Sain viimeinkin kirjoitettua sen, mitä synnytyksestä muistan.. Pitkä tarina mutta onnellinen loppu :)
Lauantaina siivosin urakalla ja illalla saunottiin. Saunassa huomasin, että lapsen pää on jo tosi alhaalla, tuntui selvästi pestessä. Hassulta tuntui ajatus, että ihan pian tämä odotus on ohi ja oma vauva on täällä! Laskettu aika olisi viikon päästä, joten saunavuorolle tuskin päästäisiin pitkiin aikoihin. Päivällä autossa miehen tankatessa olin jutellut lantiossa vihlovan kivun jälkeen masuvauvalle, että älä nyt vielä tule, ei me olla valmiita vielä.. mutta sitten tajusin, että ollaanhan me! Tärkeimmät tavarat oli hankittu, laukut pakattu ja lipastoon pikkuvaatteet viikattu. Saat tulla, pikkuinen, tule sitten kun olet valmis!
Sunnuntaina aamulla 06:50 heräsin siihen, että yläkerran naapurista kuului vauvan itkua. Samalla hetkellä alkoi jotain valua ja ampaisin vessaan. Lapsivedet loiskuivat iloisesti, suurin osa meni kerralla, vaikka jäi sitä lorahtelemaan supistuksissakin. Kirkasta, vähän valkoisia kokkareita.. Mieheni kertoi heränneensä siihen, että vaimo säntää vessaan, kuuluu lorinaa ja sitten kuuluu vauvan itkua!! Ihmetteli unenpöpperössä että olipas se nopea synnytys...;D
Kipua ei ollut yhtään! Siinä tiputellessa mietin että ihan kuin en olis yhtään mitään koskaan lukenut synnytyksestä, kun tuntuu näin yllättävältä tämä tilanne, mitä tässä nyt tekis... Mies käski soittaa sinne synnytyssairaalaan ja minähän rimpautin. Kätilö kyseli moneltako meni vedet ja tuntuuko kipua.. Sanoi, että viimeistään iltaseitsemältä pitää tulla sairaalaan, mutta sitä ennenkin saa tulla, jos siltä tuntuu. Käski mennä nukkumaan ;) Eipä tullut uni. 7:08 tuli ensimmäinen kivuton supistus ja vauva tuntui liikkuvan. Tunnin päästä vesien menosta soitin omalle äidille ja kerroin, että tänään meille tulee vauva.. Kahdeksalta taas supistus, pari 10 min välein ja sitten vaihtelevasti 3 – 10 min välein muutaman minuutin kestäviä. Puoli yhdeksältä alkoi tuntua selkäkipua, sama tunne kuin kuukautisten aikana muinoin. Kymmeneltä toimittelin vähän vatsaa ;) olin nimittäin jemmannut Mikrolaxia juurikin synnytystä varten. Puoli yhdeltätoista kivut olivat jo sellaiset että otin Para-Tabs 1 g helpotukseksi. Se jäikin sitten ainoaksi kipulääkkeeksi, myöhemmin en edes tajunnut että voisi ottaa jotain.. 36 lasketun supistuksen jälkeen olin kypsä lähtemään sairaalaan, kun kerran supistukset oli säännölliset ja kipuakin oli. Huumori tosin ei ollut vielä loppunut enkä roikkunut ovenkahvassa niin kuin oltiin opastettu, että sitten vasta menoksi.. Filmasin vielä vauvamasua ja kävin puntarilla. Puolilta päivin lähdettiin kotoa.
