Vertaistukea vailla

[Yksinäinen]

Olisi kiva saada jostakin vertaistukea, tsemppiä tai kannustusta tähän tilanteeseen, itse en tiedä yhtään mitä tehdä ja tuntuu, että olen täysin hukassa.

Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa, että mies ei enää rakasta/välitä pätkän vertaa. En saa läheisyyttä oikeastaan yhtään. Ei halia, ei pusua, ei suudelmia, ei kosketusta. Jos annan miehelle halin, hän halaa niin, että yhden käden asettaa selkääni vasten, välillä ei rutista ollenkaan takaisin. Jos annan pusun, kääntää välillä päänsä ja tarjoaa vain poskeaan, välillä saan antaa suukon huulille mutta mies ei vastaa suukkoon takaisin. Mies ei enää hymyile minulle tai naura kanssani. En edes muista milloin viimeksi mies olisi nauranut aidosti kanssani ja se tuntuu helvetin pahalta. Ei nykyisin tee kanssani yhtään mitään. Ennen meillä oli viikonloppuisin tapana valmistaa yhdessä illallista, katsoa leffaa tai tv:tä, nykyään ei sitäkään. Olen tammikuusta asti pyytänyt, voisiko mies viettää yhden illan mun kanssani, katsottaisiin vaikka joku leffa. Aina hokee että joo joo, huomenna, ensi viikolla jne. Noh, tuota yhteistä iltaa ei ole vieläkään tapahtunut. Joka ilta vietetään erikseen. Meillä on yksi lapsi, ja tilanteesta tekee entistä vaikeamman se, että meille on toinen lapsi tulossa. Nyt varmaan ihmettelette miksi olen sitten halunnut tähän tilanteeseen toisen lapsen tällaisen miehen kanssa. Mutta tilanne eskaloitui tällaiseksi kun aloin toista lastamme odottamaan, ihan yhtäkkiä. En tiedä mikä/missä meni vikaan.

Olen koko raskauden joutunut olemaan yksin. Mies tuli pariin ultraan mukaan, mutta sielläkin lähinnä haukotteli ja vilkuili vähän väliä kelloa että milloin tämä loppuu. Ei ole kertaakaan kysynyt miten minä voin tai mitä mulle kuuluu. Mieheltä välillä kysyn esim. miten työpäivä on mennyt, mitä kuuluu, mutta minun kuulumisia ja jaksamista ei kysytä koskaan. Ei melkein koskaan kosketa vatsaani tai tunnustele vauvan potkuja. Esikoisen odotusaikana mies oli aivan erilainen, otti huomioon, suukotteli vatsaa, tunnusteli potkuja, auttoi arjen askareissa, hieroi aina pyytämättä turvonneita jalkojani. Nyt olen joulukuusta asti pyytänyt yhtä hierontaa, etenkin kun vatsa on jo todella iso joka rasittaa selkääni ja hartioitani mutta ei, aina vain "joo joo, huomenna, katotaan ylihuomenna, olen väsynyt, en jaksa". Mä olen vain niin yksin tämän raskauden kanssa. Jos kerron joistain vaivoistani/oireistani, ei toista kiinnosta.

Ylipäätään musta tuntuu, ettei miestä kiinnosta mikään mikä liittyy muhun. Välillä jos otan asian puheeksi ja kerron miltä musta tuntuu, mies vain vähättelee ja rauhoittelee, että kaikki on hyvin. No ei todellakaan ole! Tämä meidän suhde ei todellakaan voi hyvin. Olen rehellisesti kertonut miehelle, että minusta ei tunnu rakastetulta, olen yksinäinen ja voin pahoin jatkuvien riitojen ja negatiivisen ilmapiirin takia, ei toista kiinnosta. Tänään viimeksi itkin ja mies tokaisi "ei ne ongelmat ratkea pillittämällä". Jep jep, ei niin. Rehellisesti sanottuna mä en halua/ole valmis synnyttämään tätä lasta tällaiseen ilmapiiriin. Pelottaa, miten tulen jaksamaan vauvan + taaperon kanssa kun parisuhde vie voimia näin paljon.

Joka ilta itken, itken ja itken. Jos mies näkee/kuulee että itken, ei reagoi mitenkään. Jatkaa kännykän näpyttämistä tai tv:n katselua.

Alan pikkuhiljaa menettää toivoni ja uskoni tähän suhteeseen. Minkä takia mun pitää yrittää jos toista ei selvästikään kiinnosta? Lapsen (ja tulevan lapsen) puolesta tuntuu helvetin pahalta jos tässä ero tulee. Mutta kaikkeni yritän, minulla rakkautta, tarmoa ja läheisyyttä riittää. Yritän kaikkeni lasteni takia.

