Onko toinen vanhempi kokenut ulkopuolisuutta?

[Kirre]

Hei! Miten teillä on mennyt raskaus- ja vauva-aika toisen vanhemman ulkopuolisuuden suhteen? Olen viimeisellä kolmanneksella ja nyt tuli ilmi, että lapsen isällä on pelko paitsi jäämisestä ja ulkopuolisuudesta lapsen suhteen. Hän esimerkiksi pelkää, että jotenkin mystisesti menettää vanhempainvapaansa tai missaa lapsen kehityksen merkkipaaluja.

Itseä tämä oudoksuttaa, koska olen alusta asti puhunut siitä miten arvostan osallistuvaa isää. Samalla on vaikea suhtautua rakentavasti, vaan aihe jotenkin provosoi itseä vaikean raskauden keskellä.

 

[Pilkki24]

Meillä minä koin ulkopuolisuutta siinä vaiheessa, kun jouduin palaamaan töihin vauvan ollessa sen 9-10kk ikäinen. Meillä tosin tilanne oli se, että mies olisi halunnut olla töissä niin käytännössä tämä hiersi useammallakin tavalla meidän välejä. Halusimme kuitenkin pitää lasta kotona niin pitkään kuin oli taloudellisesti mahdollista. Saimme edes jotenkin homman toimimaan, kun vain aktiivisesti keskustelimme tunteistamme.

Eli iänikuinen keskustelu ja keskustelu. Miehesi on kuitenkin myös hyväksyttävä se, että vauvan elämän alkutaipaleella se äidin rooli on isompi, etenkin jos äiti imettää. Hänen tehtävänään on tukea ja auttaa sinua. Raskaus ja synnytys on rankka kokemus, ja imetyshormonit riehuvat sen jälkeen kropassa ja tuovat omat metkunsa.

Ihan käytännön tasolla voitte vaikka sopia, että mies hoitaa suurimman osan vaipanvaihdoista. Tai vie vauvaa ulkolenkille päikkäreille, että sinä saat päivässä hetken omaa aikaa. Auttaisiko jokin tällainen konkreettinen etukäteissuunnitelma rauhoittamaan hänen mieltään?

Ja niitä merkkipaaluja missaavat molemmat vanhemmat, kun pitää käydä töissä yms. Joskus se lapsi oppii uuden sanan ollessaan hoidossa mummolassa tai ottaa ensimmäisen askeleensa juuri kun toinen vanhempi on viemässä roskia. Se vaan pitää hyväksyä.

 

[Selah]

Hei! Miten teillä on mennyt raskaus- ja vauva-aika toisen vanhemman ulkopuolisuuden suhteen? Olen viimeisellä kolmanneksella ja nyt tuli ilmi, että lapsen isällä on pelko paitsi jäämisestä ja ulkopuolisuudesta lapsen suhteen. Hän esimerkiksi pelkää, että jotenkin mystisesti menettää vanhempainvapaansa tai missaa lapsen kehityksen merkkipaaluja.

Itseä tämä oudoksuttaa, koska olen alusta asti puhunut siitä miten arvostan osallistuvaa isää. Samalla on vaikea suhtautua rakentavasti, vaan aihe jotenkin provosoi itseä vaikean raskauden keskellä.

Veikkaisin, että jos kyse on ensimmäisen lapsen loppuraskaudesta ja miehelle nousee tälläsiä tunteita niin johtuu ihan vaan siitä että alkaa oikeasti vasta tajuta ja prosessoida isäksituloa (mikä on ihan normaalia). Isän rooli ei ole vähemmän tärkeä, vaikka usein luonnollisesti se on enemmän tukijan rooli. Vaikkakaan itseä ei ainakaan haittaisi yhtään vaikka isä hoitaisi koko lapsen jos haluaa, maidonkin voi pumpata juotettavaksi jos niin haluaa.

