Synnytyskertomukset

Persikka

Satasella mukana keskusteluissa
Josko kerätään tähän ketjuun synnytyskertomuksia .. siis näistä uusista tulokkaista !?! Kaikki, jotka haluaa, voi jakaa tässä muille sen h-hetken, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen kokemus. Ja tietysti kukin kertoo niin yksityiskohtaisesti kun haluaa :)

Sent from my GT-I9506 using Vau Foorumi mobile app
 
Kolmen tunnin yöunien jälkeen ei kovin runolliseksi jaksa ryhtyä (jep, vauvalla mahavaivoja...) mutta josko saisin synnytyskertomuksen rustattua. Tai eipä siinä paljon kerrottavaa ole, kun oli niin lyhyt. :grin

Torstaina puuhailin ihan normaalisti kaikkea ilman mitään ennakko-oloja, ostelin seuraavalle päivälle istutuksia laitettavaksi pihaan, kävin tytön kanssa puistossa, leikittiin ulkona vaikka kuinka pitkään, kävin naapurissa ja kommentoin vielä kahdeksan aikaan illalla, että tuskin tämä täältä pariin viikkoon syntyy. :p Kahdeksan aikaan menin sisälle katsomaan Suomen lätkäpeliä ja sanoin miehellekin, että tosi outo voimakas kipu tuli kylkeen. Se meni ohi, enkä kyllä odottanut sen ennakoivan synnytystä, mitä lie kipua. Pelin viime minuuteilla tajusin, että nyt jotain lorahti kyllä housuun kunnolla. Olin suihkun jäljiltä pyyhe päällä niin tungin sitä vaan takapuolen alle, kun en millään malttanut lähteä katsomaan mitä tapahtui ennen pelin loppua. Sanoin miehellekin, että saattoi mennä lapsivedet, mutta en voi mennä katsomaan ennen kuin peli on ohi. :grin Käynti vessassa paljasti että vedethän ne, ja sitten niitä lorisikin jonkin aikaa ihan kunnolla.

Soitin synnärille, jossa sanottiin, että kymmenen aikaan aamulla sairaalaan (vajaa 12 h vesien menosta) ja jos sitä ennen alkaa juimia, niin panadolia naamaan. Soitettiin kuitenkin anoppi meille varuiksi, koska itsellä oli tunne että se on pian menoa. Erittäin epäsäännölliset mutta heti tosi kivuliaat supparit alkoi puolen tunnin sisään. Väli oli alkuun pitkä, mutta sanoin miehellekin että nämä tuntuu nyt siltä, että yöllä synnytetään. Kahdeltatoista menin nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Suppareita alkoi tulla ja ne oli järjettömän kivuliaita. Ei esikoisesta ollut vastaavia. (Tai ehkä sitten oli joskus sitten epiduraalin laiton jälkeen 7 cm auki ollessa, mutten enää tuntenut niitä...)

2.30 yöllä tajusin että suppareita oli tullut max. 5 min välein noin 50 min, ja ne oli niin järjettömiä että sanoin miehelle etten kestä enää ilman lääkkeitä ja lähdetään sairaalaan. Vähän tarkemmin kun tajusin seurata, niin huomasin että niitä tuli 1-5 minuutin välein. Kävelin ympäri kämppää hitaasti koska se auttoi kestämään kipua. Mies soitti synnärille, ja sieltä tuli se perusteksti että "no voi näyttääkö ne nyt kipeältä, kannattaa olla kotona jos voi, no kai tänne voi tulla jos ei kestä...". Puhelua kuunnellessani mietin että meniskö vielä lämpimään suihkuun kotona, mutta onneksi en mennyt, olis saattanut muksu syntyä suihkuun. :p

Automatkan taisin lähinnä kiroilla, oli ihan tuskaa istua autossa kun suppareita tuli koko ajan. Sairaalaan päästiin ehkä klo 3.10. Kätilö tuli ottamaan vastaan käyrille, jotta saadaan hetki käyrää ja verikokeet otettua. Tuskailin ihan koko ajan etten pysty olemaan paikallani, mutta kätilö taisi olla sitä mieltä että kyllä "tässä vaiheessa " pitää pystyä. Paljastui että olen 5-6 cm auki ja lähdettiinkin saliin. Matkalla vastaanottohuoneesta saliin (liekö tuo matka 50 metriä) ja siinä hetkessä kun kätilö laittoi vielä kanyylin käteen varmuuden varalta, todettiin että olin avautunut 10 cm. Kipu olikin aivan järjetön ja taisin lähinnä huutaa ja anella lääkkeitä. :grin Vastauksena sain, ettei tässä ehditä mitään lääkkeitä antaa tai ei ne ainakaan ehdi vaikuttaa. Ponnistamaan sain alkaa heti kun pääsin sängylle. Tosin en itse uskonut sitä alkuun, ja ihmettelin vaan että ei kai tässä vielä ponnisteta.

