Mulla on ollut todella lievät alkuraskauden oireet moneen muuhun verrattuna (ja tiedän olevani onnekas, vaikka varjopuolena on saanut pelätä onko kaikki hyvin ja yksityiselle on tullut sysättyä rahaa ylimääräisiin ultran) mutta silti on tullut negatiivisia tunteita; on joutunut käsittelemään omasta elämästä luopumista sellaisena kuin sen on tuntenut ja monet mulle rakkaat asiat on muutenkin jääneet koronan varjoon, mikä on syventänyt kriisiä entisestään. Ystävät ympärillä hokevat vain kuinka onnekas saan olla, kun oireet ovat olleet helppoja ja kaikki toistaiseksi hyvin, mutta silti mua vaivaa katkeruus ja pelko, joiden tiedän toki kumpuavan osin mun lapsuuden malleista.
Toisen kolmanneksen alettua fiilikset on vähän alkaneet kääntyä positiivisempaan ja enää ei tule katkeraa raivaria, kun mietin miten ystävät juo kuohuviiniä terassilla - huom. omilla terasseillaan koska korona
Tiedän että tämä kuulostaa aivan käsittämättömän kultakutrimaiselta aiheelta nillittää,(että en voi syödä ja juoda enää kuten haluan) etenkin kun itse olin valmistautunut ennen yrittämisen aloitustakaan erittäin potentiaaliseen lapsettomuuteen, mutta kyllä kaikki tyhmätkin negatiiviset asiat pitää päästää ulos ja ne pitää sallia itselleen. Yksi mun ystäväni (jolla jo aikuiset lapset) totesi mulle hyvin, että tottakai mä saan surra ihan mitä tahansa, koska kyseessä on mun elämä ja sen muuttuminen. Tietynlainen luopumistyö pitää tehdä, jotta säästytään myöhemmiltä, mahdollisesti isommilta kriiseiltä.
Toki jos nyt ihan totta puhutaan niin ei viinistä, sushista, ravintoloista ja kulttuuririennoista luopuminen ole se juttu minkä vuoksi olen valvonut unettomia öitä, vaan kyllä ne on ne paljon isommat kuviot (tuleeko tästä lasta, onko kaikki turhaa, säilyykö työpaikka ja etenemismahdollisuudet uralla, entä jos lapsi tarvitsee erityistä tukea ja meistä ei ole sitä jaksamaan antaa... ja tähän vielä päälle synnytyksen jälkeisen masennuksen, listerian, tokson ja kaikkien mahdollisten infektioiden erittäin pahat pelot).
Ainoa mitä mäkin voin tässä yhteydessä sanoa, on että pitää puhua ja sallia itselleen kaikki, järjettömän ristiriitaisetkin tunteet.