en ilahtunut raskausuutisesta

Ihaa

Silmät suurina ihmettelijä
Tein kuukausi sitten raskaustestin koska kuukautiset eivät odotuksista huolimatta alkaneet. Testi oli heti positiivinen. Tein toisen testin, koska en ollut uskoa ensimmäisen tulosta todeksi. Sekin oli positiivinen. Olin sanaton, hämmentynyt ja kuin puulla päähän lyöty.

Olen noin 30 v., onnellisesti naimisissa, asumme omistusasunnossa, minulla on hyvä työ ja muutenkin kaikki puitteet elämässä ovat kunnossa. Emme kuitenkaan ole vielä varsinaisesti keskustelleet lapsista. Mieheni on noin 5 vuotta vanhempi ja halunnut tulla isäksi jo joitakin vuosia. Meillä on lähipiirissä paljon eri ikäisiä lapsia ja itsekin teen työtä kasvatusalalla, joten "kokemuksen"puuttettakaan ei ole. Minä olen ollut se joka ei ole tuntenut itseään vielä valmiiksi edes ajatellakseen lasten hankintaa, eikä mies ole halunnut painostaa. En ole muutenkaan koskaa ymmärtänyt lasten saamiseen liittyvää hössötystä ja käsite vauvakuume on aivan vieras minulle.

Nyt kävi kuitenkin näin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli tieto että ole raskaana. Testiä seuraavana päivänä menin lähinnä shokkiin. Itkin vain ja ajattelin että ei voi olla totta. Kaikenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia alkoi vilistä päässä
Miten voin olla raskaana kun en edes tiedä haluanko lapsia?
Nyt olen raskaana vaikka aina jotenkin luulin etten varmaan koskaan tule edes raskaaksi.
Miten olen voinut olla niin tyhmä etten ole huolehtinut ehkäisystä paremmin?
Haluanko tämän lapsen vai en?
Miksi en tunne mitään onnellisuutta tai iloa tästä asiasta?
Olenko erilainen kuin muut, kun en iloitse?
Jos teen abortin, teenkö elämäni isoimman mokan?
En tunne alkavaa elämää kohtaan yhtään mitään, mutta milloin tunteet heräävät ja ovatko ne sittenkään positiivisia?
Tulenko koskaan rakastamaan tätä lasta jos sen todella synnytän?
jne jne...

Itkin pari päivää ja kävin mm. neuvolassa keskustelemassa yhdessä mieheni kanssa ja yksin mielenterveyshoitajan kanssa. Alkujärkytykseen sain 2 viikkoa sairaslomaa jotta voin pohtia asioita rauhassa. Nyt on kuitenkin kulunut kuukausi enkä koe että tilanne olisi juurikaan muuttunut. Olen käynyt keskustelemassa niin neuvolan kuin mielenterveyspuolen ammattilaisten kanssa ja mielestäni saanut paremmin apua mielenterveyspuolelta. Myös lähimmät ystäväni ovat tietoisia asiasta. Kuitenkin kaipaisin vertaistukea. Tuntuu edelleen että olen ainoa nainen maailmassa joka ei ole ilahtunut raskausuutisesta ja jonka tunteet ovat kadoksissa. Syytän itseäni maailman huonoimmaksi ihmiseksi.
 [&o]   [:(]
 
Et sinä ole huono ihminen sen takia, että et tiedä oletko valmis lapsen tuloon. Ja jos päätyisit aborttiin, niin ei sekään tee susta huonompaa ihmistä. Abortti jättää tyhjän tunteen, ja sitä miettii aina välillä mitä jos.. mutta mikäli se on sillä hetkellä paras vaihtoehto, niin ajan kanssa kaikki jossittelut ja huonot fiilikset hälvenee pikkuhiljaa.
Jos päätät pitäää lapsen, niin onneksi olkoon lapsen johdosta :).
Vaikka kuinka lasta haluaisi ja yrittäis, ni ku raskaustesti näyttää plussaa, niin se on jokaiselle naiselle shokki. Siinä sit käydään tunnemyrsky läpi.