Pojan pää syntyi kahdella vai kolmella työnnöllä, napanuora oli pari kertaa kaulan ympärillä ja poika sininen, joten vähän jouduin tuskissani himmaamaan. Napanuora saatiin pois kaulan ympäriltä ja kaikki ok, poika syntyi klo 3.47.

Käytännössä siis sairaalaan klo 3.10, synnytyssaliin ehdittiin 3.30 ja poika syntynyt 3.47. :Heartred


Mitä synnytyksestä jäi mieleen? Kipu oli ihan järjetön, huusin ponnistusajan niin että varmaan koko sairaala heräsi, supparit oli paljon voimakkaampia kuin esikoisesta (no, oli ne tehokkaampiakin, esikoisesta avautuminen kesti piiiiitkään...), ponnistaminen oli tällä kertaa helpompaa ja vaikka tuska oli ihan mieletön niin jälkikäteen ajateltuna synnytys oli varsin positiivinen kokemus, ei jäänyt minkäänlaisia traumoja.

Ja tiedänpähän nyt pystyväni synnyttämään 3632 g jötkäleen ihan luomuna, vaikken ole ikinä luomusynnytyksestä haaveillutkaan (päinvastoin olen ollut kaikki lääkkeet heti mulle nyt -tyyppiä). :glasses9
 
Joskos sitä ehtis tällasen lyhyen ja ytimekkään version kotiutuslupaa ootellessa. 27.5. siis yöllä klo 2.30 heräsin, kun luulin lapsivesien menneen, mutta olikin sitten ilmeisesti vaan limatulppaa (kalvot puhkaistiin ennen ponnistamista vasta). Soitin synnärille ja sieltä tää perinteinen "12h kotona, jossei ihmeitä". Kivuliaat ja säännölliset supparit alkoi samantien. Alkuun tulivat suurinpiirtein 7 min välein, sitten vähän harventui ja välillä aina torkahdin ja heräsin ja nousin puuskuttelemaan supistuksen läpi. Aamulla pakkailin sen kassin vihdoin loppuun, pesin pyykkiä ja pyyhin vielä pölyjäkin (!?!?!?! Näin jälkikäteen en tajua itseäni, mutta suppareiden välissä koin olevani ihan tosi toimintakykyinen :)). Aamupalan jälkeen joskus klo 8 suppareiden väli tihentyi 5 min ja menin suihkuun, jossa lillin niin kauan, että lämmin vesi loppui varaajasta (olis kandennu jättää se pyykki pesemättä ;p). Soittelin synnärille uudestaan tilanteesta ja edelleen kehotus ootella kotona jos suinkin mahdollista. Tää sopi mulle hyvin, koska pysyin ite tosi rauhallisena kotona ja synnytys selvästi eteni omassa ympäristössä sujuvasti. Puolilta päivin supistukset rupes olemaan mun kivunsiedon ylärajoilla ja 12h oli kulumassa umpeen, joten lähettiin köröttelemään kohti laitosta. Selvisin 20 min automatkan kahdella supistuksella, lähes inhimillistä :) synnärille päästessä kätilö heti varotteli, että varmasti lähdette vielä takasin kotiin, jos olo on noin siedettävä. Mielessäni ajattelin, että "kuule, kurkkaat nyt vaan sinne alakertaan ja lähetään sit synnytyssaliin". Ja niinhän se meni, olin 4 cm auki klo 14.15 ja lähdettiin sit oikeesti synnyttämään. Suihkussa otin vastaan melko mojovia suppareita vielä tunnin verran, jonka jälkeen siirryttiin ilokaasuun, joka ei ainakaan 50/50 -seoksella auttanut yhtään. Sitten pyytelinkin jo epiduraalin, joka saatiin onneksi tosi nopsaan klo 16.30. Ja ah autuus, kaikki tuntemukset hävis ja kuinka ollakaan koko synnytys pysähtyi siihen ja olin kuitenkin sitten jo täysi auki. Ite olin tosi malttamaton ja harmitti stoppi, kun oltiin jo hyvässä vauhdissa enkä sitten osannut oikein kerätä voimiakaan tulevaa varten. Klo 18.30 laitettiin oksitosiini tippumaan ja epiduraalikin lakkas vaikuttamasta, eikä uutta enää laitettu, ponnistamaan pääsin vihdoin klo 19.30. Ja härregyyd ponnistaminen oli ihan ehdottomasti kamalin osuus ihan koko hommassa varsinkin sitten luomuna. 40 min puoli-istuvan ponnistamisen jälkeen maailman ihanin ihme syntyi klo 20.08, mutta toi 40 min oli kyllä aika lailla tuskien taival. Tuli kaikki ärräpäät, eienääikinäkoskaan, ottakaasejopoissieltä, tääeisynnyikinä yms. ennen kun epparin avustamana tyttö suostui ulkoistamaan itsensä. Sanoin monta kertaa, etten enää jaksa ponnistaa, kun oikeasti tuntui siltä, että vähintään pyörryn tai verisuoni katkee päästä, vaikka ilmeisesti kuitenkin osasin ponnistaa "oikein". Ajatuksissani kirosin siskoni helvettiin, joka 6 vkoa sitten ponnisti omien sanojensa mukaan "3 helpolla vatsalihasliikkeellä" 15 minuutissa tyypin maailmaan :) kuvittelin, että se ponnistaminen olis siis ollut jotenkin iisimpää.

