Synnytystarinat!

No minäpä runoilen jotain tässä välissä :D


Maanantaina 10.1 illalla tuntui selässä aika paljon painetta, olinkin aika varma että huomenna mennään mutta silti typeryyksissään alettiin kattoo leffaa ja vasta yhden aikaan unille... Kolmen aikaan alkoi kipuilut, pystyin kyllä nukkumaan mutta tajusin kivun. Viideltä nousin ylös ja aloin seurailemaan oloa, suppareita tuli aina välillä ja selkää pakotti. Annoin miehen vielä nukkua.

Puoli kuuden aikaan soitin synnärille että milloin kannattaa tulla, sanoi ettei ole kiirettä ja ensisynnyttäjällä voi mennä vaikka päiviä vielä, ja että tiedät sitten kun vedet menee... (eihän ne kaikilla mene!) Tule sitten kun supistukset tulee tasaisesti 10 minuutin välein.

Vedet sitten meni kesken tänne raportoinnin klo 6.50 ja lähdettiin siitä puolen tunnin päästä, supistukset tuli niin etten osannut sanoa välejä, mutta matkalla tuli 6 minuutin välein.

Perillä 7.45 ja oli sentin auki. Kateltiin käyrät ja otettiin peräruiske, sanoi että katsotaan pitääkö hakea osastolta vauhtia kun salissa on täyttä mutta ne joilla on tosi kyseessä pääsevät kyllä heti saliin, ja näin sitten meille kävikin että siirryttiin saliin odottelemaan.

klo 9.10 sain lämpötyynyn, supistukset säännöllisiä, käyrälle.
klo 10 aloitin ilokaasun, josta oli apua vain alussa, myöhemmin en huomannut muuta kuin oli tekemistä supistuksen tullessa..

klo 11 menin ammeeseen, ihana olo supistusten välissä mutta ei auttanut voimistuviin supistuksiin sen kummemmin, rentoutti kyllä. klo 11.45 pois ammeesta ja kohdunsuu 2 cm auki, jatkoin ilokaasua ja koitin vähän syödä. Mies kävi kanttiinissa tässä vaiheessa syömässä.

klo 14.40 Supistukset ihan tajuttoman kipeitä, huusin ja kouristelin kiikkutuolissa. ks 3 cm auki, laitettiin pinni vauvan päähän (ei pysynyt ja varmaan 6 kertaa piti uus laittaa). Lupa puudutukseen ja anestesialääkäri tulikin melkein heti.

Epiduraali on maailman paras keksintö, en olisi oikeasti jaksanut enää hetkeäkään ilman sitä!! Kipu taittuikin nopeasti ja sain kerättyä voimia muutaman tunnin ajan.

n. klo 19 alkoi yhtäkkiä taas tuntumaan supistukset, lähinnä kakkahätä ja tarve ponnistaa, kipu nousi aika nopeasti. Kohdunsuu täysin auki joten passiivisen ponnistuksen aika.

 19.20 Aktiivinen ponnistus alkaa, sattui ihan sairaasti ja meinasin oikeasti menettää toivoni homman suhteen, neiti kävi näytillä ja isikin näki pään jo monesti mutta palasi aina takaisin. Voimat oli ihan lopussa.

19.55 Hyväkuntoinen tyttö syntyi <3 Kovasti äänekäs ja virkeä oli heti.

Emättimessä hematooma, lääkäri tuli paikalle. Istukka erittäin tiukassa ja kovennettiin supistuksia, näytti jo että joudutaan leikkaussaliin mutta 40 minuttia synnytyksen jälkeen istukka lopulta tuli ulos kun vauva imi hetken rintaa. Lääkäri ompeli repeämän emättimessä ja leikatun välilihan, pari kertaa piti laittaa lisää puudutusta.

Jälkeisvaiheen aikana toinen kätilö hoiti isin kanssa vauvaa ja onnellinen isi pääsi kylvettämään, napanuoran leikkauksen jätti ammattilaiselle :D

Käväsin suihkussa ja saatiin kahvit ja leipiä, sitten siirryttiinkin osastolle kymmenen aikaan illalla.

Tyttö syntyi klo 19.55
Pituus 46 cm
Paino 3275g
Pipo 34 cm
Apgar pisteet: 10/10/10

Aika lapsiveden menosta syntymään 13h5min
I vaihe: 13h45min
II vaihe: 40min
III vaihe: 40 min

Seuraavana yönä ja päivänä tuntui että synnytin vauvan lisäksi myös täysikasvuisen haikaran, mutta pian alkoi parantumaan.
 
Joo meillä toi ruokailu on vähän haasteellisempaa.. :/ Mutta todellisuudessa sisko tuli auttamaan kun mies lähti varpajaisiin niin kerennyt jatkaa.. :)

Noniin..Siis suonet pysy kuitenkin kasassa eikä pää räjähtänytkään :) Tosta neukku kortista löysin ajat näköjään niin 49min kesti ponnistus (laitettu vissiin se vauvan työntö aika ei niitä ennen aikasia tarpeita) ja se aika kyllä meni siihen pään vääntämiseen. Että kun sen viimein sain sen pään työnnettyä niin sitten se puoli itsestään valahti koko jätkä <3 Laittoivat loppu vaiheessa varuulta sen puudutteen jos joutuu tikkaamaan tai leikkaamaan. Mutta onneks sain sen työnnettyä ilman kumpaakaan.

Kuului vaan limainen rääkäisy ja hetken ne siellä touhuili jotain ja höpötteli että kaikki sormet on ja tukka ja syntymä merkkikin jne ja ite olin vaan sillei että näyttäkää nyt jo mullekkin!! Mies sit leikkasi napanuoran ja sain viimein pirpanan syliin <3  3860g 52cm ehtaa tavaraa! Josta tosin varmaan 200g edestä kakkasi lapsen pihkaa mahan päälle ja hoitopöydälle.. Ah mikä tunne! <3

Siellä alaalla ne sit tarkasteli paikat ja istukka tuli ulos painamalla 16min ja olo oli mitä raukein. Hetken siinä huilattua pääsin suihkuun ja syömään. Huoneeseen menin kuitenkin sängyllä kun meinasi väsymys ja 13h ruokattomuus viedä tajunnan. Siellä sitten Bofink olikin tyttönsä kanssa oottelemassa :D Etten sanoisi että aika mäihä huoneita kuitenkin aika monta siellä että miten sattukin näin :D Synnytyksen 1. vaihe 12h15min 2. 49min 3. 16min

Meillä vähän tää sairaalassa olo venähti kun poika ei tajua nänniä ollenkaan. Ekan päivän vaan köhi lapsivesiä ulos ja oksenti kaiken mitä ruutalla sai sinne tungettua.

Tiistainakaan tilanne juuri parempi mutta ei sentään oksentanut enää. Lääkärintarkistuksessa paino olikin sitten tippunut yli 10% eikä saatu keskiviikkona lähtee kotia. Muuten lääkärin mukaan terve ja syntymämerkki käydään tarkistamassa varuulta ihotautilääkäriltä parin kk päästä. Illalla poika oli hyvin apaattinen ja väsynyt eikä saanyt hereille millään ja rupesi kelertämään niin otettiin ne (en nyt muista sitä mitä se on mutta hyvin yleistä vauvoilla) arvot ja oli 150.. Vielä kuitenkaan valohoitoa tarvinnut että noilla viikoilla pitää olla 310 että joutuis siihen.

Torstaina paino ei ollut noussut vaikka olin sahköpumpulla tosi hyvin saanut pumpattua ja syötettyä poikaa. Lääkäri päätti sitten ottaa pienverenkuvan, tulehdusarvot, joku kolmaskin siinä oli ja sitä kelta arvoakin seurattiin. Tulehus oli 11, kelta 205 ja alhainen hemoglobiini. Myös hengitystä, sykettä ja hapen saantia tarkkailtiin. Voi huolta ja ahdistusta. Torstai iltana paino oltiin saatu jo melkein 100g nousemaan ja vähän parani mieli.

To-pe yönä otettiin vielä uudet kokeet ja arvot parempaan suuntaan. Perjantai aamun arvot sit olikin hyvät! tulehus 6, hemo noussut ja kelta laskenut 190. Painoakin siinä vaiheessa tullut takaisin ja 3600g tais painaa kun kotia lähettiin. Kyllä oli vallan ahdistavaa siellä pelätä pienen puolesta vaikkei varsinaisesti mitään hätää ollutkaan. Haahuiltiin vaan sairaalavaatteissa vaikka en ollut yhtään sairas. Vaihdoinkin siten omat vaatteet päälle se vähän piristi.

Vieläkään poika ei pidä nänniä minään (ei taida olla tissi miehiä emoticon) Mutta suostuu kuitenkin rintakumin avulla syömään ettei tarvii käsiveivi pumpulla pumppailla. Nyt jo paljon pirtsakkaampi ja rupee näyttämään jo vähän vähemmän made in hongkong lapselta :D kun saanut maito plöröjä kivasti ulos mikä arvoja laskee. On se vaan niin ihQ! emoticon

 
Niin joo ja mun mielestä ne alun supistelut oli paljon pahempaa ku se ite ponnistus juttu et siinä vaiheessa tuli ihan uuden laista voimaa varmaan adrenaliini alkoi tehota tai jotain. Siinä vääntäessä vaan turhautti ja olin että ei enää ikinä mutta kappas kumaa kyllä se taitaa pitää paikkansa et sit pari päivää ku menee niin on sillei no ei se nyt niin paha ees ollu :D Mulla ainakin hyvä se että ei paikat revenny/leikattu niin oikeestaan sen 13h jälkeen olo oli hyvinkin normaali. Koko synnytyksen ajan kyllä eniten oli selkä ihan tosi kipee.
 
No niin, tytsy nukkuu, katsotaan ehdinkö kirjoittaa koko stoorin ennen kuin neiti herää. :D Pahoittelut siitä, että tää on näin pitkä mutta en osaa oikein lyhentääkään.

Nukuin perjantain (7.1.) ja lauantain (8.1.) välisen yön todella huonosti, käytännössä jäi unet kokonaan väliin. Aamulla suutuin ihan tosissaan meidän koiralle ja muutenkin olin tosi pahalla päällä. Äitille puhelimessa valitin, että ei ole mitään merkkejä synnytyksestä ja olin jotenkin luopunut toivosta, että tulisi omia aikojaan ulos tuolta. Vähän ennen kahta iltapäivällä kaveri laittoi tekstaria ja kyseli, että mikäs on tilanne ja olen jotain muutamaa minuuttia vaille kaksi vastannut, että ei mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä.

Aika lailla tasan kaksi iski sitten ensimmäinen supistus. Supistukset tuli alusta asti aika kovina ja kipeinä, käperryin vaan sängylle sykkyrään ja mietin, että onko nää nyt niitä oikeita suppareita vai ei. Alamahakivun lisäksi alapäätä vihloi supistusten aikana. Välitkin oli alusta asti lyhyitä, noin 10 minuuttia ekan tunnin aikana ja siitä eteenpäin sitten mentiinkin jo viiden minuutin välein. Kolmen aikaan laitoin kaverille viestin, että täytyy perua iltapäivän suunnitelmat, kun saattaa olla että lähdetään synnyttämään vielä tänään. Menin käymään suihkussa ja ajoin siinä samalla vielä säärikarvat. :D Suihku vei vähän alamahassa tuntuvia supistuskipuja pois, mutta sen sijaan alapäässä alkoi tuntua tosi pahalta. Puoli viiden maissa soitin sitten Haikaranpesään, jossa sanottiin, että koko Kättärillä on sulku päällä ja pitää soittaa Naistenklinikalle. Koska en halunnut Naistenklinikalle, päätin yrittää sinnitellä kotona mahdollisemman pitkään, jos vaikka sulku ehtisi mennä ohi.