Päätös on varmasti vaikeaa, mutta uskon mikäli lapsen pidät ni opit rakastamaan pikkuista massun kasvun mukaan, mutta mikäli et tätä pidä niin sekin on hyväksyttyä.
 
Moi Ihaa

Onpa sinulle sattunut yllätys! En tiedä, onko minun kertomassani sinulle mitään erityistä, mutta kerronpa kuitenkin. Olen itse nyt 35, ja vasta reilu vuosi sitten tajusin haluavani lapsen,kun tapasin aviomieheni. Koskaan ennen en ole halunnut lasta ja olen nuorempana hakenut jopa sterilisaatiota, jota, nyt voin sanoa, onnekseni en silloin saanut. Mieli siis voi muuttua. Nyt me odotamme lasta syntyväksi piakkoin.
Jostain kirjasta muistan lukeneeni kätilön kommentin tulevalle teiniäidille, jolle raskaus oli yllätys: Maailmaan vain syntyy yksi ihminen lisää joka rakastaa sinua.
Päätitpä niin tai näin, kaikki menee hyvin. Ei tämä ole varmastikaan viimeinen mahdollisuutesi, jos myöhemmin haluatkin lapsen.
 
Kaikille raskaus ei tosiaan ole iloinen yllätys, oli sitten minkä ikäinen tahansa. Siinä olotilassa sitä vain tuntee sitten syyllisyyttä, varsinkin jos kuulee " Lapsi on Jumalan lahja" tai " Lapsi saadaan, sitä ei tehdä"-juttuja, jos ei oma mieli olekaan sitten se kaikkein onnellisin ja kiitollisin.
Toivottavasti saat tehtyä ratkaisun, jolla saat mielenrauhan, se on tärkeintä tällaisessa tilanteessa! Jokaisella valinnalla on omat puolensa, mutta koita nähdä mikä niistä olisi paras sitten, kun kymmenen vuoden päästä katsot aikaa taaksepäin. Voimia ja jaksamisia, ja tänne saa aina tulla purkamaan tuntojaan!
 
heip.
melkein samanlaisia fiilksiä. naimisissa yli vuosi, tietoisesti jätetty pillerit pois häiden aikaan. molemmat ajateltiin et tulee jos on tullakseen. ja kun ei kuulunut, olo oli että ehkei niin ole tarkoitettu. eilen testi, tulos positiivinen. ei hetkeäkään mielessä aborttia mutta samalla outo olo kun en nyt ilosta itkekään. sellainen tunne vaan että nyt se on tehtävä jos tehdään (olen 31, mies 39).
koskaan en ole potenut vauvakuumetta, ihaillut vauvakuvia tai vaatteita. en ole ikinä vaihtanut vaippoja, kylvettänyt tai mitään. ei pikkusisaria tai sukulaisia. kavereiden vauvoja pitänyt pelokkaana sylissä kaksi minuuttia peläten että se hajoaa.
nyt vähän sellainen olo että onko minulla oikeus tähän? toiset haluaa yli kaiken lapsia eikä saa. lähdenkö minä nyt vaan "kokeilemaan" että osaanko tuntea äidin rakkautta? saako näin tehdä kun ei tiedä miltä tuntuu? onko väärin jättää ehkäisy ellei ole satavarma halukkuudestaan äidiksi?
 
Raskaita ajatuksia käyt läpi. Mutta onneksi olet saanut keskusteluapua. Ja hienoa,
että olet itse aktiivisesti lähtenyt apua hakemaan!

Itse tulin raskaaksi hankalassa elämäntilanteessa ja sen vuoksi minäkään en heti osannut iloita raskaudesta,
vaikka vauva olikin ollut toiveissa jo pitkään. Valitettavasti itse en saanut keskusteluapua silloin alkuvaiheessa kun tunteet eniten myllersivät. Oli kesä, ja keskusteluapua tarjoavat laitokset lomalla.

