Tässä vihdoin tarinaa... Jo yli kaksi viikkoa mennyt, mutta tuoreessa muistissa on! :)
Kipeitä supistuksia alkoi tulla kolme päivää ennen synnytystä taukoamatta 5-10 minuutin välein. Ensimmäisen päivän pärjäsin niiden kanssa kotona, mutta illalla lähdin sairaalaan. Tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että kohdunkaulaa oli vielä jäljellä ja suu vain vähän sormelle auki. Sain kipupiikin, joka edellytti sairaalaan yöksi jäämistä. Mies sai jäädä mun kanssa sinne nukkumaan. Lääke vaikutti sen verran, että nukahdin pariksi tunniksi.
Seuraavana päivänä supparit jatkui vaan ja vietinkin koko päivän sairaalassa. Edistystä tapahtui kuitenkin ihan etanavauhtia. Illansuussa olin vasta juuri ja juuri kahdelle sormelle auki, eli synnytys ei ollut käynnistynyt. Aika epätoivoinen fiilis, sillä supparit oli tosi kipeitä. Mietin, miten kauan oikein joudun kärsimään...! Päätin lähteä kokeilemaan kotona oloa. Illalla supistukset harvenivat ja yöksi laimenivat sen verran, että sain nukuttua.
Seuraavana päivänä otin taas suppareita vastaan kotona. Välit olivat 10-15 min. Lämpötyynyt kovassa käytössä. Välillä kävin kuumassa suihkussa istumassa jumppapallon kanssa. Illalla mulle nousi kuume ja supistukset tihenivät muutamaan minuuttiin, joten taas lähdettiin liikkeelle. Sisätutkimus toi helpotuksen: olin 3 cm auki, eli synnytys vihdoin käynnissä!
Päästiin synnytyssaliin ja sain heti ilokaasua. Myös epiduraali laitettiin saman tien. Lisäksi tipasta laitettiin tulemaan antibioottia, koska mulla oli infektio ja tulehdusarvot koholla. Epiduraali vei kivut mennessään. Oksitosiinia laitettiin yhteen tippaan vauhdittamaan tapahtumia, eikä puudutus kestänytkään kerrallaan kuin pari-kolme tuntia ja kivut palasivat. Sain kuitenkin lisää epiä kaksi kertaa yön aikana. Siinä se aika meni odotellessa kaikessa rauhassa avautumista.
Aamulla kohdunsuu oli viimein täysin auki, ja kivut alkoivat taas palautua. Lääkäri alkoi empiä, annetaanko enää lisää epiduraalia, ettei enää hidastutettaisi synnytystä, kun oli se infektiokin päällä. Kivut meni tosi nopeesti ihan hirveiksi, ja vedin ilokaasua ihan tuskissani. Lopulta epiä päätettiin kuitenkin vielä antaa kerran, thank god!! Kipu katosi, mutta ponnistustarve onneksi jäi. Tunsin vaan kovenevaa painetta peräsuolessa, en muuta.
Jonkun aikaa odoteltiin vauvan laskeutumista ja sitten alettiin ponnistella. Se ei sattunut pätkääkään! Supistuksia joutui välillä odottelemaan, ja meni puolisen tuntia, ennen kuin pää alkoi syntyä. Siinä kohti teki vähän tiukkaa, ja sain puudutuspiikin välilihaan, mutta silti pari supistusta meni ohi niin, etten meinannut uskaltaa ponnistaa täysillä, sillä tuntui siltä, että repeän. Kun lopulta uskalsin, pää syntyikin ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Muun kropan ulos auttaminen tuntui todella epämiellyttävältä muljauttelulta.
Sitten vauva parkaisi, ja tuuheatukkainen tytteli laskettiin rinnalle. Voi ihanuus!!!
Isi pääsi leikkaamaan napanuoran, minkä jälkeen neiti kiikutettiin toiseen huoneeseen lastenlääkäreiden tarkastettavaksi. Mitään erikoista ei löytynyt onneksi. Mulle tuli yksi repeämä, mutta ei paha. Neljällä tikillä selvittiin.
Synnytys oli mielestäni todella inhimillinen siihen nähden mitä pelkäsin (ja kun vertaa joidenkin muiden tarinoihin)... Kolmen päivän avautumisvaihe oli kyllä tämän rojektin pahinta antia. Sen jälkeen kun päästiin synnytyssaliin, kaikki meni sujuvasti. Rankka reissu silti, mutta lopputulos mitä sulokkain! :)