Tuo että ei päästäkään Haikaranpesään oli aika kova isku ja sitä sitten siinä hetken itkeskelin. Supistukset oli jo tosi kovia, niiden aikana yleensä menin sohvalle makaamaan ja kiroilin :D ja heti kun supistus helpotti, nousin ylös kävelemään. Kuuden aikaan totesin, että kai tässä on jossain vaiheessa pakko lähteä synnärille ja soitin Naistenklinikalle, jossa sanoivat että voin olla kotona niin kauan kuin pystyin, neuvoivat ottamaan Panadolia (en ottanut) ja soittamaan vielä ennen kuin lähdetään. En kellottanut supistuksia, mutta soitin tämän jälkeen äitille yhdeksän minuutin puhelun ja sen aikana tuli kolme supistusta.

Mies käytti jossain vaiheessa meidän koirat ulkona ja meni sitten hakemaan pitsat (ei oltu syöty sinä päivänä, mä en ollut käytännössä syönyt mitään, kun aamulla ei tehnyt mieli eikä siinä supistusten alettua todellakaan saanut mitään alas). Supistukset oli jo aika tuskaa, istuin niiden aikana jumppapallon päällä ja ähisin. Yritin muistaa hengittää ja rentoutua, mutta vaikeaa se oli. En myöskään kestänyt minkäänlaista ääntä supistusten aikana. Ihan alussa halusin kuunnella musiikkia todella lujalla (mies kävi monta kertaa laittamassa stereoita pienemmälle ja mä heti perään käänsin taas volyymit täysille), mutta tässä vaiheessa mies ei saanut puhua edes koirille suppareiden aikana. Jumppapallolta siirryin polvilleni lattialle ja nojasin jumppapalloon, jonka olin nostanut sohvalle.

En ole kellonajasta ihan varma, mutta joskus seitsemän jälkeen sanoin miehelle, että en kestä enää vaan haluan synnärille ja oisko me lähdetty sinne noin puoli kahdeksan.  Mies soitti tässä välissä sekä Naistenklinikalle että Kättärille, jossa oli edelleen sulku päällä. Ne halusi Naistenklinikalta puhua mun kanssa puhelimessa, mutta en käytännössä pystynyt puhumaan mitään kun oli just supistus menossa. Ennen lähtöä miehen piti vielä tarkistaa netistä että miten sinne edes ajetaan, kun ei oltu koskaan käyty siellä. Kävin vielä vessassa juuri ennen lähtöä ja huomasin, että vuodan jonkin verran verta. Mies säikähti tätä, vaikka yritin vakuuttaa sen olevan normaalia.

Ajomatka oli ihan kaamea, en muista siitä juuri mitään, toivoin vaan että pääsisin pois autosta. Oltiin Naistenklinikalla aika lailla tasan kahdeksan eli supistusten alkamisesta oli kulunut tasan kuusi tuntia. Vahtimestari meinasi tuoda mulle pyörätuolin, kun en päässyt autosta ylös (oli just supistus menossa), mutta mä halusin kävellä. Ilmoittautumisesta meidät ohjattiin tarkkailuhuoneeseen, jossa joku kätilöopiskelija laittoi mut käyrille ja kysyi mitä kivunlievitystä olin ajatellut. En siinä vaiheessa halunnut mitään kun halusin ensin kuulla, että mikä on tilanne. Pelkäsin, että en ole auennut juuri mitään ja laittavat mut takaisin kotiin. Jossain vaiheessa opiskelija teki mulle sitten sisätutkimuksen. Opiskelijakin yllättyi, kun totesi mun olevan 6-7 senttiä auki ja sanoi menevänsä heti varaamaan synnytyssalin. Saliin siirryttiin sitten puoli yhdeksän.

Saliin tuli sitten kätilökin paikalle ja mä olin ihan pihalla, että mitä mun pitää tehdä. Lopulta menin makaamaan sängylle kun en muutakaan keksinyt (salissa ei ollut esim. jumppapalloa ja vasta synnytyksen jälkeen huomasin, että olisihan siellä ollut myös suihku) ja mut laitettiin käyrille. Mies kyttäsi supistuskäyriä ja mun piti sanoa sille, että keskittyisi mielummin muhun. Olisin halunnut olla pystyssä, mutta en tiennyt voinko liikkua piuhojen kanssa. Jossain vaiheessa mies kysyi olisiko mahdollista saada jumppapalloa, joka sitten tuotiin ja pääsin sen päälle istumaan, nojasin supistusten aikana sängyn päällä olleeseen säkkituoliin ja puristin miestä kädestä. Moneen kertaan kysyttiin mitä kivunlievitystä haluan mutta en halunnut mitään, kun aattelin että tää taitaa edetä vauhdilla ja mä kestän kyllä. En halunnut edes ilokaasua, koska oli vähän huonovointinen enkä halunnut enää mitään sekoittamaan päätä. Sekä kätilö että opiskelija poistuivat jossain vaiheessa salista ja me molemmat oltiin miehen kanssa sitä mieltä, että ei tykätä yhtään siitä kätilöstä. 

Yhdeksän jälkeen mulle tuli supistusten aikana tarve ponnistaa ja soitettiin kelloa. Vartin yli yhdeksän kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi mun olevan auki 10- eli pieni reunus kohdunsuuta oli jäljellä. Antoi luvan supistusten aikana ponnistaa ihan vähän ja sanoi, että heillä on vuoro vaihtumassa. Istuin sitten siinä pallon päällä ja tuntui tosi hyvältä kun ei enää tarvinnut taistella ponnistustarvetta vastaan. En kuitenkaan varsinaisesti ponnistanut. Tässä vaiheessa supistukset ei tuntuneet enää samalla tavalla kipeiltä vaan enemmän tuntui alapäässä tuo ponnistustarve, joka oli tosi epämiellyttävä. Jälkikäteen ajattelen, että kyse oli varmaan ns. siirtymävaiheesta.

Joskus puoli kymmenen jälkeen meille sitten tuli esittäytymään uusi kätilö, joka oli aivan ihana. Onneksi tuli tuo vuoronvaihto! Varttia vaille kymmenen sanoi, että tehdään kohta sisätutkimus ja mä pyysin, että tehtäisiin heti. Olin auki kymmenen senttiä. Mies kysyi synnytysjakkaraa, joka löytyi ja kätilö alkoi valmistella salia vauvan syntymään. Tasan kymmeneltä siirryin jakkaralle ja kätilö totesi kalvojen pullottavan. Lapsivedet meni kymmeneltä jakkaralla kun kokeilin ponnistusta. Varsinainen ponnistusvaihe on kirjattu alkaneeksi 22.05 eli 7 tuntia ja 5 minuuttia supistusten alkamisesta. Yritin ensin ponnistaa jakkaralla, mutta se oli hankalaa, koska miehen oli vaikea tukea mua (sillä ei ollut itsellään mitään tukea) ja mun jalat ei pitänyt liukkaalla alustalla. Kätilö ehdotti, että kokeiltaisiinko jotain muuta ja menin sitten sängylle kontalleni niin, että nojasin säkkituoliin. Tässä asennossa homma ei oikein edennyt (sanoi kätilö jälkikäteen) ja kätilö ehdotti kylkiasentoa. Olin siis toivonut että en joutuisi ponnistamaan puoli-istuvasta asennosta, koska mulla on häntäluu joskus murtunut ja se saattaa siinä painaa ikävästi. Kokeiltiin sitten kylkiasentoa, kätilö kannusti kovasti, mutta silti musta tuntui ettei homma etene lainkaan vaikka kuinka ponnistan. Kätilö puhui jostain reunasta, jonka ohi vauvan pää pitää saada puskettua.

Kellonajasta ei ole tietoa, mutta jossain vaiheessa kätilö pyysi miestä painamaan kutsunappia, jotta toinen kätilö tulisi paikalle. Siinä vaiheessa mulle ehdotettiin sitä puoli-istuvaa asentoa ja suostuin, koska olo oli vähän sellainen ettei millään ollut enää mitään väliä. Puoli-istuvassa asennossa mies pystyi tukemaan mua selästä, sain jaloille tukea kätilöistä ja pystyin vielä itse pitämään kiinni reisien takaa ja ilmeisesti ponnistuksiinkin tuli uutta voimaa. Olin jo aivan loppu ja ajattelin moneen kertaan, että en saa vauvaa ulos. Lastenlääkäriltä tuli käsky laittaa pinni vauvan päähän, koska mahan päältä sydänäänet kuului huonosti. Vauvalle oli kuitenkin kaikki hyvin koko synnytyksen ajan, vaikka olin välillä itse huolissani, kun sydänäänet välillä tosiaan hävisi.

Jossakin vaiheessa kätilö kysyi, haluanko kokeilla vauvan päätä ja kun siellä oikeasti tuntui tukkaa, niin sain siitä uutta voimaa. Kätilö antoi ohjeita pidättää ponnistuksen aikana hengitystä ja joka ponnistuksella päätin, että nyt se syntyy. Kätilö myös sanoi, että voin ponnistaa supistusten välillä jos vaan jaksan ja pystyn. Lopulta erittäin pitkän ja rankan (1 tunti 26 min) ponnistuvaiheen jälkeen meidän ihana tyttö syntyi.emoticon Syy normaalia pitempään ja rankempaan ponnistuvaiheeseen oli se, että neiti syntyi lähes kasvot kohti aurinkoa ja oli ponnistuvaiheen aikana vielä pyörinyt sen sijaan että olisi tullut eteenpäin. Lisäksi koska en ollut oksitosiinitipassa, mun omat supistukset tuli suht harvoin ja se tietenkin hidastutti vauvan syntymistä.

Sain vauvan heti syliin, neiti päätti tehdä siihen ekat kakat :D ja siinä sitten ihmeteltiin puolin sun toisin sen aikaa, kun istukka syntyi joskus vähän ennen puolta yötä ja kätilö ompeli muutaman tikin alapäähän. Istukka oli tosi iso, 825 grammaa. Tämän jälkeen tytsy pääsi rinnalle ja söi siinä reilun tunnin. Mulla tärisi jalat koko ajan ihan holtittomasti, olin niin poikki ponnistusvaiheesta ja palelin hirveästi. Kätilö toi meille teetä, leipiä, keksejä ja hedelmiä ja siinä samalla punnitsi ja mittasi tytön (4004 g, 48 senttiä) sekä pesi pään ja huuhteli kakat pois. Sitten tyttö kiedottiin kapaloon ja me jäätiin syömään ja odottelemaan, että kätilö toisi pyyhkeitä ja puhtaat vaatteet, että pääsisin suihkuun. Siinä vierähtikin aika kauan, koska kätilöä tarvittiin naapurisalissa. Lopulta toinen kätilö tuli tuomaan pyyhkeen ja jäi vahtimaan mun suihkua, koska mä olin siellä kuulemma turhan kauan. Pyysin miestä antamaan mulle shampoota ja hoitoainetta, kun halusin pestä hiukset. :D Mua myös paleli hirveästi, joten lämmin suihku oli ihana. Neljältä meidän oma kätilö tuli vaunujen kanssa ja sanoi, että saatiin viimeinen vapaana ollut perhehuone ja sitten siirryttiin sinne. En saanut nukuttua yhtään, ihmettelin vaan meidän rakkauspakkausta ja yritin vielä uudestaan imettää. Viidestä kuuteen vauva itki taukoamatta, ilmeisesti oli masuvaivoja ja olin ihan pulassa, kun mies oli mennyt käymään kotona. Sen jälkeen ei ollakaan enää samalla tavalla itkeskelty. Kaipa sitä on äiti ja isi myös vähän kehittynyt vauvanhoidossa. 