Siinä sitten päivät ja viikot vierähtivät ja tulin ajan kanssa siihen lopputukseen, että vauva on tervetullut.
Vieläkään en hypi vaaleanpunaisten päivänkakkaroiden päällä, mutta tilalle on tullut luottamus siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja että tämä vauveli kyllä opettaa minulle äitiyttä, vaikkka en muumimammamainen ihminen olekaan. Ja vaikkei juuri nyt ollut se kaikkein paras hetki, niin milloin se sitten olisi...

Älä Ihaa syyttele itseäsi, jokainen meistä on erilainen. Ja jokainen suhtautuu uutiseen omalla tavallaan.
Minulla on viikkoja nyt 24 ja vasta jonkin aikaa olen oikein tosissani alkanut odottamaan vauvaani rakkauden tunne rinnassani. Vauva on jo nyt opettanut minulle jotakin uutta itsestäni, vaikka toistaiseksi pieni onkin vielä vain omituisen tuntuista muljuamista masussa ja epäselvä kuva ultrasta saadulle paperilla.

Tutkiskele rauhassa sydäntäsi ja tunteitasi. Ja mihin tahansa ratkaisuun päädytkin, niin se on varmasti Sinulle se oikea. Ja jos vertaistukea kaipaat, niin mielelläni ainakin minä sinua kuuntelen. Nuo tuntemuksesi ovat lähellä sitä mitä itse kävin läpi.

Voimia Ihaa! [:)]
 
Keskusteleminen juuri näistä tunteista näyttäisi olevan todella tärkeää. Esimerkkinä minä ja oma äitini hänen odottaessaan minua...

Siihen aikaan äiti ja isä eivät olleet kovin onnellisia liitossaan. He avioerosivat isoveljeni syntymän jälkeen, mutta palasivat yhteen, mutta eivät menneet uudelleen avioon. Kitkaa ja epävarmuutta oli liikaa.

Sitten äiti huomasi olevansa jälleen raskaana, olin tuleva kolmas lapsi. Ja kuulemma olo oli aivan hirveä. Epävarma liitto, kaksi lasta jo sellaiselle miehelle, jonka kanssa liitto on katkeillut. Vanhemmat lapset kärsineet jo yhdestä erosta: mitä jos edessä on tilanne jossa kärsii kolme lasta taas uudesta erosta?

Ja kun ei saanut kenellekään puhua! Ei neuvolassa, vanhemmilleen, ystävilleen. Ei semmoista saa mennä sanomaan ääneen, että ei HALUA lasta! Äidin mielestä sikiö vatsassa tuntui loiselta, hän itki vain eikä kokenut mitään iloa raskaudestaan. Aborttia äiti ei edes harkinnut, mutta tuntui kuulemma siltä että on jäänyt vangiksi.

Sitten äitillä vaihtui neuvolatäti, ja hän kysyi suoraan että onko sinulla nyt jotenkin paha mieli tästä raskaudesta. Ja sitten äiti sai kerrottua että kyllä, erittäin paha mieli. Seuraavaksi äiti huomasi, että kun asian on saanut sanottua ääneen ja keskusteltua ammattilaisen kanssa, niin ihan kuin pilvet olisi väistyny auringon edestä ja hän pystyi nauttimaan loppuraskaudestaan. Ja kuulemma iltatähden syntyminen pelasti liiton isäni kanssa.

En osaa sanoa auttaako tämä tarina omassa fiiliksessäsi, mutta kehoitan tosissaan keskustelemaan tunteistaan avoimesti. Se on paras keino selvittää, että mikä on oikea ratkaisu ja onko sitä. Tärkeintä, että loppupeleissä olet varma tehneesi sen ratkaisun, mikä pitikin.
 