Aina ei voi ymmärtää mikä miehille on tärkeää. Mun mies aina vesisynnytystä muistellessaan hehkuttaa kun sai olla siinä niin aktiivisesti apuna että tunsi ihan lähes synnyttävänsä itsekkin (Sääteli veden korkeutta, sulki ja avasi suihkuhanaa sekä varmisti ettei ilokaasumaski joudu veteen.) Raskaudessa olen välillä käyttänyt korostetusti raskauskorttia niin että mies on saanut tuntea, että vain hän voi pelastaa tilanteen, esim tuomalla syömistä. Sitten tulee jaksoja missä oikeasti isä on ainut joka voi tehdä jotain, esim ensimmäisissä unikouluissa missä vieroitetaan unisyötöistä olen julistanut että "tätä minä en voi edes tehdä, joten on 100% sinun juttusi". Jouduin kyllä kertoa mitä pitää tehdä, mutta sain vähän taukoa

 

[Pilkki24]

@Selah ihailtavaa delegoimista.

 

[Metsätähti5]

Miehellä oli kuopuksen kanssa ulkopuolisuuden tunnetta muutaman kuukauden ajan. Alkuun oli silent refluksi, eikä tyttö ollut tyytyväinen kuin mun sylissä pystyasennossa, niin sillä tavalla me sitten oltiinkin melkein 24/7 ekat 2,5 kk. Sitten reilu 5 kuukauden kohdalla iski eroahdistus/vierastuskausi päälle. Se oli potenssiin sata verrattuna vanhempiin lapsiin, eikä taaskaan kelvannut kuin äidin syli. Isänkin sylissä huusi pää punaisena. Mun sylissä hiljeni heti, niin ymmärrän miehen tunteet. Nyt tässä kohtaa, kun 9 kk lähestyy, niin isäkin kelpaa tytölle, muutos alkoi tapahtua pikkuhiljaa tuossa kolmisen viikkoa sitten. Illat ja yöt ainoastaan on mun lähellä ja sylissä, muilla ei ole asiaa hänen lähettyvilleen.
Itselle vähän liiankin intensiivistä, kun mihinkään ei päässyt ilman kammottavaa itkua, ja toinen taas olisi halunnut auttaa enemmän.
Itse lohduttauduin sillä ajatuksella, että selvästi olen onnistunut turvallisen kiintymyssuhteen luomisessa. Yhdessä puhuttiin, että tämä onneksi on loppujen lopuksi vain lyhyt vaihe, jonka jälkeen isän on helpompi tehdä asioita tytön kanssa. En ole estämässä häntä ottamasta vähän aikaa takaisinkin, niin voin vähän hengähtää ja tehdä esim. päivittäin pitkiä kävelylenkkejä yksin ja touhuta keskimmäisen kanssa kunnolla, kun siihen tuli itselleni pakostakin taukoa ja yhteiset hetket olivat kovin lyhyitä.

Muuten komppaan edellisiä kirjoittajia.

 

[Kirre]

Meillä minä koin ulkopuolisuutta siinä vaiheessa, kun jouduin palaamaan töihin vauvan ollessa sen 9-10kk ikäinen. Meillä tosin tilanne oli se, että mies olisi halunnut olla töissä niin käytännössä tämä hiersi useammallakin tavalla meidän välejä. Halusimme kuitenkin pitää lasta kotona niin pitkään kuin oli taloudellisesti mahdollista. Saimme edes jotenkin homman toimimaan, kun vain aktiivisesti keskustelimme tunteistamme.

Eli iänikuinen keskustelu ja keskustelu. Miehesi on kuitenkin myös hyväksyttävä se, että vauvan elämän alkutaipaleella se äidin rooli on isompi, etenkin jos äiti imettää. Hänen tehtävänään on tukea ja auttaa sinua. Raskaus ja synnytys on rankka kokemus, ja imetyshormonit riehuvat sen jälkeen kropassa ja tuovat omat metkunsa.

Ihan käytännön tasolla voitte vaikka sopia, että mies hoitaa suurimman osan vaipanvaihdoista. Tai vie vauvaa ulkolenkille päikkäreille, että sinä saat päivässä hetken omaa aikaa. Auttaisiko jokin tällainen konkreettinen etukäteissuunnitelma rauhoittamaan hänen mieltään?

Ja niitä merkkipaaluja missaavat molemmat vanhemmat, kun pitää käydä töissä yms. Joskus se lapsi oppii uuden sanan ollessaan hoidossa mummolassa tai ottaa ensimmäisen askeleensa juuri kun toinen vanhempi on viemässä roskia. Se vaan pitää hyväksyä.