 

[Owl]

Kerroit juuri mun elämän viimeset kaksi vuotta.. :)

 

[Yksinäinen]

Kerroit juuri mun elämän viimeset kaksi vuotta.. :)

Pahoittelut, että sielläkin paskamainen tilanne... Miten olet jaksanu? Mikä pitää teidät yhdessä? Meillä tätä ei noin pitkään ole kestänyt, en tiedä tulisinko edes kestämään. Vaikka lapsen ja (tulevan lapsen) eteen olisin valmis tekemään ja kärsimään vaikka mitä.

 

[Aile]

Uskaltaisinkohan sanoa, että kysypä mieheltäsi miltä toinen lapsi hänen mielestään tuntuu. :) meillä oli vähän samanlaista kun aloin odottaa toista (ja kolmatta) lastamme. Mies oli aika omissa maailmoissaan ja tunsin itseni yksinäiseksi ja myös oli tunne etteivät minun kuulumiseni kiinnosta. No, kun otin asioihin toista näkökulmaa ja aloin sievästi kysellä miten ottaa tulevan perheenlisäyksen..niin huoletti miten pärjätään rahallisesti ja miten hän osaa olla isä usemmalle kuin yhdelle lapselle. Minä kun olin niin innoissani alkaessani toista odottamaan, hän oli ajatellut ettei voi pilata mun intoa omilla tuntemuksillaan. Mutta se kuitenkin näkyi (tahattomana) välinpitämättömyytenä..ei se raskaus ja synnytys ihan helppoa ole miehenkään näkökulmasta..en halua syyttää enkä puolustella ketään, haluan vain kertoa meidän menneestä tilanteesta. Minä vain ajattelin vauvaa ja raskautta (elin tunteella) ja mies alkoi huolehtia "järkevistä" asioista. Kolmannen raskauden alettua oli ihan hukassa ja tietyllä tavalla oli kuulemma pahempi kuin edelliset. Oli kyllä paljon väsyneempikin tuolloin, opiskelut puolessa välissä ja töihin pääsi vasta tytön synnyttyä. Ymmärrän (ja tiedän) kyllä tunteesi täysin, mutta jollain tavalla ymmärrän myös miestäsi, oman mieheni kautta. Ei vain osannut rakastamistaan näyttää kun huoletti niin paljon kaikki. Tsemppiä hirveästi ja toivon sydämestäni että asiat teillä kääntyvät parempaan suuntaan!

 

[Aile]

Niin ja siis tuo läheisyys oli meillä myös aika nollissa. Kainaloon pääsi jos meni, mutta sepä siitä sitten. Ei tosiaankaan tuntunut siltä että toinen olisi oikeasti sitä halunnut. Tosi yksipuolista läheisyyttä..eihän se kenellekään riitä!

 

[Yksinäinen]

Kiitos Aile viestistäsi ja en pahoittanut mieltäni. :) Ihan kiva, että joku yrittää tuoda miehen näkökulmaa myös asiaan. Olen tosiaan kysynyt muutamia kertoja ajoittain miltä miehestä tuntuu uuden vauvan tulo. Aina sanoo, että mikäs siinä, ei tunnu oudolta vaan ihan kivaa saada esikoiselle pikkusisarus. Ei sen tarkemmin ala avautumaan tai kertomaan miltä tuntuu, ja eipä tuosta saa irti sen enempää. En tiedä mitä ajatella koko tästä tilanteesta, olisin vain halunnut rauhallisen odotusajan josta voisin nauttia, koskaan kun ei tiedä jääkö tämä viimeiseksi raskaudeksi. Henkisesti on ollut niin rankkaa tämä odotusaika, että välillä tuntuu siltä, että vauvakin on koko ajan stressi tilassa.

 

[hillevi]

Kuulostaa kyllä tosi raskaalta tilanteella. Vaikka itsekin olen sellainen, että uuden edessä vetäydyn ja saattaa läheisyydenkaipuukin samalla hävitä, en koskaan voisi lakata ajattelemasta puolisoni tunteita, enkä voi kuvitella, että mieheni voisi sivuuttaa minun tunteeni, jos minun olisi niin paha olla, että itkisin. Eihän tuollaista tilannetta voi kukaan pidemmän päälle kestää. Jos oman mieheni käytös muuttuisi noin yhtäkkiä niin alkaisin jo epäillä, että jotain olisi tapahtunut miehen osalta. Mut olipa syy mikä tahansa niin täytyisihän tuo tilanne saada purettua. Jospa veisitte esikoisen hoitoon ja menisitte vaikka hotelliin yöksi kahdestaan ja koittaisitte neutraalilla maaperällä saada asioita selvitettyä ihan tosissaan.

 

[Owl]

Yksinäinen en osaa sanoa.. En tosiaan osaa vastata millä tätä jakssa.. Päivästä toiseen. Aika pahoja romahduksia tulee kyllä aina välillä itsensä arvostus on täysin poissa ja tulee välillä itseään satutettuakin ettei rähjäisi lapselle..

Mulla ei oo ihmisiä kenelle puhua. Mutta mulla on kynä ja paperia.. Mä kirjotan runoja.. Koita löytää itselles se oma vahvuutes mikä helpottaa sun oloa..