Hei Ihaa!
Olen kohta 29vuotias, ja raskaana rv24. Kirjoittamasi oli AIVAN kuin minun kirjoittamaa, ja halusin vastata, että olen todella käynyt samoja ajatuksia läpi plussaamisesta asti! Ei minulla vieläkään ole vauvakuumetta, en vieläkään ole hankkinut lapselleni mitään enkä vieläkään puhu raskaudestani, ellei joku kysy. en ymmärrä esikoista odottavien hössötystä kuinka kaikki täytyy hankkia ajoissa, päätin, että kunhan lapsi syntyy, voi alkaa miettimään mitä meille tarvitaan :) Oloni on edelleen epätodellinen, en voi sietää naapurin penskoja eikä kaveripiirissä ole kenellään lapsia ja viimeyön naapurissa oli ilmeisesti vauva-vieras, koska en saanut juurikaan nukuttua kun ärsyynnyin vauvan itkusta.  Olen 24vuotiaana tehnyt abortin, ja JOS päädyt aborttiin, toivon että ajattelet asian läpi niin, ettet tule sitä katumaan. Minä mietin silloin asiaa kauan, ja vielä tänäkään päivänä en sitä kadu, tein siihen elämäntilanteeseen sopivan päätöksen ja olen pystynyt sen kanssa elämään.
Tätä lasta yritettiin mieheni kanssa parikin vuotta, käytiin tutkimuksissakin ja vastaus oli että en voi tulla raskaaksi ja seuraavassa kuussa testi oli jo positiivinen! eli nyt jopa ymmärrän sen, että lapset on lahja, joita harvoille annetaan.. mutta nyt kun vauvan potkut alkavat tuntua, asia vasta pikkuhiljaa alkaa hiipiä tajuntaan, että me saadaan vauva. En kyllä vieläkään osaa kuvitella elämää lapsen kanssa, enkä usko, että kiintymykseni vauvaan kolahtaa ainakaan ennen synnytystä, mutta toivon, että jokupäivä osaan rakastaa lastani, ja silti tajuan, ettei minun tarvitse tykätä vielä sillonkaan muiden lapsista :)

Päätös on kuitenkin vain ja ainoastaan sinun. Tiedän,että opit elämään itsesi kanssa päädytpä mihin ratkaisuun tahansa. Tsemppiä! :)
 
Hienoa että olet, Ihaa, ottanut näin vaikean ja tärkeän asian puheeksi! Jostain syystä raskaudesta ja sen toteamisesta on kauhean ruusuiset kuvitelmat, ja myönnän itsekin sortuneeni kuvittelemaan, että sitten joskus kun teen testin joka on positiivinen, ah -kuinka onnellinen olenkaan. No... kusin tikun päälle ja siinä se oli. Siinä hetkessä tuntui että raskaus alkoi pahimpana mahdollisena hetkenä kun oltiin vasta alettu rakentaa taloa. Oli se shokki vaikka pillerit oli jätetty jo pari vuotta aiemmin pois ja omaan mielikuvaan elämästään kuului lapsia. Mutta kyllä se peruuttamattomuudessaan pysäytti. No joo, ei sillä tavalla peruuttamaton koska abortin olisi voinut tehdä, mutta ajattelin silti, että kannan sitä abortin tekemistä lopun elämääni mukanani niin hyvässä kuin pahassa. Elämäntilanne huomioon ottaen ratkaisu olisi varmasti ollut omassa mielessä hyväksyttävä mutta entä jos katkeroituisin jos alkaisin ajatella, että olisihan se lapsi tässä mennyt, ja nyt se olisi viisivuotias. Olisin kantanut kaikkia noita ajatuksia mukanani samaan tapaan kuin nyt kannan tätä helmikuussa syntyvää lasta osana elämääni nyt ja syntymänsä jälkeen -siinäkin tapauksessa jos se vaikka kuolee johonkin komplikaatioon...
 
Emme ehtineet tehdä päätöstä lapsesta, vaan se tavallaan tapahtui meille. Joku kutsuu sitä yllätyksesi, toinen vahingoksi. Häpeä ja syyllisyys nousee enemmän siitä ajatuksesta että lapsi olisi vahinko tai että oikeasti ei edes olisi halunnut lasta. Häpeä ja syyllisyys ovat hirmu vaikeita tunteita, mutta olen jotenkin oppinut ajattelemaan, että mitä vaikeampi tunne, sitä tärkeämpi siitä on puhua ja se on kokea. Se on kuitenkin vain tunne, jonka kokee - ei se tapa ketään. Mutta jos sen tunteen kieltää, elämä on paljon raskaampaa. Ja vielä jos yrittää kieltää sillä tavalla että teeskentelee sen "ruusuisuuden", jonkalaiseksi raskautta niin herkästi ajatellaan.
 