Sekä synnytyksessä ollut kätilö että hoitajat lapsivuodeosastolla ihmetteli kovasti sitä, että selvisin synnytyksestä kokonaan ilman kivunlievitystä eli se on ilmeisesti aika harvinaista. Supistuskivuista mulle ei jäänyt mitään traumoja, vaikka kovia ne oli, mutta tuota ponnistusvaihetta en halua kokea uudestaan. Kätilö kyllä kovasti vakuutteli, että seuraava tulee huomattavasti helpommin ja kehui, että mulla on synnyttäjän lantio. No ihan heti en kyllä halua kokeilla uudestaan vaikka tuo palkka onkin jotain niin ihanaa ettei sanat riitä sitä kuvaamaan.emoticon
 
Voi hitsi, Suze, oot mun sankari nyt. Kauheasti pelkään että itselle käy noin, ettei Haikaranpesään pääsekään ja sitten on joku koko ajan tyrkyttämässä lääkitystä tai toimenpidettä ja lopulta kellistetään siihen puoli-istuvaan....Mahtavasti pärjäsit noissa oloissa! Itketti vähän lukea tarinasi, lopulta liikutuksesta. 
 
No toi Naistenklinikalle joutuminen oli kuin pahimmista painajaisista, etenkin kun se eka kätilö oli aivan kaamea ja en tiennyt yhtään, mitä siellä on mahdollista tehdä ja mitä ei. Ja en kyllä ymmärrä miten kukaan kivunlievitystä haluava voi jäädä ilman, sen verran topakasti (ja usein!) sitä mulle tuputettiin, jopa hetki ennen ponnistusvaiheen alkamista.

Synnytyksen pelastus oli tuo vuoronvaihdon takia tullut uusi kätilö, joka ei esim. tehnyt epparia vaikka se olisi kuulemma vähän nopeuttanut ponnistuvaihetta. Olenkin tässä miettinyt, että miten kätilöä voisi muistaa. Haluaisin välittää hänelle kiitokseni siitä, että synnytyksestä muodostui kuitenkin kaiken kaikkiaan suht positiviinen kokemus.
 
minulla oli myös tosi ihana kätilö ja hän myös tuli käymään osastolla vielä tarkistamassa omat ompeluksensa ja kyselemään kuulumisia... kiittelin häntä kovasti mitenkä oli mukava hoitaja ja jäi niin hyvä ja turvallinen mieli synnytyksestä kun piti huolta minusta... olihan tuo mielissään, vaikka kovasti muistutteli että ei häntä pitäisi kiitellä, koska hän ei synnyttänyt vauvaa vaan minä itse.. mutta onhan se hoitajalla iso rooli tuollaisessa tilanteessa... :D
 
elikkä siis.. meillä synnytys lähti käyntiin viime perantaina 14.1.2011,ensiksi todella vaimeilla suppareilla. perjantain ja lauantain välisenyön valvoin , koska suppareita tuli n 10 min välein aamu 7 asti, jonka jälkeen ne loppuivat kuin seinään. olin jo valmis lähtemään sairaalaan, ja soitinki jo synnärille, ja kysyin että onko normaalia kun tuollain loppuivat kesken supistukset. minulle sanottiin että kyllä on ja kannattaa vielä kotosalla seurailla tilannetta, minäkin kun olen ensisynnyttäjä ja vielä voisi kestää monta vuorokautta ennekuin on tosikyseessä. supistukset jatkuivat päivällä ja tulivat taas 10-20 min välein. ne olivat vielä sellaisia että ne kesti vaikkakin olivat jo todella voimakkaita. illalla supistukset kovenivat ja soittelin lauantai iltana klo 21 aikoihin synnärille että joko olisi aika tulla, ja minulle sanottiiin että voin hyvin jo tulla, lähteä kotii vielä takasin jos mitään ei olisi tapahtunut. menimme mieheni kanssa sairaalaan jossa minut laitettiin käyrille 30min ajaksi ja tutkittiin kohdunduun tilanne. olin vain yhden sormen verran auki. kätilö sanoi minulle että mene kotiin vielä ja tule takaisin kun et enää kykene olemaan. ja tokaisi vielä lähtiessämme että todennäköisesti tulisin vielä samana yönä takaisin... klo oli 23 paikkeilla lauantai iltana kun olimme kotona takaisin, ja kun pääsin kotiin, supistukset alkoivat olemaan jo niin kovia että en pystynyt olemaan mitenkään päin.. yritin suihkussa oleskelua, koska sängyssä ei pystynyt olemaan mitenkään , ja en olisi halunnut/kehdannut lähteä  heti uudestaan takaisin sairaalaan koska olin siellä juuri käynyt eikä mitää ollut tapahtunut. klo 02.00 aikoihin sunnuntai aamulla mieheni sanoi minulle että joko mennään, koska olin jo niin kivulias että itkin vaan koko ajan.. emoticon oli jo todella kamala olla. lähdimme takaisin ja olimme n.02.30 sairaalassa takaisin. kätilö tutki minut uudestaan ja totesi että ei ole mikään ihme että olen kivulias sillä oln jo 8 cm auki. minut kärrättiin synnytys saliin jossa minulle piti antaa kipulääkettä, mutta ennenkuin lääkäri kerkesi paikalle minulle tuli kauhea tarve ponnistaa. kätilö tuli paikalle katsomaan tilannetta ja olinkin jo siinä vaiheessa täysin auki. en kerennyt saamaan mitään lääkkeitä ja kalvojakaan ei keretty puhkaisemaan kun ponnistaessani kalvot puhkesivat ja jatkoin ponnistamista. klo 3.23 16.1.2011 sunnuntai aamulla(15 min kesti ponnistusvaihe) syntyi IHANA SULOINEN äidin oma pikkuinen poikavauva, ja tekisin tämän uudestaan kaikista kivuista huolimatta koska tahansa uudestaan!! emoticon eli ihan luomuna tuli synnytettyä(vaikkakin olosuhteidenpakosta) näin ensimmäisessä raskaudessa. :) tsemppiä kaikille muillekkin synnytykseen!
 
Sunnuntaiaamuna 23.1.11 (rv 41+5) heräsin klo 8:30 mennäkseni käymään pissalla. Mitään merkkiä tai erikoista tuntemusta mihinkään suuntaan ei ollut. Myöskään kipeitä supistuksia ei ollut ollut siihen asti ainuttakaan, kivuttomia kovettelusupistuksia kyllä enenevässä määrin myös edellisiltana, mutta en kokenut niitä säännöllisiksi tai "uhkaaviksi".

Yllätys oli suuri kun huomasin noin ruokalusikallisen verran lorahtaneen vadelmanpunaista nestettä, jonka päättelin olevan lapsivettä. Vahva toivo heräsi, että maanantaiseen yliaikakontrolliin ei tarvis sittenkään mennä! No, tämä ajatuksenjuoksu tapahtui ennen kuin huomasin että wc-paperiin tuli runsaasti kirkkaanpunaista verta. Mietin että se EHKÄ saattoi olla myös limatulppaa, mutta vaikutti kuitenkin hieman liian puhtaasti vereltä, että pystyisin jättämään huoletta asian sikseen. Kävin herättämässä miehen että taidan varulta soittaa synnärille ja kysyä ohjeita.

Synnyttäjien vastaanotolta kyseltiin tiedot ja sanottiin että tulkaa käymään niin tarkistetaan tilanne. Mitään kiirettä en kokenut olevan, ei ollut kipuja ja vuoto oli yhdellä ja samalla siteellä ihan hallinnassa, oli jotenkin tyyni mieliala, vaikka rupesikin jännittämään vähän. Supistuksia ei ollut siinä vaiheessa lainkaan. Kasailtiin sairaalakassiin puuttuvat tavarat, join lasin mehua "aamiaiseksi" ja melkein 45 min onnistui kulumaan, ennen kuin päästiin talosta ulos.

Meiltä on matkaa oysiin muutama kilometri ja aikaa meni sunnuntaiaamuna (ei ruuhkaa) ehkä 12 minuuttia. Sairaalan pihalla hoksasin että autossa oli tullut sen aamun ensimmäiset kaksi kivutonta kovettumissupistusta. Olimme synnyttäjien vastaanotolla klo 9:30. Siellä meidät ohjattiin huoneeseen jossa minut pantiin käyrille. Siinä makoillessa kattelin kuinka käyrälle piirtyi niitä kivuttomia supistuksia noin 5 minuutin välein. Mieskin jo puolivitsillä heitti, että olenko nyt ihan varma että ne ei ole synnytyssupistuksia :) Olisinko ensimmäinen joka synnyttäisi lapsensa täysin kivuttomasti, heh. Mutta olin varma etteivät olleet siis yhtään kipeitä missään mielessä.

Tämän jälkeen päivystävä lääkäri (gynekologi?) tutki minut. Tutkimuksen tulos oli että kohdunsuu oli auki 3 cm! Voitteko uskoa minun hämmästyksen siinä vaiheessa? Kivuttomat supistukset oli kuin olikin tehneet jo aika paljon työtä "kaikessa hiljaisuudessa"! Lääkäri vielä katsoi ultralla että vauvalla oli kaikki ok, istukka oli kunnossa ja verinen vuoto oli todennäköisesti kohdunsuulta jotain avaavaa vuotoa. Lääkäri kysyi, haluaisimmeko jäädä jo odottelemaan synnytyksen alkamista sairaalaan, vai mentäisiinkö vielä rauhassa kotiin. Sanoin että ei kait se kannata kotiin mennä jos on jo niin hyvin auennut ja lääkäri oli samoilla linjoilla. (Luojan kiitos en lähtenyt siinä vaiheessa kotiin!!! :/ )

Hetki odoteltiin siinä aulassa ennen osastolle ohjaamista, ja siinä istuessa huomasin kivuttomien supistusten käyvän kerta kerralta napakammiksi, että mieskin huomasi milloin niitä tuli kun hengittelin pinnallisemmin. Minut ohjattiin synnyttämättömien osastolle odottelemaan, mies kävi saattamassa ja lähti sitten kotiin. Kävelymatkalla osastolle supistuksia ehti tulla pari, mutta ei edelleenkään kivuliaita.

Huoneessa minut laitettiin käyrälle mittaamaan vauvan sydänääniä. Eipä mennyt montaa hetkeä, kun siinä yhtäkkiä supistukset alkoikin vaatia keskittymistä. Tarrasin toisella kädellä käyrälaitteeseen ja lopulta sitä piti puristaa rystyset valkoisina ja hengittää ääneen, kun supistus tuli. No ehkäpä nämä oli jo niitä kivuliaita supistuksia! :) Kello oli tässä vaiheessa noin 11:00. Kun hoitaja tuli tarkistamaan käyrää, kerroin supistusten yltyneen ja kysyin missä vaiheessa ja millä osastolla saisin peräruiskeen (jonka halusin ihan ehdottomasti). Hoitaja lupasi tehdä sen heti ja ei muutakuin toimeksi. Supistuksia tuli ja olivat yhä viiltävämpiä. Ennen ruiskeen antoa hoitaja tutkikin minut ja olin siinä vaiheessa 4 cm auki. Tyhjennyksen aikana hoitaja näki minun voihkivan parit supistukset ja päättikin, että minä kuulun kyllä jo synnytyssaliin enkä minnekään muulle osastolle. Synnytyssalin kätilö sattui olemaan siinä paikalla joten päätettiin että lähdemme takaisin ja saliin.

