Mä oon miettinyt tosi pitkään mitä kirjoittaisi tähän ketjuun. Toisaalta on ollut sellainen tunne, että pitäisi jotain kirjoittaa, jotenkin ilmaista että nyt ei mene niin kovin vahvasti. Toisaalta omat ajatukset ovat olleet aikamoinen sekasotku, ei ole oikein saanut kiintopistettä mistään syy-seuraus suhteista, että mikä tätä epämääräistä ahdistusta nyt aiheuttaa.
Opiskelen aineenopettajaksi ja tänä lukuvuonna teen opeharkkaa ja siihen liittyviä syventäviä opintoja. Tällä viikolla oli intensiiviviikko, jonka syvällisempänä teemana oli vuorovaikutus ja oppilaiden kohtaaminen, edelleen tämä pilkkoutui muun muassa tunteisiin, erilaisuuteen ja ihmissuhteisiin. Täytyy sanoa että oli aivan todella vaikuttava paketti, selkeytti monia juttuja paitsi ammatillisesti, myös henkilökohtaisesti. Palaset loksahteli kohdalleen ja tuli pitkästä aikaa jotenkin selkeämpi ja rauhallisempi olo.
Kaikki päässä pyörivä ahdistus ei siis ole näistä lapsen haasteista kiinni, mutta ajattelin niitä tässä nyt eritellä, vähän jäsentää itsellenikin. Jos niitä sitä kautta saisi paremmin käsiteltyäkin.
Lapsi sai siis lähetteen puheterapian arviointiin 2,5-vuotis neuvolassa. Täytti nyt syyskuussa kolme, eikä asia ole -minun näkökulmastani- juuri edennyt vieläkään. On toki käynyt siellä puheterapeutin arvioinneissa useampaan otteeseen, ollaan sieltä saatu arkea helpottamaan myös tukiviittomia ja kuvia ja tällaista, mutta arviot edelleen jatkuvat. Totta kai tämmöiset diagnosointi- ja tuentarpeen arviointiprosessit ovat pitkiä ja työtä täytyy tehdä pieteetillä, jotta löydetään ne parhaiten toimivat ratkaisut, mutta onhan se nyt hiton rasittavaa odottaa näin pitkiä aikoja. Varsinkin kun tietää, että näiden arvioiden valmistuttua alkaa uusi jonottaminen, että päästään varsinaiseen terapiaan. Päiväkodista ilmoittivat jo keväällä, että he tarvitsisivat jotain toimintasuunnitelmaa siihen miten toimia lapsen kanssa, olivat sen puitteissa jopa itse yhteydessä tähän meidän puheterapeuttiin. Nyt näyttää siltä että mahdollisesti marraskuussa päästäisiin kaikki kokoontumaan yhdessä ja keskustelemaan tästä. Itse on samalla saanut puoli vuotta miettiä sitä, että miten hukassa he siellä päivittäin ovat lapsen kanssa.
Arviointien edetessä on myös alkanut valottumaan se, ettei lapsen vaikeudet ole ihan pieniä. Puheterapeutin lisäksi mukaan on tullut psykologi, joka haluaa myös tehdä tarkempia arviointeja. Puheissa on vilahdellut sellaisia termejä kuin todella merkittävä kielellinen erityisvaikeus, kehitysviivästymä, vuosien kuntoutus jne. Toisaalta on myös omalla tavallaan helpottavaa saada selvyyttä asioihin. Itsellä oli pitkään todella vahvoja paska äiti -fiiliksiä, että olisin itse jotenkin omalla toiminnallani myötävaikuttanut lapsen oireiluun. En ole osannut opettaa lastani leikkimään jne. Vähän sellainen synninpäästö itselle, että taustalla on nyt vähän vakavampia syitä siihen miksi lapsi käyttäytyy tällä tavalla.
Sain tuolla aiemmin mainitsemallani intensiiviviikolla myös tosi hyviä työkaluja omien pettymysten käsittelyyn. Kaikillahan meillä on jotain haaveita ja toiveita lastemme suhteen, ja erityislasten kanssa monet näistä nyt vain ei voi toteutua, ainakaan missään nopeassa aikataulussa. Mä olin muun muassa haaveillut isojen palapelien tekemisestä yhdessä, pitkistä iltasatuhetkistä ja kaksikielisestä koulusta (olen itse tuleva kieltenope). Palapelejä lapsi ei tajua yhtään, kirjaan jaksaa keskittyä hyvällä tuurilla kaksi minuuttia ja yhdenkin kielen oppiminen näyttää olevan niin vaikeaa, että toisen lisääminen siihen päälle ei kuulosta erityisen järkevältä. Ja on ihan ok harmistua siitä että nämä asiat ei onnistu, ilman että kokisin että mun lapsi on jotenkin huono tai epäonnistunut.
Anteeksi tästä oksennuksesta
Pääpointti tässä nyt taisi olla se, että ei ole tällä hetkellä kovin kivaa, mutta olen tiedostanut asian ja lähden pikkuhiljaa asiaa käsittelemään ja purkamaan.
Toivottavasti asiat helpottuvat hiljalleen. Tuo on kyllä ikävää, kun kaikkea joutuu odottamaan hirveän pitkään ennen kun saa oikeasti apua. 
Onneksi saatte siihen tukea ja hoitoa!