Omalla kohdallani raskaudessa suurinta on ollut muutos. Vieläkin tulee hetkiä jolloin iskee epätoivo "emmä olisi halunnut näin, pärjäänkö mä". Kävi tässä miten tahansa, minun elämäni muuttuu, auttamatta. Kipuilin ennen raskaaksi tuloani kolmenkympin kriisin kanssa. olen 29-v ja minusta tuntui että elämä vaan menee ohitseni kauheata vauhtia ja itse katselen jotenkin sivusta. Raskaus muutti kriisin toiseksi. Nyt elämä kaappas mut kyytiin aika voimallisesti, ja munkin elämässä alkoi tapahtua. Kaipasin asioiden muuttumista, ja sitten huomasinkin pelkääväni, että asiat muuttuu. Ristiriitaista. Sama asia - muutos - on sekä pahinta että parasta raskaudessani.
 
Tulipa syvältä. Kiitos kaikille jaetuista ajatuksista, ja kaikkea hyvää Ihaalle!
 
Moi taas!

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää teitä kaikkia ihanista kirjoituksistanne! Niitä on tullut luettua niin ilon kuin liikutuksenkin kyynel silmässä. Jotenkin tuntuu jo vähän enemmän siltä etten ole ihan ypöyksin asiani kanssa. Etenkin piutse, kultahauki ja amaryllis, teidän kirjoituksista löytyi juuri niitä lauseita jotka olisin itsekin voinut kirjoittaa.

Tilanne on tällä hetkellä siis se että päätin tuossa muutama viikko sitten että raskauteni saa jatkua, jos se on jatkuakseen.
Totesin itselleni että molemmat ratkaisut (siis lapsen saaminen tai abortti) ovat pysyviä ratkaisuja ja ne tulevat muuttamaan elämääni joka tapauksessa lopullisesti. Abortin valitsemisen seuraukset olivat jotenkin surullisemmat ja ennalta-arvattavammat kuin lapsen saamiseen liittyvät seuraukset, joita en oikeasti voi vielä tietää. Välillä tuntuu että päätökseni on aika helposti horjuva ja tekisi mieli valita toisin, mutta sitten taas toisaalta en ole edes varma olisinko koskaan pystynyt tekemään aborttia.
"Näillä mennään" - ajatuksella jatkan matkaani.

Takaisin palaamista ei siis ole, vaikka välillä niin sitä toivoisinkin.
Kenties juuri suurin tuska ehkä liittyy siihen että elämä muuttuu nyt isosti, halusi tai ei. Tällä kertaa en ollut valmistautunut muutokseen tai antanut sille ikään kuin lupaa tulla ja siksi se tuntuukin niin vaikealle. Vanhasta, tutusta ja turvallisesta luopuminen vie oman aikansa. Asiat tapahtuivat vähän niinkuin varkain, niin on siinä kyllä kieltämättä aika totutteleminen ja ajatusten uudelleen järjestäminen meneillään. Välillä tunnen olevani ihan sivusta seuraaja omassa elämässäni. Vertauskuvallisesti voisi sanoa että juna kulkee eteenpäin ja tiedän minne mennään, mutten näe veturissa olevaa kuljettajaa vaikka seison ihan vieressä. Kummallista.

Olen käynyt edelleen juttelemassa mielenterveyspuolella ja sieltä olen kyllä saanut uusia näkökulmia ajatusteni jäsentelyyn. Olemme jutelleet mm. siitä miten absurdi raskauden alku oikeastaan onkaan. Se että omissa nahoissa onkin kaksi ihmistä ja että yhtäkkiä joku muuttaa minun omaa kehontilaa (siis maha kasvaa). Keskustelut jatkuvat ja aika menee eteenpäin. Parin viikon päästä vasta selviää onko siellä masussa oikeasti ketään. Sitten viimeistään palaan taas astialle.