Kävelymatkalla supistuksia ei ehtinyt tulla. Kello oli noin 11:50. Soitin miehelle, joka lähti ajamaan takas sairaalalle ja oli noin 12 jälkeen luonani salissa. Synnytyssalissa neuvottiin ilokaasun käyttö ensi töikseen, ja supistusten tullessa hengittelin sitä. Supistukset tuntuivat eniten alaselässä ja kipu yltyi joka kerta yhä voimakkaammaksi puristukseksi. Mies hieroi ja paineli alaselkää. En tiedä kuinka paljon ilokaasusta lopulta oli hyötyä, sillä ehkä hieman myöhästyin sen otossa ja "kupliva" tunne tuli vasta supistuksen mentyä. Kipua alkoi tuntua yhä enemmän myös vatsan puolella, alavatsassa. Olin alusta asti makoillut sängyllä eikä olisi tullut mieleenikään sen kivun kanssa lähteä edes koittamaan ammetta, jumppapalloa saati keinutuolia. Kätilö toi minulle kaksi lämpöpussia jotka tuntuivat auttavan ensin ihanasti. Sitten kuitenkin minulle laitettiin taas mittausvyöt ja lämpöpussit katosivat johonkin.

Kivut yltyivät tosi nopeasti ja eihän se ilokaasu riittänyt enää mihinkään. Seuraavaksi pyysin että saisikohan sitä epiduraalia jossain vaiheessa soitettua...?? Kätilö tutki paikat, ja olin 7 cm auki. Kätilö sanoi että enemmän minulle olisi tässä vaiheessa jo hyötyä kohdunkaulanpuudutteesta kuin epiduraalista, eli gyne soitettiin paikalle. 5 min myöhemmin lääkäri tuli ja olin 8 cm auki. Tässä vaiheessa supistuskivut olivat hirveitä alaselässä, yritin hengittää ilokaasua mutta tuntui etten saa tarpeeksi happea ja piti välillä lähes paniikissa kiljuen vetää henkeä maskin ulkopuolelta, samalla mies koitti hieroa mun selkää niin kovaa kuin kerkesi. Gyne pisti kohdunkaulanpuudutteen ja seuraavalla supistuksella se olikin kohtalaisesti jo vaikuttanut. Mutta iloa ei kestänyt kauan, vaikutusta oli vain muutamalla supistuksella.

Sitten alkoi tuntua jo painetta takapuolessa. Ehkä kolme sellaista supistusta ehti tulla ja paine kasvoi hirveäksi, ja olo alkoi olla järkyttävän tukala ja soitin kätilön paikalle. Kätilö sanoi että seuraavaksi sinä sitten synnytät, olin täysin auki. Lapsivedet puhkesi spontaanisti klo 13:45, lapsivesi oli vihreää.

Ja seuraava supistus ja ponnistuksen tarve tuli heti, ja minä olin mennä ihan paniikkiin. Mitä tapahtuu, enhän minä ollut yhtään valmis vielä mihinkään ponnistusvaiheeseen!... Ponnistuksen paine oli kamala, supistuskipu päällä, kätilöitä juoksentelee ympärillä kokoamassa välineitä, sängynpäätyäkään ei vielä nostettu, itku silmässä huusin että saanko minä nyt ponnistaa, joku sanoi kauempaa että ponnistat vaan! Ekalla ponnistuksella oli vain mies siinä vieressä ja tulihan se oikea ponnistus ihan luontaisesti sieltä, pakonomaisesti. No, kohta niitä kätilöitä oli kolmin kappalein siinä ympärillä, mutta kaksi heistä alkoi sen kaiken tohinan keskellä säätämään sitä sänkyä... ja OMG sitä säätöä, välillä se sänky laskee ja välillä se nousee, välillä jää jumiin, ne sähläsi kiireissään ja jos olisin ollut enemmän järjissäni, olisin revennyt ihan hysteeriseen nauruun :)

Ponnistukset sujuivat kuulemma hyvin vaikka olihan se rankkaa eikä kivunlievitystä ollut tietystikään enää mitään. Eipä siinä ehtinyt muita synnytysasentojakaan miettimään, siinä sängyllä se tuli luonnostaan. Pään työntyessä ulos se repivä kipu oli aivan järkyttävää. En tuntenut ollenkaan että pää syntyy, kun kätilö sen sanoi, kysyin ihan ihmeissäni "ihanko totta???" Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä ja vartalon ympäri kiertyneenä. Seuraavalla pikku ponnistuksella soljahti koko vartalo ulos tasan klo 14. Mitään kipua ei enää ollut. Mies leikkasi napanuoran ja tyttö nostettiin minun rinnalle. Ihmeissäni kysyin että tuommoinenko sieltä tuli?! Vauvakin nopeasta syntymästä vähän hädissään oli kakannut lapsiveteen ja päästeli loput kakat minun rinnalle :) Kätilö veti napanuorasta ja minä ihan pikkiriikkisen ponnistin niin istukka solahti kokonaisena ulos.

Avautumisvaihe kesti 2 h 45 min
Ponnistusvaihe 15 min
Jälkeisvaihe 6 min

Väliliha säilyi ehjänä, epparia ei tarvinnut tehdä. Emättimeen tuli pieni ruhje johon kätilö tikkasi kaksi tikkiä. Olin heti hyvissä voimissa ja kävin suihkussa ennen kuin meidät "ajettiin" salista käytävän päätyyn ensi-imetykselle ja synttärikahveille (saliin oli ruuhkaa).


*   *   *   *   *   *
Synnytys ei mennyt niinkuin olin etukäteen kuvitellut, sillä se pääsi täysin yllättämään nopealla etenemisellään ja rajuudellaan. En ollut valmistautunut niin nopeaan avautumiseen saati siihen, että en ehdi saamaan kunnolla kivunlievitystä - olin kuitenkin ajatellut todennäköisesti sen epiduraalin haluavani. Toisaalta se yllätti, että kaikki meni niin hyvin siitä huolimatta. Kivut olivat loppuvaiheessa järkyttäviä mutta toisaalta ne eivät kestäneet montaa minuuttia, kyllä niistä selvisi - olihan se pakko :)

Tytön paino siis 3760 g - että siinäpä oli se -2SD-käyrällä kasvanut ja ultralla moneen kertaan jotenkin pienikokoiseksi veikattu vauveli :) Apgarit sai 9 pistettä ja virkeä tyttö alusta lähtien.
 
jotenkin ihanan kuulonen synnytys sadepilvellä! ylläri avautuminen! mulleki seuraavaks yks tommonen :) ja sängyn kanssa taistelevat kätilöt kun toinen yrittää synnyttää! emoticon mielikuvakin on jo aika mellevä :D
 

Nyt minäkin vihdoin ja viimein pääsen kertomaan tänne Jäärän syntymästä emoticon

Perjantaina 20.1 aamulla mentiin Kysille yliaikaiskontrolliin jossa olin heti alkuun käyrillä. Käyrille piirty 7min välein suppareita mut ite en huomannut mitään. Sisätutkimuksessa todettiin et kanavaa on vielä 1cm jälellä, mut ultrassa huomattiin et lapsivesi on käymässä pikkuhiljalleen vähiin. Sain samantien luvan jäädä osastolle käynnistykseen.

Noin tiheiden (mutta kylläkin tunnottomien) suppareiden takia sain käynnistävän lääkkeen ensin suun kautta. Pillereiden määrää pikkuhiljalleen lisäiltiin päivän mittaan ja yöllä tulikin muutama pieni supistus ei muuta. Seuraavana päivänä sainkin lääkkeet jo "sisäkautta" kun kohdunkaula oli melkein kokonaan hävinnyt.

La-Su yönä rupeskin tulemaan sit kipeitä supistuksia muutaman minuutin välein. Lähdin yöllä sit käyrille jossa Jäärän sydänäänet romahti 60. Hetken odottelun jälkeen sykkeet ei noussut normaaleiks niin mut kärrättiin vauhdilla konttausasennossa happimaski päässä synnytyssaliin, jossa syke oli palautunut normaaliks. Olin käyrillä 2 tuntia tarkkailussa jonka jälkeen pääsin takaisin nukkumaan hetkeks.

Sunnuntai aamuna supistukset taas jatku ja tutkimuksessa todettiin et oon jo 3cm auki (luulin et ei mitään tapahtuis kun ei noi supparit ollu vielä pahoja tuossa vaiheessa). Sainkin sit peräruiskeen, joka oli muuten tosi kiva kokemus kun sen antoi sellainen kätilö joka on yksi meidän vakioasiakkaistamme emoticon  ja kaiken hyvän lisäks se ei uskaltanut jättää mua sinne hoitohuoneeseen yksin tyhjennykselle kun oli sen verran jo suppareita ( 3 min välein). Siitä mentiinkin sit yhdentoista aikaan synnytyssaliin jossa puhkaistiin kalvot. Lapsivettä ei vaan tullut ollenkaan...

Sain tunti sen jälkeen oksitosiini-tipan jonka ansiosta suppareihin tuli huomattavasti lisää voimakkuutta. Sainkin sit pyynnöstä lämpöpussit joista ei ollut mitään apua niin päädyttiin sit aqua-rakkuloihin. Sain niitä 4kpl alavatsalle jossa supistukset tuntu eniten. Sen laitto muuten sattu ihan perkeleesti ja niistä ei ollu apua kuin 20 minuutiks. oksi-tippaa korotettiin ja sain ilokaasun avuks. Oli muuten hyvää tavaraa kunhan ensin oppi ottamaan sitä emoticon

Kätilö ehotti sisätutkimusta jota minä en olis halunnut missään nimessä. Niiden ronkkiminen tuntu kaikista pahimmalle koko hommassa. Ilokaasun avulla jotenkin selvisin siitäkin mut kyllä siinä aika paljon kirosanoja lenteli. Olin vain 4 cm auki.

Tämän jälkeen anelin epiduraalia kun kivut rupes olemaan aika pahoja ja supistukset tuli minuutin välein ja ilokaasusta loppui teho. Kätilön valmistellessa epparia Jäärän sydänäänet taas romahti useaan otteesseen. Kävin kontilleni sängylle hengittelemään happea josta ei ollut mitään apua. Hetkessä sali oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. 

Oli tuskaista kuunnella et Jäärän sydänäänet heikkenee kokoajan, supistus päällä, saan pelkkää happea suppariin, yks kätilö yrittää laittaa pinniä Jäärän päähän, toinen ottaa multa verinäytettä, kolmas laittaa katetria ja taustalta kuuluu lääkärin soitto et pitää laittaa leikkaussali valmiuteen...klo 15.39 tuli päätös hätäsektiosta. Matka leikkaussaliin kesti pari minuuttia jonka aikana supisti kokoajan...Leikkaussalissa oli anestesia lääkäri hukassa, mutta silti ne jollain sai multa tajun veks...