Mutta siis yhteenvetona, yllätyin miten ensikertalaisenakin olin mielestäni koko ajan tilanteen päällä, lievä paniikki meinas iskeä vasta siellä ponnistusvaiheessa. Keho kertoi koko ajan, miten kannatti toimia ja osasin ilmeisesti lukea viestejä melko hyvin, kun homma eteni niin sujuvan oloisesti. Synnytys oli kokonaisuutena äärimmäisen positiivinen kokemus ja annoinkin sille jälkikäteen 10 pistettä. Kätilöt oli mukavia, asiallisia ja kannustavia sekä kuuntelivat ja ottivat mun toiveet tosissaan. Näissä tunnelmissa me lähdetään nyt kotiin opettelemaan uutta elämää :Heartred


Sent from my iPad using Vau Foorumi
 
Jaa-a, eipä siitä kauheasti ole kerrottavaa muuta kun että vauhdilla tuli neiti maailmaan näin ensikertalaiseksi. Lauantaina 31.5. aamulla tuntemus oli vähän samantapainen kuin menkkajomotukset. Touhusin aamun kaikennäköistä, tein ruokaa pakastimeenlaittoa varten ja leivoin pullaa. :) Mies oli edellisyön ollut mökkireissulla ja tuli aamulla kymmenen maissa kotiin. Normaaleja kotihommia touhuttiin lähes koko päivä, kunnes illalla noin kuuden kieppeillä aloin kuulostella sitä jomotusta että tämähän tulee muuten sykähdyksittäin. Aloin laittamaan kellonaikoja ylös ja väliä tuolloin oli jotain 15-20 min. Illan mittaan jomotus koveni ja supistukset tihenivät. Kymmenen maissa supisteli noin 12-15 min välein. Katselin vielä tuolloin aivan rauhassa sohvalla telkkaria ja laittelin päivällä paistelemiani pullia pakastimeen. Puolenyön tienoilla supistukset tulivat noin 10 min välein, mutta kipu ei ollut vielä kovinkaan kova. Yhden maissa soittelin synnärille että täällä on tällainen tilanne ja sanoivat että tulla kun tuntuu siltä että kipuun tarvitaan jotain ja kyselivät olenko kokeillut lämpöhaudetta tai suihkua. Kuulostelin tilannetta vielä parin supistuksen verran ja sanoin miehelle että nyt kannattaa ehkä tehdä eväät valmiiksi ja itse tarkistin vielä mitä kassiin on tullut pakattua. Patistin miehen hakemaan autoa ovelle ja muistikuva on autossa melkein synnärin pihassa että kello näytti sillon 1:42. Asutaan tosi lähellä synnäriä ja matka sinne kesti noin 10 min. Sisään synnärille tultiin 1:45 ja tuolloin supistuksia tuli noin 4-8 min välein. Kipu ei vieläkään mikään tajuton, sillä kävelin vielä kohtuu hyvävointisena seurantahuoneeseen. Seurannassa supistuksia tuli 4-5 min välein ja järkytyksekseni sain kuulla että ollaan 7 cm auki. En meinannu uskoa sitä. No siitä 2:15 saliin ja kivunlievityksenä ilokaasu ja kohdunkaulan puudutus 36 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen klo 4:36 virkeä neitokainen syntyi maailmaan. :Heartpink Yhdellä eppariviillolla selvittiin joten parsittu on, kun neiti tuli pää viistossa tarjonnassa. Toipuminen on ollut yllättävän nopeaa. Sairaalassa oltiin kaksi yötä ja nyt kotona vauva-arkea on harjoiteltu kahden yön verran.