Siihen asti, Hyvää Marraskuuta kaikille!
Ollaan yhteyksissä, koska haluan kuulla lisää kuulumisianne.
 
Hei Ihaa!
Et sinä todellakaan ole huono ihminen.Raskaus on tosi iso juttu ja tunteet heittelee laidasta laitaan.
Meille raskaus tuli todellisena yllätyksenä,emme kerenneet seurustella kuin reilu puoli vuotta niin huomasin tulleeni raskaaksi.Olen 36v ja mieheni 33v.Minulla on jo kohta 19.vuotias tytär ja minun ei pitänyt saada enää lapsia ja kuinkas sitten kävikään!Olihan se meille suoraan sanoen alussa "kamala järkytys"ja mietittiin että mitä tehdään ja mies meni ihan sekaisin..oli se kamalaa aikaa.Mutta  päätimme(tai minä en suostunut keskeytykseen) tehdä lapsen ja nyt meillä on ihana pikkuinen 4kk.ikäinen tyttö..ja mieskin on aivan rakastunut pikku neitiin..:))Voimia sinulle,kaikki menee lopulta hyvin=)
 
Heippa sulle Ihaa.... halusin myös sanoa mietteeni tähän asiaan vaikkakin oma raskauteni oli toivottu ja haluttu. Silti kun sain sen plussauutisen niin mielialani on vaihdellut laidasta laitaan enkä tiedä olenko sittenkään valmis uuteen lapseen. Mullahan ennestään kaksi teini-ikäistä.
Olen edelleen avioliitossa saman miehen kanssa vaikkakin täytyy myöntää, että ei todellakaan aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista kuten ei varmasti monessa muussakaan liitossa. Silti haluttiin hankkia vielä yhden iltatähden.
Lapsi on aina todella suuri muutos elämässä ja ymmärrän täysin sinun pakokauhusi ja kielteiset tunteesi... niitä tulee välillä kaikille vaikkakaan ei välttämättä juuri samalla tavalla kuin sinulle.
Itsekin olen niin tottunut jo helppoon ja itsekeskeiseen elämään kun meidän tytöt osaavat huolehtia jo itsestään... täytyy sanoa että välillä miettii miten kahjo sitä voi ollakin kun vielä hankkii tuollaisen vastuun itselleen.
Itse en ole ikini ollut mitenkään lapsirakas ja pidän muiden lapsia rasittavina ja ärsyttävinä edelleenkin. En ole ikinä halunnut ottaa esim. siskojeni lapsia hoidettavaksi kun olivat pieniä ja vältän tilanteita joissa voisin joutua hoitamaan toisten lapsia.
Omani ovat asia aivan erikseen! Heitä olen aina rakastanut.
 
Yhtenä lohdutuksena voin sanoa sulle että jos aiot pitää lapsen niin on todella hyvä kun miehesi on kumminkin sitä toivonut... jos siis käsitin oikein ekasta kirjoituksestasi. Hänestä voi olla todella suuri helpotus ja apu sinulle kun lapsi syntyy ja saattaa olla että sen seurauksena omat tunteesikin voivat muuttua. Voimia ja jaksamista sulle!
 
 
Heippa Ihaa,
vaikuttaa siltä, että kuulut meitin "cool mamas, ilman hössötyksiä"-ryhmään.
Jos aikaa liikenee, tutustu viestiketjuumme "Jos ei jaksakaan intoilla"
löydät sen "laskettu aika helmikuussa 2010" otsikon alta.
 
Et ole todellakaan yksin näiden asioiden kanssa.
Itsellä RV24+5, eikä vieläkään mitään erityisiä kiintymyksen tunteita
mahaan päin. Ärsyttää vaan potkut, vaikka niistähän sen tietää, että
siellä on elämää, mutta silti, ei se niin kivaa ole.
 
Näillä mennään.
 
Mutta mutta mitä kuuluu Ihaalle nyt, konkretisoituiko asia yhtään ultrassa?
Uskon, että päätöksesi on oikea, pääasia että se on Sinun päätös ja että tiedät sen myös :)
Toivottavasti odotuksesi on antoisa, hyvää matkaa! :))
 
Moikka moi!