Mä voin kyllä uskoa, että tää ulkopuolisuuden tunne voi tulla kummin päin vaan, kun tilanteet muuttuu!

Saatiin onneksi puhuttua, ja noihin merkkipaaluihin liittyikin se, että olin tehnyt alunperin raskaustestinkin yksin, kun se ois ollut tärkeää hänelle olla mukana ja nähdä viivat ekan kerran (hups..) mutta asuttiin silloin vielä erillään niin tää oli mun näkökulmasta ihan perusteltua

Hyviä noi käytännön vinkit, ehkä ne lisäis sitä oloa että on joku oma tontti siinä.

 

[Kirre]

Veikkaisin, että jos kyse on ensimmäisen lapsen loppuraskaudesta ja miehelle nousee tälläsiä tunteita niin johtuu ihan vaan siitä että alkaa oikeasti vasta tajuta ja prosessoida isäksituloa (mikä on ihan normaalia). Isän rooli ei ole vähemmän tärkeä, vaikka usein luonnollisesti se on enemmän tukijan rooli. Vaikkakaan itseä ei ainakaan haittaisi yhtään vaikka isä hoitaisi koko lapsen jos haluaa, maidonkin voi pumpata juotettavaksi jos niin haluaa.

Aina ei voi ymmärtää mikä miehille on tärkeää. Mun mies aina vesisynnytystä muistellessaan hehkuttaa kun sai olla siinä niin aktiivisesti apuna että tunsi ihan lähes synnyttävänsä itsekkin (Sääteli veden korkeutta, sulki ja avasi suihkuhanaa sekä varmisti ettei ilokaasumaski joudu veteen.) Raskaudessa olen välillä käyttänyt korostetusti raskauskorttia niin että mies on saanut tuntea, että vain hän voi pelastaa tilanteen, esim tuomalla syömistä. Sitten tulee jaksoja missä oikeasti isä on ainut joka voi tehdä jotain, esim ensimmäisissä unikouluissa missä vieroitetaan unisyötöistä olen julistanut että "tätä minä en voi edes tehdä, joten on 100% sinun juttusi". Jouduin kyllä kertoa mitä pitää tehdä, mutta sain vähän taukoa

Joo, kyse on ensimmäisestä lapsesta ja musta tuntuu myös että ei oo ehkä ihan realistisia käsityksiä siitä pikkuvauva-ajasta. Muutenkin hänen fiilistelyjutut on enemmän sinne taaperoaikaan meneviä, kun itellä on nyt se synnytys ja ekoista kuukausista selviäminen mielen päällä.

Ja hänellä on kans tuttuja joiden vauvat on vierastanut isää voinakkaasti, niin ehkä siitäkin kumpuaa

Kai nöistä aina selvitään ja tuntuu että ne pelot on usein pahempia kun todellisuus sitten kun sinne asti päästään.

 

[Pilkki24]

@Kirre ehkä se siitä helpottaa, kun ukko tulee sinuiksi raskauden kanssa. Ja se nyt vaan on puhdasta biologiaa, että nainen joutuu tekemään alussa sen suurimman työn ja miehellä on tosiaan lähinnä se tukijan rooli. Kyllä se siitä sitten tasoittuu, jos mies haluaa roolia ottaa. En usko, että taaperoarkeen asti selvinneistä äideistä yksikään laittaa vastaan, jos saa vähän omaa aikaa. Minä ainakin ottaisin ihan mielelläni viikon palmun alla ihan vaan itselleni. Vauvan kanssa hormonit vaikeuttivat erossa oloa ainakin itsellä, mutta kyllä nekin siitä tasoittuivat ja nykyään sitä jopa nauttii taas hiljaisista hetkistä elämässään.

Minä taisin ilmoittaa ylläriraskaudesta miehelle viestillä. Ja mies kävi aika satunnaisesti mukana neuvoloissa, kun asui toisessa kaupungissa. Minä taisin olla se, joka piti lankoja käsissä ja miehen perillä kaikista vaiheista (tuo ei olisi oma-aloitteisesti selvittänyt varmaan mitään). Silti hänestä on tullut oikein lämmin ja osallistuva isä meidän muksulle. Lapsi itse asiassa hakee häneltä enemmän lohtua kuin minulta.