Hei Anna Elina, Örkki ja RiinuLiinu,
Otan osaa suruunne ja olen itsekin samassa veneessä, sain tällä viikolla kuulla, että äitini syöpä on levinnyt. Tieto on vielä niin tuore, etten ole ehtinyt kauheasti sitä vielä käsitellä, mutta itkuja on tullut ja masentunutta ja synkkää mieltä. Tulevaisuus on vielä auki, ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. En nyt halua seikkaperäisesti kertoa taudinkuvasta, mutta vaikka itse syöpä olisi mahdollisesti voitettavissa, niin hoidoissa on tosi radikaalit ja pelottavat seuraukset... Jännitän sitä, mitä äitini päättää hoitoihin lähtemisestä. Itse tietysti toivon, että hän lähtisi, koska se merkitsisi vähintäänkin yritystä elämän jatkamiselle. Mutta jos ei lähde, niin en voi sellaista vaatia häneltä eikä kukaan muukaan.
Mietin sellaistakin, että kun syöpä voidaan nähdä psykosomaattisenakin sairautena, että vaikuttiko se taudin leviämiseen, kun äitini kuuli, että odotamme lasta, jolla on vakavin mahdollinen sydänvika. Minusta äitini säryt ja kivut alkoivat paheta meidän rakenneultrauutisten jälkeen. Varmaan sitä väkisinkin ottaa tällaisen suuren surun myös itselleen, vaikka se kuuluukin ensisijassa lapselle eli minulle ja miehelleni. Kielsin kyllä äitiäni omimasta suruamme lapsemme suhteen. Ja nyt äiti puolestaan toivoo, että minä en surisi häntä, mutta se on mahdotonta.
Vastaavasti psykosomaattisesti taisi vaikuttaa itse raskausuutinen kesällä. Äiti sanoi, ettei ole vuosiin ollut niin onnellinen kuin kuultuaan uutisemme, vanhempani kun ovat jo vuosia toivoneet lastenlasta. Ja niihin aikoihin ensimmäisen syöpäleikkauksen kivut ja säryt hellittivätkin jonkin verran.
Minulla saattaa nyt sitten olla yhtä aikaa vauvani sydänleikkauksissa ja tehohoidossa ja äitini syöpähoidoissa.
Quara, kirjoitit todella kauniisti siitä, miten läheiset ovat silti osa elämää, vaikka olisivatkin kuolleita. Toivottavasti osaan itse kertoa ja tarinoida läheisistäni lapselleni niin, että hänellä on käsitys näistä ihmisistä. Minulla on kokemusta vaikenevasta mummista, joka ei ikinä ole kertonut mitään miehestään eli vaaristani. Tiedän hänestä sen verran, että hän kuoli toisessa maailmansodassa ja tiedän hänen ammatin, en muuta. Eikä tiedä äitinikään isästään juuri enempää, äiti oli niin pieni isänsä kaatuessa. En ole nähnyt myöskään isäni isää. Isäni äiti kuoli, kun olin 6-vuotias, joten en paljon hänestä muista. Mutta mummi on vielä elossa, hän vaan ei halua muistella mitään menneitä, joten pimentoon taitaa jäädä se historia.
rv. 34+3