Sairaalassa saatiin odotella aulassa tovi ennen pääsyä käyrille. Lapsiveden mukana oli alkanut jo kotona tulla myös vähän verta. Supistukset oli kipeitä mutta ei oikein näkyneet käyrällä. Nuori kätilö kävi monta kertaa oikomassa antureita ja remmejä, jotka meinasi irtoilla ja luulen, että jäi vähän löysälle. Muistaakseni joku osa oli reunasta irti ja huomasin sen vasta puolivälissä mittauksia. Kuunneltiin taas jumputuksia, kätilö kävi välillä kurkkaamassa. Luulin, että supistukset piirtyi käyrille kun oli kuitenkin tuntuvia, niitä selkäkipuja ja osittain mahan puolella. Ei sitten enää laskettu niitä. Kätilö palasi takaisin ja kokeili kohdunsuuta, sattui tosi paljon kun painoi samalla rystysiä kipeästi ihoon.. Sormelle auki eli sentin vain, ja vähän reunaa jäljellä! Totesi, että kun noita supistuksia tulee Noin Harvaan eikä kestä kovin kauan, niin taitaa olla parasta mennä vielä kotiin odottelemaan... hiukkasen epäuskoisena kuuntelin, kun sanoi että tänään on ollut paljon synnyttäjiä liikkeellä ja melko monta käännytetty vielä kotiin käymään.. Olohuoneessa voisi olla mutta onhan se mukavampaa olla kotona kuin vieraiden kanssa supistusten aikana... Kotiinhan meillä oli vain 5 min matka, joten niin me päädyttiin lähtemään vielä odottelemaan ”tositoimia” tuon puolentoista tunnin reissun jälkeen. Parkkipaikalle kävellessä piti kaksi kertaa pysähtyä kipeän supistuksen vuoksi ja autossa tuli toiset kaksi. Kotiin kun pääsin, istuin vessassa ja supistus tuli toisensa jälkeen, tuntui että kuolen... sain siirryttyä makuulle ja seuraavat tunnit menikin kivusta täristessä ja aina välillä vaivuin horrokseen, kun supistus hellitti. Mies nukkui vieressä ja silitteli ja lohdutteli aina supistuksen tullessa. Lopulta välit oli vain pari minuuttia ja kivut sellaisia, että sanoin jo miehelle, että muuten vois lähteä sairaalaan, mutta kun on niin kipeä ettei varmaan pysty siirtymään...
Kärvisteltiin siis kotona kolmisen tuntia ennen kuin lähdettiin uudestaan. Nyt ei ollu huumoria eikä valokuvattu. Kännykkäkin oli ollut kiinni jo ekan reissun jälkeen. Sairaalassa käyrille piirtyi jo kunnon supparit, ja siinä vaiheessa taisin puuskuttaa, että nyt vois jotakin lääkettä näihin supistuksiin... Mutta olinkin jo auki 9 cm, mitään epiduraalia ei enää ehtisi laittaa. Spinaalin se kätilö mainitsi ja kauhistelin sitä, että siitä tulee kuulemma pää kipeäksi. Saman tien alkoi kuitenkin tuntua yhä enemmän ponnistuksen tarvetta ja kun kerroin siitä kätilölle, hän sanoi, että tehtäiskö nyt sitten niin että ei otettais mitään..!!
Siirryttiin ponnistusvaihetta varten huoneeseen, joka ei ollut mikään synnytyshuone. Kaikki synnytyshuoneet oli täynnä, ruuhkapäivä kuulemma. Kaksi sänkyä siinä huoneessa oli, ja tussilla piirrelty jumppapallo. Siinä synnytyksen apuvälineet.. ei jakkaraakaan. Huoneessa ei toiminut tietokone ja kätilö (tosi ihana ja kokeneen oloinen) teki raportin vasta synnytyksen jälkeen. Ilokaasua ei tainnut olla, eikä sitä ehdotettu. Kipeänä ja hikisenä yritin kestää supistuksia siinä sängyllä kontallaan. Varsinainen ponnistaminen meni sitten kuitenkin perinteisessä puoli-istuvassa asennossa kätilön pitäessä toista jalkaa ja itse toista pidellen. Mies oli koko ajan mukana, hieroi selkää ja päätä silitti, en edes tiedä mitä kaikkea teki mutta helpotti, kun oli mukana ja kaikin tavoin yritti helpottaa minun oloa pyytämättä. Toi vettä eikä pyörtynyt itse, vaikka huoneessa ei ollut hänelle edes tuolia..
