumaan vieraissa paikoissa ja vanhempi lapsi vähän niinkuin piiloutui sisaruksen taakse. Eskarin aloitus oli todella vaikeaa kun pikkusisarrus jäi kotiin ja hän meni yksin eskariin. Mulla pelotti kans että saako kavereita. Hänellä pitkään oli koulussa vain yksi kaveri. Olikohan kolmannella luokalla sai sitten toisen kaverin ja nyt ylä asteen kynnyksellä heillä on oma pieni 4 hengen kaveriporukan. Hän on kyllä iän myötä paljon rohkaistunut ei ole enään niin ujo mutta selvästikään ei tykkää isoista ihmisjoukoista niin kuin en minäkään. Ja aika pian kun koulun aloitti ei hallunnut mennä mihinkään harrastukseen missä ryhmässä ollaan. Vinkkejä ei ole antaa mutta meillä ainakin ujous on iän myötä helpottanut. Ehkä sinun tilanteessa katsoisin että piettääkö taukoa jos koko ajan huutaa mutta paljon myös kertoo kun paikasta lähtee minkälainen fiilis lapselle lopulta jäi.

 

[Vargynja]

Omat lapseni on olleet kumpikin pienenä aika arkoja ja vierastus oli vauvana voimakasta. Esikoinen (11v) on yhä varautuneempi uusien ihmisten kanssa ja tarvitsee aikaa. Kuopusta jännittää uudet tilanteet ja esim. päiväkotiin paluu loman jälkeen, mutta on usein heti uusien aikuisten kaveri ja ottaa ihmisiin tosi reippaana kontaktia. Uskon näiden liittyvän vahvasti temperamenttiin, mutta sopivalla rohkaisulla voi varmasti saada lisättyä rohkeutta.

Sopivassa määrin jännittäviin tilanteisiin vieminen on varmasti ihan hyväksi. MUTTA itse en pakottaisi niihin ja kuuntelisin myös lasta. En tarkoita että pitäisi heti lähteä kotiin, kun lapsi haluaa, mutta tarjoaisin turvaa ja antaisin lapsen esim. seurata sylistä käsin. Joskus pienikin juttu voi olla merkitsevä: Meillä kuopukselle on parkourissa ollut alkulämmittelyt vaikeita, kun siinä on koko ryhmä yhdessä kasassa. Tähän auttoi, kun sijoitutaan joukon laidalle ettei tarvitse olla keskellä vieraita ihmisiä. Ehkä voi myös miettiä kuinka paljon tässä vaiheessa altistaa. Jos näitä itkettäviä tilanteita on useampi viikossa voi miettiä olisiko parempi karsia vaikka yhteen harrastukseen/kerhoon viikossa. Halutessaan voi sitten tehdä enemmän niitä mitkä tuntuu jo helpommalta.

Meillä auttanut myös paljon ennakointi. Kerrotaan lapsille mahdollisimman hyvin minne mennään, mitä siellä tehdään jne. Meidän lapsilla ei myöskään voi olla liian usein arjesta poikkeavia juttuja. Vaikka olisi kivoja juttuja, ne voi väsyttää lasta ja kun kuormitusta on kasaantunut ei niihin haluta mennä.

 

[Amorado]

@Vargynja Me ollaan myös aina ryhmästä sivussa ja lapsi on sylissä. Silti lasta harmittaa.
Meillä on tällä hetkellä nyt kaksi harrastusta ja perhekerhossa käydään kerran viikossa. Tätä just mietin, että onkohan kaksi harrastusta meidän lapselle liikaa tähän hetkeen. Luulen, että käydään vielä pari viikkoa kokeilemassa, ja jos edistystä ei tule yhtään niin kokeillaan myöhemmin uudestaan. Perhekerhossa viihtyy ihan hyvin kun saa vapaasti touhuta, ehkä jatketaan siellä harjoittelua vielä ennen enempiä ohjattuja ryhmiä

 

[Amorado]

Tänään meillä oli uintiryhmä. Heti halliin mentäessä lapsi alkoi taas itkeä, että haluaa kotiin. Kuitenkin kun altaaseen päästiin, ei itkenyt yhtään, osallistui ohjelmaan ja jopa naureskeli altaassa Uskaltautui ensimmäistä kertaa hyppäämään laidaltakin alas.
Päiväunille mentäessä sanoi, että haluaisi huomennakin uimaan Tuntuu niin hyvältä, että kyllä tästäkin jäi taas hyvä mieli ja muisto, vaikka alku niin taas jännitti.

 

[Amorado]

Jatkan tänne päivittelyä, jos jollain muulla on joskus samanlaiset pohdinnat

Tänään oli kuudes uintikerta, ja tämä oli eka kerta, kun lapsi ei itkenyt kertaakaan! Meni hyvin mielin halliin, altaaseen menoa ei olisi malttanut odottaa, ja kokeili paljon uusia asioita ja ylitti itsensä altaassa! Alkuviikon jumppakin meni isoimmitta itkuitta, ja oltiin koko puolituntinen ryhmän mukana. Enimmäkseen vielä toki sylissä, mutta uskomaton muutos ensimmäiseen kertaan!

Ihana huomata tälläistä edistystä, osittain tuo hysteerinen itku taisi selittyä ero-ahdistusvaiheella. Äitivaihekkin on vähän laantunut tämän parin viikon aikana taas

 

[Selah]

Meilläkin kyllä pyytä "kotiin" jännitysreaktiona vaikka jotain kivaa ollaan tekemässä ja oikeasti siitä tykkää. Käytän näitä tilanteita tunnekoulutukseen ja sanoitan, että nyt sua taitaa jännityää, en lähde yhtään voivottelemaan vaan reippaalla äänellä rohkaisen kovasti ja sanon ettei mitään hätää vaan mennään yhdessä ja pidetään kivaa/tehdään tämä ja sen jälkeen jotain kivaa. Ennakoin positiivisella sävyllä kertomalla mitä mennään tekemään, vaikka se monesti laukaisee "ei"-reaktion. En silti lähde kyselemään "mennäänkö" tai perääntymään suunnitelmasta, vaan jatkan jämäkästi suunnitelmaa.

Muutenkin kehun ja rohkaisen tosi paljon tekemisen aikana, sekä muistellaan myös jälkikäteen hänen käytöstään. Eilen kuulin kun leikki yksinään nallejen kanssa ja sanoi "minä olen niin taitava!"

Meidän 2,5v ei kyllä oikeasti ole kauhean arka, mutta kyllähän monet tilanteet silti jännittää.