Kuuden aikoihin heräilin pikkuhiljalleen heräämöstä jossa ukko olikin minua odottamassa... Sain tiedon että 15.49 syntyi kaunis, terve ja potra poika emoticon 49,5cm ja 3205g. Heräämöstä pääsin synnyttäneiden osastolle klo 21 kun olin kunnolla herännyt. Siellä ukko odottelikin jo pojan kanssa. Sain pojan rinnalleni vasta klo 22 kun oli varmistettu et minäkin olen täysin kunnossa...

Pojalla oli syntyessään napanuora kerran kaulanympärillä ja lääkäri ei ollut kiirrellisyyden takia varma oliko se vielä tehnyt lenkin tuosta käden alta painaen rintaa. Ja poika oli vielä alilämpöinen ja kakkinut siihen vähäiseenkin lapsiveteen mitä vielä oli ja niellyt sitä. Minulle ei oltu saatu sitä hengitysputkea asennettua jostain syystä ja maha oli viilletty auki ennen kuin olin täysin nukutettu...Lääkäri kävi heti seuraavana päivänä nämä asiat kanssani läpi että mulle ei jäis traumoja asiasta, mutta todella tyytyväinen olen et me kumpikin ollaan kunnossa ja tuosta leikkauksesta mulla ei oo mitään muistikuvia vaikka he niin pelkäskin...Miestä vaan kävi sääliks kun se oli joutunut vierestä kattomaan kun mua kärrättiin leikkaukseen ja se joutu yksin jäädä odottamaan sinne miettien miten meidän käy... 

Nyt on seittämän tikkiä mahassa ja poika todella suloinen ja ihana! tulipahan romaani, mut loppu hyvin, kaikki hyvin!

 
Minä olin vähän huolissani siitä, minkäkokoinen vauva sieltä olisi tulossa ja mahtuisiko syntymään alateitse, joten pyysin neuvolasta lähetteen kokoarvioon.

Olisin mennyt kokoarvioon ke 19.1., mutta synnytys käynnistyi itsekseen jo ti-iltana (rv 39+4). Klo 18 tuli yhtäkkiä vähän reilummin ruskeaa valkovuotoa ja klo 19.30 meni lapsivedet, jonka seassa myös selkeä limatulppa. Lapsivesi oli hieman verensekaista, mutta kun soitin synnytysosastolle arvelivat, että kuitenkin ihan normaalia. Sain ohjeet saapua paikalle viimeistään klo 8 seuraavana aamuna.

Lapsivettä tuli sitten koko ajan vain enemmän. Onneksi olin jostain täältä lukenut, että siihen kannattaa käyttää vauvanvaippoja. Niitä sitten kuluikin ripeään tahtiin :) Kun lapsivesi oli mennyt, niin ei mennyt kuin varmaan enintään puoli tuntia ennen kuin tunsin selkeää menkkakipua ja klo 21.40 oli jo säännölliset supistukset 5-10 minuutin välein.

Alkuun pärjäsin kuitenkin ihan hyvin supistusten kanssa ja saimme laitettua tiskit ja siivottua valmiiksi. Jonkin ajan kuluttua päätin kokeilla sängyllä makaamista, mutta se kävi liian tuskaiseksi. Menin suihkuun ja suihkutin aina supistuksen aikana kuumaa vettä suoraan alaselkään sekä poljin paikalla samalla hyräillen jotain.

Suihkussa supistukset kävivät jo niin voimakkaiksi, että pelkäsin pyörtyväni. Lopulta päätimme jo lähteä sairaalaan, niin kauan kuin ylipäätään vielä sietäisin istua taksissa sen vartin verran... Synnytysosastolle (Helsingin Naistenklinikan) kun soitin, nimittäin sanoivat, että kyllä ne supistukset tästä vielä pahenevat - ja paljonkin.

Saavuimme sairaalaan klo 01:24 ja pääsimme onneksi suoraan synnytyssaliin. Mut laitettiin käyrille ja seurasi melko tuskainen puolituntinen, kun en vielä sen aikana voinut saada mitään kivunlievietystä. Sen jälkeen kätilö tutki tilanteen ja olinkin jo 4 cm auki. Kysyttiin haluanko kokeilla esim. ilokaasua tai jotain vahvempaa ja minä sanoin, että antakaa vaan suoraan jotain vahvempaa, kiitos :) Sainkin ehkä puolen tunnin kuluttua epiduraalin (jonka laittaminen ei muuten tuntunut ollenkaan) ja kokeilin sillä välin ilokaasua. Ilokaasusta oli tosiaan apua, mutta vasta muutaman supistuksen jälkeen. Mies seurasi vieressä supistusarvoa ja kertoi milloin alkoivat nousta, jolloin aloitin heti ajoissa ilokaasun hengittämisen. Meni pää hieman tokkkuraan, mutta en tullut huonovointiseksi. Taisin siinä välissä myös huokaista jotain, että rakastan näitä lääkkeitä :)) (farmaseutti kun olenkin)

Epiduraalin jälkeen himmennettiin valot ja pääsimme lepäämään. Mieskin sai onneksi jäädä huoneen sohvalle nukkumaan. Meni varmaan pari kolme tuntia ennen kuin kätilö tuli kysymään, enkö edelleenkään tuntenut supistuskipuja. Vastasin rehellisesti että en, tunnen vain että supistaa, mutta ei varsinaisesti satu. Tästä hän päätteli, että supistukset olivat laantuneet ja aloitti supistuksia vahvistavan tipan antamisen. En edelleenkään tuntenut kipua, joten sitä vain lisättiin sillä tuloksella, että minulle tuli lopulta ponnistussupistuksia, joille en mahtanut mitään. Ponnistin siinä ihan turhaan varmaan tunnin verran ja sanoin kätilölle, että ei varmaan enää kannata lisätä sitä oksitosiinia (?). Hän ihmetteli edelleen, miksi en tuntenut kipua kun useimmat tuntevat jälleen kovaa kipua jo n. 1,5 tuntia epiduraaliannoksen jälkeen. Kätilön mukaan minulla oli varmaan korkea kipukynnys, mutta itse kyllä epäilen tätä...

Jossain vaiheessa minäkin kuitenkin tarvitsin lisäannoksen epiduraalia ja ehdin saada vielä kolmannenkin, ennen kuin varsinainen ponnistusvaihe lopulta käynnistyi klo 11.30.

Ponnistin kuulemma ihan oikeaoppisesti, mutta lapsen pää oli hieman vinossa, eikä se oikein edennyt synnytyskanavassa kuten olisi pitänyt. Kokeiltiin eri asentoja, mutta jossain vaiheessa lapsi melkein aina vain perääntyi takaisin sen matkan, minkä se oli yhden ponnistuksen aikana tullut alaspäin. Kätilö päätti kutsua lääkärin arvioimaan tilannetta ja päätyivät imukuppiin. Kätilö kertoi myöhemmin, että olisimme ehkä selvinneet ilmankin, mutta hän huomasi, että aloin väsyä, eikä halunnut, että kivunlievitys ehtii loppua kokonaan ennen kuin lapsi syntyy.

Olin avautumisvaiheen aikana kysynyt valmiiksi, voisinko saada ponnistusvaiheessa myös paikallispuudutusta, mutta kätilö vastasi silloin ettei sellaista anneta yhdessä epiduraalin kanssa. Nyt tämä toinen kätilö kuitenkin suihkutti koko alapäähän reippaasti paikallispuudutetta ilman että pyysinkään. Ehkä siltä varalta, että joutuisivat leikkaamaan lisätilaa.

Imukupin laittaminen kesken ponnistamisen ei ollut kovin miellyttävää, mutta pelkäsin joutuvani vielä sektioon, joten ei siinä paljon vaihtoehtojakaan ollut. Lääkäri ottikin rautaotteen imukupista ja jatkoin ponnistamista kahden kätilön, kahden lääkärin sekä kalpean mieheni kannustamana. Lapsen syntyessä pyydettiin sitten olemaan ponnistamatta, mikä ei kuitenkaan ollut helppoa. Sattui todella pahasti, mutta jotenkin en onneksi enää muista sitä kovin tarkkaan. Kesti jopa hetken, ennen kuin tajusin että vauvahan se siellä huutaa :)

Sain lapsen rinnalleni, ja heti perään syntyi myös istukka, jonka sain lahjoittaa istukkaveripalvelulle.

Olin edelleen kovin kauhuissani heti kuin vain yrittivät koskea alapäähän ja sain tietää, että piti ommella. Kun tarjottiin leikkaussalia paremman puudutuksen takia sanoin vain että kiitos kyllä, minulle riittää jo tämä.

Olin saanut melko lievän repeytymän suoraan taakse, mutta peräaukon sulkijalihakset olivat onneksi juuri ja juuri säästyneet. Toinen sivusuunnassa oleva syvä repeytymä oli tullut siitä, että pojalla oli syntyessään käsi rinnan edessä ja napanuora kädessään. Hän siis raivasi tietään ulos kädellään. Parka oli niin pahasti puristuksissa ponnistusten aikana, että sydänäänet hetkittäin lakkasivat kuulumasta. Tästä ei kuitenkaan onneksi ollut hänelle haittaa. Niin, ja sain kuulemma myös joitain vaurioita emättimeen.

Jouduin siis pois lapsen luota n. 1,5 tuntia kestäneen "korjausompelun" ajaksi ja sen jälkeen vielä heräämöön valvottavaksi. Olin menettänyt paljon verta, mutta Hb oli juuri  ja juuri vaadittavat 90 ja pääsin myöhemmin iltapäivällä pikkuisen ja mieheni luokse vuodeosastolle.

En valitettavasti täyttänyt tavallisten perhehuoneiden kriteerejä, mutta synnytyskätilö oli kivasti järjestänyt meille pienen huoneen tavallisella osastolla, joten mieskin sai onneksi jäädä. Vietin loppupäivän vuoteessa ja vasta seuraavana aamuna poistettiin katetri. Pääsin silloin suihkuun, johon meinasin tuupertua, ja vessaankin jotenkuten. Hb oli laskenut entisestään reiluun 70:een ja päättivät antaa lisäverta.

Saimme vuodeosastolla tosi hienosti apua kaiken kanssa ja saimme olla sairaalassa 4 yötä, kunnes imetys oli alkanut sujua ja tunsin olevani tarpeeksi palautunut.

Iso Kiitos Naistenklinikan henkilökunnalle kaikesta tuesta ja avusta! Molemmat synnytyksestä vuorollaan vastanneet kätilöt olivat todella mukavia ja niin oli myös vuodeosaston vaihtuva henkilökunta. Synnytyksen lopulla avustanut kätilö oli kurjan kovaotteinen (meinasi vääntää niskaani poikki, mikä vain haittasi keskittymistä...), eikä edes hymyillyt/onnitellut kun vauva syntyi.

Repeytymisistä palautuminen on ollut rankkaa, mutta ennen kaikkea olen todella onnellinen tästä ihanasta "pikku-Pekasta".

 
Konna, ihan hirveästi itkettää kun luen tota sun tarinaa. Jotenkin se hätätilanteen tuntu,välittyy tuosta niin hyvin, ja sinä, vauva, ja miehesi kaiken keskellä viskeltävänä.... Iso halaus koko perheelle täältä. Hyvä että lopputulos oli onnellinen!!!!

 
Huh, Vadelmalakun tarina myös on hurja. On raakaa touhua, synnyttäminen. Joskus. Huh. 