Kokonaisuutena voin sanoa että koko hommasta jäi hyvä mieli. Minulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakko-odotuksia, vaan sen verran omaan kroppaani luottavaisena melkein urheilijana pystyin takaraivossani tietämään että kyllä tästä selvitään. Kipeetä se teki, mutta kätilöt osaavat kyllä hommansa ja heihin on vain luotettava ja kuunneltava ohjeita. Sen kaiken kruunaa se ihana rakkauspakkaus joka sieltä nostetaan rinnalle ja sen ihanampaa hetkeä ei toista tässä maailmassa ole. :Heartbigred
 
Luruli, aivan ihana synnytyskertomus :Heartred
Näitä on kiva lukea, kun tätä kertomusta lukiessa tuntui siltä, että kaikki meni vain nappiin tuossa synnytyksessä :)

Tuli mieleen, että niillä joilla on ollut mies mukana tai vaikka joku muu tukihenkilö, niin miten hän on siinä synnytyksessä ollut mukana ja kuinka reagoinut tapahtumiin.
En tiedä kiinnostaako muita, mutta itseäni kiinnostaa myös, kuinka synnytyksessä mukana ollut on pärjännyt :p
 
Muokattu viimeksi:
Ihana kertomus Luruli, juuri tuollainen synnytys kuulostaisi ihanteelliselta. :)

Mun mies kysyi, saako avustaa kätilöä synnytyksessä. Ei mulla ole mitään tietoa, että antavatko he isän osallistua, vaikka olisikin hoitoalan koulutusta. Sanoin vaan, että siitä vaan jos kätilö antaa ja mies pystyy elämään sen kanssa, että mahdollisesti pissaan ja kakkaan sen nenän edessä. :grin Mä en kyllä oo ihan varma pystynkö ite, mut ehkä se on pienin huolenaihe synnytyksessä... o_O
 
Kai ne haluaa, että isä on siellä tukihenkilönä eikä muuna. Toki sit napanuoraa pääsee leikkaamaan :)
 
Mies oli mukana niinkuin ekallakin kerralla. Itse en edes juurikaan ehtinyt tällä kertaa huomaamaan että mies oli mukana, johtunee siitä että tosiaan se synnytyssalissa olo ennen syntymää kesti sen 17 minuuttia. :rolleyes:

Viime kerralla mies istui vieressä sen mitä lie 12 h, haki juotavaa jne ja auttoi miten voi, eikä kuulemma tehnyt pahaa. Tällä kertaa omien sanojensa mukaan joutui menemään hetkeksi verhon taakse karkuun puuskuttamaan, kun sanoi että teki niin pahaa, kun näki että tuska tässä nopeassa luomusynnytyksessä oli sitä luokkaa, että näki että nyt sattuu ihan oikeasti, eikä voinut tietenkään auttaa mitenkään. :grin
 
Mun mies lähti esoikoisen synnytyksen aikana kans salista ja oli soittanu mun äidille kun sen teki niin pahaa kun muhun sattu ja se ei voinu mitenkään auttaa, avautumisvaiheessa siis, meil se touhu pääty lopulta hätäsektioon ja sinnehän ei päässy tietty mukaan
 
Meillä mies oli ekalla kerralla mukana, pääpuolella pitämäs kädestä ja oli vissiin aika avuton olo kun ei voinu muuten auttaa. Siinä vauvan syntymähetkellä häntä alko heikottaa kun näki, että mä melkein pyörryin kivusta. Sit kun vauvan pää oli ulkona ja vähä helpotti niin miehelle iski kova pääkipu. Varmaan jännitys laukes. Nyt oon sanonu, että jos alkaa heikottaa tms niin mun puolesta saa käydä ulkona ja tulla takas ku siltä tuntuu. Kätilö meinas mulle viimeks jo hermostua kun huolehdin vaan miehestä. Jotenki tullu tv:n kautta sellanen mielikuva, että ulkomailla ne isät otetaan enemmän mukaan kun täällä..