Supistukset alkoi harvenemaan. En ollut tipassa eli en saanut oksitosiinia niitä jouduttamaan. Ponnistusvaihe oli kirjattu alkaneeksi 18:15. Ponnistin supistuksen tullessa mutta eipä tuntunut auttavan. Vauvan päähän laitettiin pinni ja sydänäänet heikkenivät aina supistuksessa, mutta palautuivat sitten. Lopulta kuitenkin kätilö päätti, että kun supistukset ei ole kovin tehokkaita ja sydänäänet heikkenee, täytyy tehdä episiotomia eli välilihan leikkaus. Minä protestoin, etten tykkää tikeistä.. mutta minkäpä sille mahtoi, vauva piti saada ulos. Kuulosti kamalalle kun ihoa leikattiin, vaikka tietysti oltiin puudutettu ensin. Mies kertoi jälkeen päin sen myös näyttäneen pahalta... Myöhemmin kätilö sanoi, että vauva olisi voinut tulla lopulta ilman leikkaustakin mutta siihen olisi mennyt vielä aikaa. Ja kätilöillähän oli koko ajan kiire, kun osasto oli täynnä ja kaikki synnyttivät yhtä aikaa.. taisivat laittaa sitten sulun kun olisi ollut vielä lisää synnyttäjiä tulossa. Näin jälkeen päin ajateltuna, olisi pitänyt yrittää synnyttää pystyasennossa kun kuitenkin tiesin, että siinä puoli-istuvassa asennosssa ei painovoima auta eikä häntäluu pääse väistämään ja kaikki paine tulee sille välilihalle... siinä tuskissa vaan ei paljon miettinyt mikä olisi parasta, teki vaan mitä käskettiin. Nyt jälkeen päin turvotuksista, hematoomista, haavan vihlonnasta ja tikkien kiristelystä kärsiessä harmittaa, mutta pääasia että saatiin vauva kunnossa ulos, nenä vähän poskella ja pää hassun muotoisena ja mustelmaisena kyllä. Oli ollut tulossa pää vinossa, se sydänäänipinni jonka piti olla takaraivolla oli toisella puolella päätä.. siksi ei edennyt ponnisteluista huolimatta. Pisteitä sai 1 min 8 ja 5 min 9, koska oli sinertävä eikä aluksi hengittänyt kunnolla. Loppuvaiheessa mukaan ponnistukseen tullut toinen kätilö lähti imemään vauvan keuhkoista limaa ja antamaan sille happea toisen kätilön jäädessä ompelemaan välilihan haavaa. Istukka tuli helposti ulos, sen ponnistaminen ei tuntunut enää missään vauvan jälkeen. Tyttömme syntyi siis 19:03 ja istukka 19:15. Mies leikkasi napanuoran ja otti valokuvia, kun kätilö pesi ja punnitsi vauvan, auttoi mittaamaankin. Toi kätilölle tarvikkeita ompelua varten, kätilö kun hukkasi ensimmäisen neulan! Siinä huoneessa ei tosiaan ollut paljon mitään tarvikkeita, kätilö joutui hakemaan niitä, mm mittanauhaa ei ollut..
Mieheni lähti mukaan kun vauvasta mentiin ottamaan verikoetta, kun napaverinäytteen arvot oli olleet vähän huonot ja vauva ei itkenyt kunnolla vaan narisi ja murisi, eikä suostunut tissillekään. Minä jäin levähtämään suihkussa käynnin jälkeen, labra kävi ja nukahdin.. sitten mies palasi suuren kapalopaketin kanssa, tyttö oli saanut lämmintä yllensä, ettei energiaa enää menisi ainakaan lämmitykseen. Siitä sitten jonkun ajan päästä lähdettiin osastolle, pyörätuolissa istuin kun en jaksanut kävellä, aulassa ihmiset katsoivat hymyillen kun vastasyntynyt käärö pötkötteli sylissä ja onnellinen isä käveli vaate- ja laukkuvuoren kanssa perässä.. Siinä vaiheessa vasta alkoi itkettää! Että tässä me nyt mennään, pieni perhe.. Perhehuonetta ei pyydetty eikä sitä meiltä kysyttykään, kaksi äitiä oli vauvoineen jo nukkumassa, kun kömmin sänkyyn vauvan kanssa ja yöhoitaja tuli kertomaan osastosta. Sanoi, että kokeillaan sitä imetystä sitten yhden aikaan yöllä.. Mies lähti kotiin nukkumaan ja minä jäin opettelemaan äitinä olemista. Ja opettelu jatkuu edelleen... <3