Oma tarinani sitten...

Keskiviikkona oli laskettu aika. Olen koko ajan ollut 'melkein varma', että menee ainakin viikko pidempään tätä pullaa paistaessa, menihän esikoisenkin kanssa. Ja muutenkin. Tuntui vain siltä. 

Keskiviikkona kuitenkin jotain kirkasta nestettä valui pikkuhousuihin sen verran, että sidettä jouduin pitämään. Olisi ehkä pitänyt lähteä tarkistuttamaan, josko se tosiaan on lapsivettä vaiko eikö sittenkään vaan hyvin ohutta limaa tai valkovuotoa. Mutten halunnut mennä, halusin seurailla tilannetta omin päin. 

Torstaiaamuna heräsin tapani mukaan vähän ennen kuin kello herättää lähettämään esikoista kouluun, eli ei ollut vielä kuuttakaan. Pystyyn noustessa housuun ja siteeseen lorahti jo enemmän jotain. Nyt väri oli vaaleanpunaista. Supistikin hiukan. 

Aamutoimien ajan lorahtelu jatkui, piti vaihtaa tenoihin tavallisista terveyssiteistä. Huomasin myös, että supistuksia tuli tunnin aikana useampia. Ei kipeitä, ei pitkiä, mutta sen verran kuitenkin että piti vähän pysähtyä nojailemaan. Herätin puolisonkin ja sanoin, että tänään saattaa olla se päivä. 

Kaikkien lähdettyä töihin ja kouluun istuin koneelle surffailemaan netissä ja merkkailin supistusten aikoja ylös. Välit olivat kuudesta viiteentoista minuuttia, ja kolmen tunnin aikana supistukset jo selvästi voimistuivat: tuntui pahalta istua paikallaan sellaisen aikana, nousin ylös ja kävelin tai pyörittelin lantiota. Harkitsin saunan lämmittämistä tai suihkuun menemistä. Oli hyvä mieli. Ajattelin, että tässä kypsyttelen ja illalla sitten sairaalaan. 

Kymmenen jälkeen soitin Haikaranpesään, jonne olin menossa synnyttämään, ihan vain kertoakseni että hyvältä näyttää ja tulossa varmaan ollaan jossain vaiheessa. Mainitsin siinä sitten lapsivesistä ja siitä, että mahdollisesti sitä oli tullut jo eilen - vaikea sanoa. No, siitäpä sitten alkoi ihan toisenlainen polku kuin olin kuvitellut: minut käskettiin heti päivystysvastaanottoon, sain tietää, että Haikaranpesään ei ole asiaa koska lapsivedenmeno oli antamillani tiedoilla merkittävä jo edellispäivän aamuun ja infektioriskin vuoksi synnytys olisi pitänyt käynnistääkin jo viimeistään nyt torstaiaamuna. 

Laitoin puhelimen kiinni, itkin ja huusin kotona, soitin puolisolle, joka lupasi lähteä töistä kohti Kätilöopistoa. Minä vielä viivyttelin kotona, harmitti niin kauheasti. Söin muroja. Valitin facebookissa. 

Olin Kätilöopiston päivystyksessä pian keskipäivän jälkeen. Supistuksia tuli edelleen, mutta paljon lievempänä ja väli oli kasvanut ehkä 20 minuuttiin, mikä oli odotettavissakin. Pettymys, uhkaavat käynnistykset, antibioottitiputukset, kaiken maailman toimenpiteet ja tuntemattomissa huoneissa väkisin synnyttämiset olivat sellaisia uhkakuvia, että tunsin olevani aivan puolustuskannalla ja hälytystilassa. Totta kai synnytysprosessi pyrkii keskeytymään, jos maailma ei ole synnyttäjän mielestä turvallinen. Tiedostin tämän vahvasti. 

Laittoivat minut käyrille ja odottamaan lääkärin kanssa keskustelemista. Siitä puolisoni minut löysi ja kommentoi kitkerästi, että tässä sitä sitten ollaan johdoissa kiinni ja lääkärien armoilla. Molemmilla oli tosi suuri harmi ja huoli, koska tiedämme, että vaikka sairaaloiden hoitokäytännöt tietysti tähtäävät tärkeään asiaan: synnyttäjän ja syntyvän vauvan turvallisuuden takaamiseen, ne jättävät huomiotta synnytyskokemuksen, yksilöllisyyden, ja ihmisen itsemääräämisoikeuden säilyttämisen tärkeyden tässä prosessissa. 

Halusin kuitenkin kovasti päästä takaisin luonnollisen synnytyksen kelkkaan, ja uskoin että se on mahdollista, jos vain saisin olla rauhassa. Kun lääkäri tuli meitä tapaamaan, yritimme kysyä mitä suuruusluokkaa infektioriskin kasvaminen ylipäätään on kaltaisessani tilanteessa tai jos nyt kuitenkin vielä odottaisi muutaman tunnin. Lääkäri oli periaatteessa ystävällinen eikä painostava, mutta keskustelua hänen kanssaan ei syntynyt: hänen mielestään hoitokäytäntö on ainoa ohjenuora joka meidän tarvitsee tietää, koska se on jo valmiiksi mietitty parhaaksi mahdolliseksi. 

Päädyimme siihen, että annoin luvan aloittaa antibioottitiputukset neljän tunnin välein vauvan infektoitumisen estämiseksi, mutta en suostunut vielä ottamaan prostaglandiinitablettia. Otin neljän tunnin aikalisän, ehkä enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että synnytys ehtisi uudelleen alkaa tässä ajassa. Henkisesti valmistuin jo käynnistelyyn. 

Laitoin viestin tuttavakätilölle, joka oli samassa talossa töissä. Hän tuli juttelemaan kanssamme, ja paaaljon synnyttäjämyönteisemmällä asenteella. Hän osasi kertoa, että on olemassa toisenlaisiakin hoitokäytäntöjä, että esimerkiksi Ruotsissa vastaavassa tilanteessa olisin vielä saanut kotona rauhassa odotella - ja tuskin sielläkään naisia ja vauvoja kuolee kuin kärpäsiä lapsiveden menon aiheuttamiin infektioihin. Hän myös antoi käytännöllisen neuvon: älä jää sänkyyn makaamaan vaan lähtekää kävelylle. Lisäksi sain henkistä tukea, että jos sitten joutuisin kohdunsuuta kypsyttäviä lääkkeitä kuitenkin ottamaan, niin ei sekään vielä tarkoita, etteikö synnytys sen jälkeen voisi mennä toiveitteni mukaan ilman muita toimenpiteitä. Kiitos K!!

Mieli vähän parempana lähdimme kävelylle puolison kanssa. Kävelimme reipasta tahtia sairaalan ympäristössä reilun tunnin, ja jo sinä aikana sain jälleen pari kipakampaa supistusta. Kävelyn jälkeen puoliso lähti kotiin syömään. Jäin sairaalaan, sain päivällistä ja yritin rakentaa itselleni synnytyskuplaa: kuvittellista mielenrauhan tilaa ympärilleni. 

Onnistuin ilmeisen hyvin, ja ehkä sekin vaikutti, ettei tarvinnut nyt murehtia vielä puolisonkin puolesta - jolle sairaala ympäristönä on erityisen ahdistava. Jo päivällistä syödessä tuli ensimmäinen niin raju supistus, että huokailin jeesusta ja perkelettä enkä pystynyt palauttamaan tarjotinta kärryyn, joku toinen potilas teki sen puolestani. Paarustin huoneeseeni päivystysosastolla, ja supistuksia tuli monta peräkkäin. Istuin keinutuolissa tai kävelin ja ihmettelin. Jo puolen tunnin päästä soitin kätilöä paikalle: minusta tämä muistuttaa synnytystä kovasti, pitäisikö cytotec -kaapin sijasta kaivella kohdunsuuta ja katsoa, mikä tilanne on. 

Ja hyvähän se oli: kohdunsuu oli jo neljä senttiä auki, vaikka lujia supistuksia oli ollut vasta hiukan yli puoli tuntia. Vauvan tukka tuntui, lakisauma oikeassa asennossa, ja kohdunsuun reunat mukavan pehmeinä. Saisin siirtyä synnytyssaliin saman tien "ja olethan sinä jo aika kipeäkin!". 

Soitin puolisolle, joka oli vasta ehtimässä kotiovelle: syö äkkiä ja sitten kipinkapin takaisin. Keräsimme kätilön kanssa tavarani ja siirryimme saman kerroksen vastakkaiselle, eli synnytysosastolle. 

Siellä taas supistukset vähenivät ja laimenivat: uusia ihmisiä, varuillaan olemista... Synnärin kätilö oli kuitenkin pian lukenut toive- ja taustapaperini ja jätti minut omaan rauhaani toiveeni mukaan. Pääsin kuplaani takaisin. Pyysin kuumapakkauksen alavatsan kipuja varten ja keinutuolin, koska siinä oli ollut mukava levätä edellisellä osastolla. Huomasin kuitenkin, että supistusten taas voimistuessa vesipullosta ei paljon ollut apua, ja seisominen tai käveleminen oli istumista helpompaa. Tamppasin jaloilla maata ja heiluin KTG-laitteen edessä kuin joku outoa rituaalia suorittava papitar - juhlapuheista huolimatta rekisteröintiä varten oli kytkeydyttävä laitteisiin kiinni: langaton lähetinkin oli olemassa, mutta "se ei vain toimi vaikka monta kertaa on yritetty huoltaa". 

Vajaan puolen tunnin päästä pyysin lopettamaan KTG-rekisteröinnin. Halusin vapaaksi. Kuljeskelin huoneessa, odotin puolisoa, yritin löytää radiosta klassista musiikkia mutten löytänyt. Aika kului. Olisin halunnut mennä suihkuun kokeilemaan lämpimän veden vaikutusta, mutta päätin mennä vasta seuraavan KTG-käyrän jälkeen. Mietin, että synnytys taitaa edistyä nyt vauhdilla kun kätilökin lähtiessään erikseen sanoi, että jos alkaa ponnistuttaa, pitää kutsua hänet... ei kai minua ala ponnistuttaa ennenkuin puoliso on ehtinyt takaisin? Päätin käydä pitkäkseni odottelemaan, koska supistukset olivat maatessa miedompia. Jarruttelin. 

Puoli seitsemän aikaan illalla rakas ehti takaisin. Hän esitti heti arvelun onko tuo makuuasento nyt paras... hänen näkökulmastaan sen parempi synnytys mitä pikemmin se on ohi... Nousin pystyyn, ja supistukset voimistuivat taas. Oli vaikea olla. Irvistelin ja kiroilin ja alkoi oksettaa ja tulla tuskanhiki. Kello lähenteli seitsemää, kätilö oli sanonut tulevansa varttia vaille ottamaan taas käyrää.... ajattelin kauhulla piuhoihin kytkemistä ja päätin käydä makuulle odottamaan, jotta supistelu olisi edes vähän lievempää. Makaaminen ei kuitenkaan enää auttanut. Vaivuin tuskalliseen horrokseen, valitin ja hikoilin. Vasta varttia yli seitsemän kätilö pääsi tulemaan ja tässä vaiheessa olin jo lähes keskustelukyvytön. Pystyin kääntämään kylkeä pyynnöstä, ja horroksen läpi kuulin, ettei kätilö saa kuuluvuutta sydänääniin. Ajattelin, että se johtuu siitä että lapsi on jo niiiin alhaalla. 

