Tunnen hirmuista syyllisyyttä ja suruakin siitä, että nyt toista odottaessani en tunne tätä masuvaavia kohtaan samanlaista intoa ja yhtenäisyyden tunnetta, kuin ekaa odottaessa. Olen toki äärimmäisen onnellinen ja iloinen että saan toisenkin lapsen, mutta jokin puuttuu. Nyt kun saimme selville että saamme toisen pojan, olen todella innoissani, mutta meillä on jo kaikki vaatteet ja tavaratkin leluja myöten pojalle hankittu... Nyt "en voi" ostaa mitään kivaa ja pesänrakentaminen puuttuu ja se tekee oloni tyhjäksi, ihan kuin en arvostaisi uutta vauvaa tarpeeksi.
Edelliselle vauvalle keksin heti nimenkin ja se passasi kuin nenä päähän vastasyntyneelle pojallemme. Nyt sekin on ihan mysteeri, kaikki lyö tyhjää. Onhan sitä aikaa, tiedän sen..
Ehkäpä masuvaavi saa nyt vain vähemmän huomioo osakseen, kun esikko vie kaikien ajan. Aikakin on kulunut niin nopeeta, että kohtahan on jo kesä ja sitten jo elokuu.. No kai sitä kesällä alkaa tuntumaan paremmalta, kun vauva kasvaa ja tulee konkreettisemmaksi, saa taas kutitella jalkapohjaa ja nykiä kantapäästä pikkuista.
Onko muilla ollut tälläistä riittämättömyyden/tyhjyyden tunnetta? Raskausaika on jo sinänsä tuttu, ettei siihen enää kiinnitä niin huomiota, kuin esikon kanssa sitä eli joka hetki...