Eka ultra takana ja raskaana ollaan edelleen.
Jännä miten ei meinaa vieläkään uskoa että itse on raskaana. Ultrassa näkyi kyllä selkeästi pikkuihminen (joka onkin jo viikolla 14 eikä 12 kuten ultraan mennessä luultiin). Jotenkin ei vaan yhtään tullut se tunne että se kuva on minun sisältäni kun se oli siinä monitorin ruudulla. Edes alavatsaa kädellä tunnustelemalla ei tunne mitään. Odotellaan siis ensimmäisiä liikkeitä joita kai on tulossa parin viikon sisällä???

Fiilikset on parantuneet jo jonkin verran, välillä jopa hymyilyttää että "Hei mähän oon raskaana". Kai sitä siis pikkuhiljaa hormonit aivopesee mut. [;)] Asiaan on myös auttanut se että en olekaan yksin raskaana. Työpaikallani peräti 4 muuta työkaveria on raskaana, tosin osa niistä miehiä, mutta kuitenkin. On saanut jo vähän supatella raskausasioista kun kaikki on aika samassa vaiheessa. Pääsiäisen ja Juhannuksen välillä kaikille viidelle pitäis tulla perheenlisäystä. Aikamoinen sattuma ja eihän sitä tiedä jos lisää vauvauutisia on tulossa. [:)]

Mieheni on ollut aika innoissaan tästä raskaudesta varsinkin ekan ultran jälkeen. Olen antanut hänelle luvan nauttia odotuksesta täysin rinnoin. Olenkin todennut että meillä mies odottaa ja minä hoidan sen käytännönpuolen. [;)]

Näin se homma etenee näköjään. Pidetään yhteyttä!
 
Ja, ei ainoastaan sua, vaan sun miehen! ;) Mun mies oli sit jo taas rakenneultran jälkeen ihan erimies. :D  Niin, ja meillä ne raskauskilot kertyy tuolle miehelle, ei mulle \o/
 
Ja meillä raivokohtaukset (jos ne hormooneista johtuu [;)]) on vallannu miehen, moon ihan lammas, mikään ei harmita tai itkuta, ei ees toisen äksyily. 
 
Kiva kuulla Ihaa että sulla fiilis raskaudesta jo parempi!
Niinhän ne asiat tahtoo järjestyä välillä. [:)]
Onnea odotukseen!
 
Oli helpottavaa löytää vihdoin muiden ajatuksia siitä, kun raskaus ei tunnukaan unelmien täyttymykseltä. Itse kuudennella raskausviikolla ja ajatukset edelleen ristiriitaisia.

 Suurimpana epäilyksenä minun tilanteessani on parisuhde, jossa elän. Mieheni on toivonnut jo pitkään lasta ja vielä puoli vuotta sitten raskaus olisi ollut minullekin suuri ilo uutinen. Mutta nyt kun oma tunnesuhde ja luottamus mieheen on alkanut rakoilla, olen lähinnä hämmentynyt ja sokissa.. Onko väärin tehdä lapsi jo valmiiksi epävarmaan suhteeseen, koska sanontahan kuuluu,: yksikään suhde ei ole pelastunut lapsia tekemällä, päinvastoin!! Toisaalta taas olen pohtinut, että jos löytäisin sen yhteenkuuluvuuden tunteen nyt uudelleeen ja olisimme entistä parempi tiimi.

Mutta entä jos lapsen syntymän jälkeen mietin, että tein elämäni virheen ja olen sidottuna lopun elämäni mieheen, joka ei tee minua enää onnelliseksi!! Onko oikein lähtä kokeilemaan!? Mitä jos lopulta päädyn syyttämään lastani hukkaan menneestä elämästäni??

Haluaisin niin kovasti olla onnellinen tästä raskaudesta, mutta en pysty. Tuntuu, että aika loppuu kesken enkä sittenkään tee oikeaa päätöstä. 
 
Takaisin
Top