Supistukset olivat nyt todella hurjia, kuin joku koura tarttuisi minuun ja ravistelisi. Kipuakin pahempaa oli tunne, etten pääse tästä pois. Huusin apua ja kuolemaa, ja kauhistuin kun supistuksia tuli kymmenenkin sekuntin välein. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta olin jo pitkän aikaa sitten tullut siihen tulokseen, ettei se auttaisi: sitä pitäisi ottaa supistuksen ollessa vasta nousussa, ja minun supisteluni olivat koko ajan tulleet kärki edellä: suoraan huippuun, ja siitä sitten hiukan lieventyen alaspäin kohti lephetkeä ja seuraavaa. 

Kätilö ryhtyi asentamaan vauvan päänahkaan kiinnitettävää lähetintä, joka rekisteröisi sydänäänet varmemmin. Yritin pitää itseni paikallani, jotta kiinnittäminen onnistuisi, mutta vaikeaa se oli, koska supistuksia tuli perätysten ja tunsin räjähtäväni niiden aikana. Ehdin vaikertaa, että sittenkin ottaisin epiduraalin tai mitä tahansa helpotusta, ja puolisoni ehti vastata, että siihen tuskin enää olisi aikaa, kun kätilökin ilmoitti: kohdunsuu on kokonaan auki, ja en pelkästään saa alkaa ponnistaa, vaan minun on tehtävä sitä nyt aktiivisesti. Vauvan sydänäänet laskivat ajoittain harvoiksi, ja vauva olisi saatava pian ulos. "Joko sinä ponnistat hänet tai pyydämme lääkärin auttamaan imukupilla". 

Jälkimmäinen oli tietysti kauhistus. Käännyin vuoteella polvilleni, pyysin puolisoa vahtimaan, etten putoa, ja yritin alkaa ponnistaa. Tunsin mitä tehdä, mutten tiennyt kuinka kovaa ja miten. Kätilö olisi voinut auttaa minua tässä vaiheessa, mutta hän halusi minut puoli-istuvaan asentoon ja - suoraan sanoen - valehteli, että ponnistus olisi tehokkaampaa siinä asennossa. Mutta toteltavahan minun oli, koska kerran vauva oli saatava ulos ja tarvitsin kätilön apua ja neuvoa. 

Ehkä seitsemän tai kymmenen supistuksen aikana työnsin vauvaa ulos kätilön ohjeiden mukaan, milloin kovaa, milloin hiljempaa, milloin vain varovasti hengitellen. Ponnistaminen teki supistuksista hallittavampia ja minä todella tunsin miten työskentelin yhdessä supistusten kanssa, vaikka samalla pelkäsin. Kätilö osui sanomaan juuri minulle sopivia ohjeita: "tunnet repivää ja polttavaa tunnetta ja painetta, mutta et välitä niistä tunteista, ponnistat vain....". Yritin tehdä juuri niin. 

Pelkäsin, että vauva ei etene vaan palaa aina takaisin, jos en ponnista tarpeeksi - olin nähnyt tällaisen synnytyksen ja lukenut niistä, enkä ottanut uskoakseni kun kätilöt (toinen oli kutsuttu avustamaan ulosautossa) sanoivat, että vauva etenee koko ajan. Hain varmistusta puolisolta, ja hänen sanaansa uskoin: joka työnnöllä vauva tulee edemmäs. Katsoin alas ja näin puoli päätä ulkona. Kätilö auttoi napanuoran vauvan kaulan ympäriltä. Ponnistin voimieni takaa ja vauvan pää syntyi. Kipu jatkui joten pyysin kätiöitä nopeasti nopeasti ottamaan myös hartiat ulos, ja seuraavalla ponnistuksella koko vauva luiskahtikin pöydälle ja kipu loppui siihen paikkaan. 

"Tyttö.... peräaukko on... suulaki ehjä....". Vauvaa kuivailtiin hiukan ja ojennettiin hänet vatsani päälle. Hän kakkasi lantiolleni ja itki. Minä ihmettelin: tyttö? Hain puolison katsetta. Me tehtiin se. 

Syntymähetkeksi kirjattiin 19.42. Vain kolme ja puoli tuntia siitä, kun palasin kävelyltä ja supistukset onneksi alkoivat uudestaan ilman käynnistyksiä. Ehkä vauva olisi syntynyt samoihin aikoihin, vaikka olisin jäänyt aamulla kotiin odottelemaan rauhassa. Tekisi mieli sanoa käynnistysintoiselle lääkärille "ähäkuttia" ja olen aika ylpeä siitä, että pystyin tähän. 

***

Siitä edespäin kaikki oli helppoa. Istukka syntyi nopeasti ja kivutta. Mitään kipeitä jälkisupistuksia ei tullut missään vaiheessa. Vauva imi ensi-imetyksen ja kaikki sen jälkeiset hienosti, kuin imetysoppikirjasta. Kun kätilö palasi punnistemaan vauvaa, menin suihkuun hyvissä voimissa ja pissakin tuli ennen osastolle lähtöä. 

Minusta vauva oli ihmeellisen pieni, ja hän tosiaan painoikin vain 3275 grammaa, yli kilon esikoista pienempi. Osin ehkä siksi, että tämä vauva päätti vastoin kaikkia odotuksiani tulla melkein laskettuna aikana ja jatkaa kasvamista sitten kohdun ulkopuolella... Pituus mitattiin vasta kotiinlähtötarkastuksessa, puoli metriä. "Hyvä sydän... lonkat, sisäelimet paikallaan...". Kuulotesti läpäisty, punaheijasteet silmissä näkyvät. 

Kotiinlähtiessä aulassa pääsi itku, kun alkoi ihan oikeasti konkretisoitua, että tämä ihminen on nyt tässä, meidän kanssamme elämään lähdössä. 

 
Höh, näyttää kuin tänne olisi kirjoitettu lisää mutta viestejä vain ei näy. Oliko tähän joku niksi jolla sai ketjun toimimaan?? 
 

Laskettuaikani oli 17.1., olin toivonut ettei vauva syntyisi ainakaan laskettuna aikana, koska silloin eivät tukihenkilöni olisi päässeet mukaan synnytykseen. Olin lukenut että suurin osa vauvoista syntyy 40+2, joten siihen itsekin tähtäilin. Rv 40+1 olin illalla shoppailemassa. Viimeisen tunnin aikana vihloi todella kivuliaasti alapäätä kävellessä ja jopa vain seistessä (myöhemmin kuulin että ilmeisesti vauva kiinnittyi silloin). 19.1. rv 40+2 menin nukkumaan klo 2 yöllä. Ennen kuin ehdin nukahtaa alkoivat supistukset tiheään tahtiin. Supistukset eivät kuitenkaan olleet läheskään niin kivuliaita, joita oli tullut jo aiemmin joinain öinä. Enkä uskonut että nyt olisi tosi kyseessä. Wc-käynnin yhteydessä huomasin verta vuotavan alapäästä, ilmeisesti limatulpasta oli kyse. Klo 4.46 aloin kellottamaan supistuksia, joita tuli 5-14min välein. Klo 5 soitin parhaalle kaverilleni, jonka oli tarkoitus tulla synnytykseen mukaan. Kaverini oli tosi ärtyneen kuuloinen kun herätin, vaikkei ollut vielä tosi kyseessä. Kaverini lähti aamuvuoroon töihin. Klo 6 käytin koiraa ulkona, jolloin soitin toiselle tukihenkilölleni kertoakseni että mahdollisesti tänään olisi sairaalaan lähtö. Vakuuttelin pitkin aamua että älkää turhaan vielä lähtekö 1,5h ajomatkan päästä tänne ajamaan.

Klo 8.30 oli supistuksissa puolentunnin tauko, jonka jälkeen supistukset tulivat helvetin kivuliaiksi. En ollut nukkunut koko yönä lainkaan, enkä kyennyt tekemään muuta kuin makaamaan sohvalla. Samalla yritin täytellä vauvakirjaa, mutten ilmeisesti paljoa saanut aikaiseksi. Yksin kotona olin kärvistellyt supistusten kanssa 10 tuntia kun vaaleanpunaista lapsivettä hulahti ensimmäisen kerran klo 11.47. Äitini tuli sattumalta miehensä kanssa mun luokse klo 12. Tämän jälkeen soitin Kätilöopistolle, he kertoivat kättärin olevan täynnä ja siellä oli sulku päällä. Pyysivät odottelemaan kotona, niin kauan kuin vain kykenee ja tulemaan viimeistään klo 20 labrakokeita varten kätilöopistolle. Ajattelin että en halua lähteä mihinkään muuhun sairaalaan, joten ei auta kuin odotella ja toivoa että myöhemmin kättärille pääsee.

Paraskaverini tuli mun luokse klo 14. Klo 14.30 soitin Kättärille etten enää kykene olemaan kotona, supistuksia tuli 4-8min välein. Kätilöopistolle nyt mahtui, joten kaverini pakkasi loput tavarani ja lähdimme taksilla kohti sairaalaa. Taksimatka oli todella tuskainen kun supisteli jatkuvasti, enkä taksissa kehdannut kiroilla.

Kätilöopistolla en kyennyt supistuksilta istumaan päivystysosaston ilmoittautumisessa, joten pääsin heti huoneeseen sänkyyn makaamaan ja käyrille. Käyrillä ollessa supisteli alle 5min välein. 30min käyrillä olon jälkeen opiskelija ja kätilö tarkistivat alapään tilanteen. Kohdunsuuta ei ollut enää lainkaan jäljellä ja olin 4 cm auki. Pääsin synnytyssaliin, synnytyssalissa 5min oltuani sain epiduraalipuudutuksen. Muutaman supistuksen jälkeen en enää tuntenut lainkaan supistuksia. Samalla laitettiin oksitosiinitippa vahvistamaan supistuksia. Epiduraalia laitettaessa toinenkin tukihenkilö saapui paikalle. Eli hän ehti juuri ja juuri paikalle, koska olin sanonut etteivät pitäisi mitään kiirettä.

Noin tunnin kuluttua epiduraalin laitosta kysyin kätilöltä, että tarkkaileeko joku muusta huoneesta vauvan sydänääniä, silloin kun hän ei ole paikalla. Kätilö kertoi että sydänäänet näkyvät heillä joka huoneessa. Hetken kuluttua kätilö tuli laittamaan pinnin vauvan päähän, koska sydänäänet eivät olleet enää kuuluneet mahan päältä. Kätilö sanoi menevänsä syömään. Parin minuutin kuluttua kätilö ryntäsi huoneeseen, sammutti suht kovalla soineet suomiräpit ja käski mun mennä äkkiä kontilleen. Kätilö ravisteli mahaani ja sanoi että vauvan sydänäänet ovat laskeneet 130:sta 60:een. Itsekin nyt kuulin että sydänäänet kuulostivat todella hitailta, tuntui kuin vauvan sydän ei löisi enää juuri lainkaan! :(

Huoneeseen ryntäsi paikalle neljä muutakin. Käskivät tukihenkilöitä siirtämään keinutuolin pois edestä, jotta kulkureitti ovelle olisi vapaa (ilmeisesti sänkyni siirtoa varten). Jouduin hengittämään maskilla happea, jotta vauva saisi happea. Kätilö kysyi onko mua aiemmin nukutettu. Sanoin ettei ole ja samalla ajattelin että nyt nukutetaan ja tehdään hätäsektio. Olin ihan kauhuissani ja ajattelin että nyt vauva varmasti kuolee! :'( Näin tukihenkilöiden kauhistuneet ilmeet. Kontillaan olo ei auttanut vauvan sydänääniin, joten mun piti mennä äkkiä selälleen. Ei auttanut sekään. Menin toiselle kyljelle, eikä sekään auttanut. Onneksi toisella kyljellä olo auttoi, napanuora oli vauvan kaulan ympärillä.