Sent from my GT-I9506 using Vau Foorumi mobile app
 
Kyllä meilläkin mies oli mukana, vaikka itse vähän epäröi miten selviää koko touhusta ja varmaan vähän pelkäsi että kestääkö taju, kun aina sairaalaan meneminen on tehnyt pahaa ja taju on kerran lähtenyt tk:ssa. Saliin mennessä näin naamasta että vähän kalpeaksi veti, mutta pienen istuskelun jälkeen virkistyi kummasti ja tarjoili juotavaa sekä stemppasi ponnistusvaiheessa kun urheilusuorituksessa konsanaan. Hän sai myös hyviä ohjeita pitää tyynyä ja nostaa samalla ponnistuksen aikana minun päätä. Jännitys taisi laueta sitten vilunväristyksillä kun valitteli kylmyyttä ja veti hupparia päälle. Mutta todellakin sanon että sitä isän roolia ei kannata vähätellä. On se todella tärkeä että se tuttu ihminen on siinä vierellä, vaikka se saattaakin joistakin tuntua turhalta katsoa kun toinen kärsii ja itse ei paljoa voi tehdä mitään, mutta se läsnäolo ja äidin kannustaminen on se isän rooli siinä tilanteessa.
 
Huikkailen tuolta toukokuisista! Mun mies on ollut molemmissa synnytyksissä hyvänä apuna hieromalla mun selkää ja antamalla juotavaa ja sallimalla mun roikkua sen kaulassa jne :) ponnistusvaiheessa ei toki voinut tehdä kuin kädestä pitämistä ja juoman tarjoamista, mut ainakin mun miehen piti aktiivisena ja mustakin tuntui että auttaa paljon! Kertokaa sille miehelle mitä haluatte hänen tekevän, mäkin karjuin että tänne nyt hierot ei ny siitä ku alempaa ja ties mitä muuta...


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Meillä myös isä oli ekassa synnytyksessä mukana ja todella toivon et pääsis nytkin mukaan! Vaikkei mitään konkreettista pystynyt tekemään auttaakseen niin ihan jo pelkkä läsnäolo ja lähellä pysyminen oli ihan mielettömän tärkeää ja musta tuntuu etten ois pystynyt siihen yksin! Ainut neuvo minkä annoin oli ettei mulle saa missään nimessä yrittää vakuuttaa et "kaikki on hyvin" tai "ei mitään hätää" :D


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Me käytiin ihan semmoisessa parivalmennuksessa jossa opeteltiin etsimään akupisteet ja käyttämään rebozoa yms. Minusta se oli hyvä kurssi :). Luulisin, että miehelläkin pätevämpi olo nyt, kun osaa jotain tehdä ja niitä on kokeiltukin niin tietää mistä tykkään.
 
Varsinaista tarinaa en tässä vaiheessa saa kirjailtua (täältä sairaalasängystä käsin), mutta meillä meni hommat aika tasan niin päinvastoin kuin olin toivonut ja ajatellut, mutta silti hyvin :)

Hoikaksi arvailtu poika tuli eilen yhteensä yli 35 tuntisen reissun päätteeksi melkein 4,4 kiloisena hujoppina. Taival oli pitkä, enkä ole koskaan huutanut yhtä paljoa, mutten silti sanoisi, että mikään meni pieleen.

Sattui ihan uskomattoman hyvä tuuri kätilöiden kanssa (joita ehti kaikkiaan olla ne neljä + päivystyksen väki...), ainoastaan kahden kanssa ei sävelet oikein soineet yhteen, ja kaksi viimeistä, joilla oli isoin merkitys, olivat taivaanlahjoja molemmat.

Nyt meillä ihmetellään mihin toi vonkale puetaan, ei ainakaan noihin kotiutumisvaatteiksi aikomiini...
 
Huimaa Kyfi! Suuremmoisesti onnea pienestä isosta pojasta!:Heartblue
 
Jee, ihanaa kuulla, että kaikki meni loppujen lopuksi hyvin! :happy093

Paljon onnea pojusta, Kyfi! :Heartred
 
Takaisin
Top