Kätilön mukaan kontilla ollessani olin ollut 9 cm auki. Lääkärin mukaan 7-8cm auki, papereissa lukee 7cm. Tämän jälkeen alapään tilannetta ei katsottu enää. Ihmettelivät ääneen kuinka ensisynnyttäjällä etenee näin nopeasti synnytys. Sitten laittoivat sängyn gynekologiseen asentoon ja minun piti alkaa ponnistaa, vaikken tosiaan ollut missään vaiheessa täysin auki. Kysyin että eikö voisi kokeilla muuta ponnistusasentoa, muttei kuulemma voinut. Vauvan sydänäänet olivat taas laskeneet. Käskivät ponnistaa silloin kun supistaa, mutten lainkaan tuntenut supistuksia epiduraalin vuoksi. Eikä henkilökunta nähnyt mistään koska supistaa. Suunnilleen hymyssä suin kysyin "ponnistanko nyt" "voiko nyt ponnistaa" ja vastaukseksi sain koko ajan "ei ellei sua supista". Vauva oli kuitenkin saatava heikkojen sydänäänten vuoksi ulos, joten aloin ponnistamaan ihan millon sattui. Ponnistuksistahan ei ole juurikaan hyötyä, ellei samaan aikaan supista. Ponnistelin 20min, ilman että tuli hiuksia kummempaa näkyviin. Sanoivat että nyt on otettava vauva imukupilla ulos, koska sydänäänet ovat niin heikot. Sanoin että siitä vain, kunhan ei tule sektiota.

Imukupin laitto sattui paljon. Kerran imukuppi irtosi, mutta toisella kertaa tuli vauvakin ulos. Imukuppiosio kesti 3min. Vauvan ulos tuleminen sattui, tuntui että paikat repeää ja jotain isoa ja löysää tulee ulos. Sanoi että älkää näyttäkö vauvaa mulle, koska se on ällöttävä ja verinen :D Vauva kuitenkin nostettiin rinnalle ja alapään paikkaus operaatio alkoi. Minulle oli tehty suurehko välilihan leikkaus ja sen lisäksi oli tullut 2.asteen onkalo repeämä. Kätilö ei saanut onkaloa tikattua. Lääkäri katsoi repeämän ja mietti että pitäisikö minut nukuttaa ja korjata leikkaussalissa. Onneksi minua ei kuitenkaan nukutettu. Alapään korjausoperaatio kesti yli tunnin ja sattui todella paljon! Jokaikisen tikin tunsin puudutuksista huolimatta. Lääkäri vielä työnsi sormensa useita kertoja persereikään tarkistaakseen meneekö onkalo sinne saakka läpi. Tikkejen määrää ei laskettu, mutta veikkaisin että lähempänä 20 tikkiä tuli.

Synnytyksen jälkeen mulla oli todella kivuliaita jälkisupistuksia parin päivän ajan. Etenkin imettäessä tuli pahoja supistuksia, joita ei kuulemma ensisynnyttäjä yleensä tunne. Jälkisupistukset tuntuivat yhtä kivuliailta kuin synnytyssupistukset.

Vauvan syntymä hetkellä olin valvonut yli 1,5 vuorokautta putkeen. Vuorokauden aikana olin syönyt vain muutaman lusikallisen viilistä ja hieman mehukeittoa. Olo oli todella heikko. Synnytys oli mielestäni dramaattinen ja pelottava, muttei läheskään niin kivulias kuin mitä olin kuvitellut. Voisin hyvinkin kuvitella synnyttäväni pian uudelleen :D Pahinta synnytyksessä oli kotona yksin supistusten kanssa tuskailu 10 tunnin ajan, jonka jälkeen olin vielä reilut 3 tuntia kotona. Olisi pitänyt lähteä sairaalaan aiemmin, jolloin olisin saanut aiemmin jotain kivunlievitystä. Nyt ehdin olla vain 2h 45min synnytyssalissa ennen pikkuisen syntymää.

Sairaalassa oltiin vauvan kanssa 4 yötä. Ensimmäisen viikon aikana kotona ollessa söin noin 90 särkylääkettä (banadol & burna), jotka eivät poistaneet kipua alapäästä hetkeksikään. Nyt vauva on jo yli 3 viikkoa vanha, alapää alkaa olla paranemaan päin, vaikka kaikki tikit eivät ole vielä sulaneet. Vauva kasvaa ihan hurjaa vauhtia ja aika menee tosi äkkiä, kun vauva pitää minua kiireisenä.

 
Huh, Tammivauva... pelottava ja dramaattinen ovat tosiaan osuvia sanoja synnytyskokemuksestasi. Kurja tilanne tuo pakosta ponnistaminen puoli-istuvassa asennossa täyden puudutuksen vaikutuksen alla :-/ Onneksi vauva selvisi ja sinäkin, vaikka vähän riekaleina!! 
 
Torstaina 10.2. oli sovittu käynnistysaika, silloin viikkoja 42+0. Tiistaina oltiin käyty yliaikakontrollissa ja sillon oli kaikki ollu ok. Kymmeneltä kävin ilmottautumassa, mies meni vielä kouluun. Sovittiin että lähtee sitten tulemaan kun jotain alkaa tapahtuu. Lääkärin ultratessa huomas että lapsivettä ei ole ollenkaan jälellä ja sanoi että täytyy tehdä oksitosiinitesti. Eli tippa käteen ja katotaan miten vauva reagoi supistuksiin. Sanoi ohimennen että jos ei näytä kestävän sitten täytyy leikata, mutta vaikutti epätodennäköiseltä. Ottivat käyrää ennen synnytyssaliin menoa ja sinä aikana piirtyi kolme supistusta, joita en oikeastaan tuntenut ollenkaan ja vauvan syke laski hieman, mutta eivät vielä huolestuneet, enkä minäkään.

Hieman ennen kahtatoista soitin miehelle että tekevät tälläsen testin, voi olla että synnytys lähtee siitä jo käyntiin, mutta ilmotan sit paremmin. Välittömästi tipan laiton jälkeen huomasin siitä laitteesta että syke lähti tippumaan hurjasti, kysyin kätilöltä et miks se menee noin. Mitään supistusta en tuntenut. Sitten komensi mut nelinkontin sängylle, soitti lääkärin ja happinaamari kasvoille. Lääkäri työnsi vauvan päätä alakautta ylöspäin jolloin syke saatiin viimein taas kohoamaan. Sanovat että täytyy leikata, vauva ei kestä supistuksia ollenkaan. Soitin miehelle että joudutaan leikkaukseen, sanovat et 30min päästä. klo. 12.37 olin vielä lähettäny äidille viestin että 30min sisällä leikkaussaliin, viestin lähetyksen jälkeen lähtivätkin välittömästi kärräämään sinne. Itkin peloissani kaikesta enkä kauheesti tajunnu mitään. Klo.13.02 syntyi prinsessa, erittäin hyväkuntoisena. 50cm ja 3035 gr. pisteet 9/9. Helpotus oli suunnaton. Vähän kerkesin näkee murun kasvoja ennenkuin lähtivät pesulle.

Mieskin oli taksilla kerennyt juuri saapumaan paikalle ja oli ottanu kuvia ensi hetkestä lähtien. Vauva oli itkeny kovasti kun kohtasivat ja isukki oli sitten jutellut niin kuulemma heti oli hiljentynyt, olivat sitten kommentoineet että tuntee isänsä. emoticon

Kaikesta hirveintä oli odotella sen pari tuntia heräämössä ja miettiä onko vauva varmasti kunnossa, pääsikö mies paikalle ja onko kukaan ees kertonu sille mitä tapahtuu kun hän ei suomea puhu. Mutta toivuin hyvin nopeasti ja eilen 13.2. päästiin jo kotiin.
Lapselle ei tullut mitään vaurioita tosta sykkeen laskusta. Ja tosiaan ei ollut istukka enää toiminut kunnolla siksi vesi oli hävinnyt, napanuora vielä painoi siellä ja siksi reagoi niin voimakkaasti. Ihmettelen kyllä että miksei 2 päivää aikasemmin ollut olevinaan mitään merkkejä tästä jo näkyvillä??? Mutta on oltava vaan kiitollinen ja yrittää olla miettimättä, että mitä jos....
 
Tässä minun synnytystarina, ei mitään dramatiikka, mutta kuitenki.

Viikkoja oli 41+1, tukala olo ja hermot hyvin kireät. Hyvin esikoinen ja mieheni jaksoikin minua :) .

Oli maanantai aamu ja miehen oli mentävä töihin, heräiltiin 7 aikaan. Minulla oli heti aamusta vähän "höntti" olo, vähän niin kuin en olisi ollut mukana tässä maailmassa ollenkaan. En kuitenkaan toivonut liikoja.
Vein esikoisen päiväkotiin 9 aikoihin ja kun työntelin vaunuja tuli tosi kivuliaita supistuksia, vein lapsen kuitenkin päiväkotiin (apinanraivolla).
Matkalla kotiin päin otin huvikseni aikaa supistelujen välillä. Sillon tuli noin 12min. välein joskus jopa 3min. välein.
Kotona siivoilin vielä vähän ja aloin pakata sairaala kamoja kasaan. Pakkasin välipalaa esikoiselle ja vaihtovaatteita. Sitten soitin miehelleni ja sanoin että voisi tulla kotiin päin (päiväkodin kautta).
Soitin lapsenvahdille, että tullaan varmaan tämän päivän aikana tuomaan esikoista soitoon.
Kello 13 aikaan mies tulee kotiin lapsi mukana. Mieheni olisi halunnut lähteä heti synnarille, mutta sanoin, että esikoisen on pakko saada nukkua päikkäreitä ennen kuin lähdetään minnekään. Joten, menin vielä nukuttamaan esikoisen.
Klo.15 herätettiin tytär päiväunilta ja 15.30 sanoin, että nyt saadaan lähteä.
Vietiin tytär tikkurilaan hoitoon ja ajeltiin nokka kohden kättäriä.

Klo.16.30 olimme perillä ja rutiini tarkastuksen jälkeen selvisi että olen 5cm auki. Sain siirtyä synnytyssaliin. Supistukset oli siis olleet kipeitä koko ajan, eivät kuitenkaan olleet aina säännöllisiä. Säännöllisiksi muuttuivat vasta juuri ennen synnytyssaliin siirtymistä.

Synnytyssalissa kerkesin olla noin 1½ tuntia, sillä tyttömme syntyi 19:15. Ponnistusvaihe kesti 10min.

Aika hyvin osasin ajottaa kaiken. Mies ehti vielä samana iltana hakea esikoisen kotiin.

Kivunlievityksenä minulla oli suihku ja lämpöpussi jota mieheni sai pitää ristiselälläni (ainoa tehtävä).

Verta meni hukkaan 1350ml, hemohesillä pärjättiin. 2 tikkiä repeämästä.

Kuten sanoin, ei mitään dramaattista mutta tässä tää nyt oli.
Tyttö voi hyvin, äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin emoticon
 
Takaisin
Top