Kolmen tunnin yöunien jälkeen ei kovin runolliseksi jaksa ryhtyä (jep, vauvalla mahavaivoja...) mutta josko saisin synnytyskertomuksen rustattua. Tai eipä siinä paljon kerrottavaa ole, kun oli niin lyhyt.
Torstaina puuhailin ihan normaalisti kaikkea ilman mitään ennakko-oloja, ostelin seuraavalle päivälle istutuksia laitettavaksi pihaan, kävin tytön kanssa puistossa, leikittiin ulkona vaikka kuinka pitkään, kävin naapurissa ja kommentoin vielä kahdeksan aikaan illalla, että tuskin tämä täältä pariin viikkoon syntyy.
Kahdeksan aikaan menin sisälle katsomaan Suomen lätkäpeliä ja sanoin miehellekin, että tosi outo voimakas kipu tuli kylkeen. Se meni ohi, enkä kyllä odottanut sen ennakoivan synnytystä, mitä lie kipua. Pelin viime minuuteilla tajusin, että nyt jotain lorahti kyllä housuun kunnolla. Olin suihkun jäljiltä pyyhe päällä niin tungin sitä vaan takapuolen alle, kun en millään malttanut lähteä katsomaan mitä tapahtui ennen pelin loppua. Sanoin miehellekin, että saattoi mennä lapsivedet, mutta en voi mennä katsomaan ennen kuin peli on ohi.
Käynti vessassa paljasti että vedethän ne, ja sitten niitä lorisikin jonkin aikaa ihan kunnolla.
Soitin synnärille, jossa sanottiin, että kymmenen aikaan aamulla sairaalaan (vajaa 12 h vesien menosta) ja jos sitä ennen alkaa juimia, niin panadolia naamaan. Soitettiin kuitenkin anoppi meille varuiksi, koska itsellä oli tunne että se on pian menoa. Erittäin epäsäännölliset mutta heti tosi kivuliaat supparit alkoi puolen tunnin sisään. Väli oli alkuun pitkä, mutta sanoin miehellekin että nämä tuntuu nyt siltä, että yöllä synnytetään. Kahdeltatoista menin nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Suppareita alkoi tulla ja ne oli järjettömän kivuliaita. Ei esikoisesta ollut vastaavia. (Tai ehkä sitten oli joskus sitten epiduraalin laiton jälkeen 7 cm auki ollessa, mutten enää tuntenut niitä...)
2.30 yöllä tajusin että suppareita oli tullut max. 5 min välein noin 50 min, ja ne oli niin järjettömiä että sanoin miehelle etten kestä enää ilman lääkkeitä ja lähdetään sairaalaan. Vähän tarkemmin kun tajusin seurata, niin huomasin että niitä tuli 1-5 minuutin välein. Kävelin ympäri kämppää hitaasti koska se auttoi kestämään kipua. Mies soitti synnärille, ja sieltä tuli se perusteksti että "no voi näyttääkö ne nyt kipeältä, kannattaa olla kotona jos voi, no kai tänne voi tulla jos ei kestä...". Puhelua kuunnellessani mietin että meniskö vielä lämpimään suihkuun kotona, mutta onneksi en mennyt, olis saattanut muksu syntyä suihkuun.
Automatkan taisin lähinnä kiroilla, oli ihan tuskaa istua autossa kun suppareita tuli koko ajan. Sairaalaan päästiin ehkä klo 3.10. Kätilö tuli ottamaan vastaan käyrille, jotta saadaan hetki käyrää ja verikokeet otettua. Tuskailin ihan koko ajan etten pysty olemaan paikallani, mutta kätilö taisi olla sitä mieltä että kyllä "tässä vaiheessa " pitää pystyä. Paljastui että olen 5-6 cm auki ja lähdettiinkin saliin. Matkalla vastaanottohuoneesta saliin (liekö tuo matka 50 metriä) ja siinä hetkessä kun kätilö laittoi vielä kanyylin käteen varmuuden varalta, todettiin että olin avautunut 10 cm. Kipu olikin aivan järjetön ja taisin lähinnä huutaa ja anella lääkkeitä.
Vastauksena sain, ettei tässä ehditä mitään lääkkeitä antaa tai ei ne ainakaan ehdi vaikuttaa. Ponnistamaan sain alkaa heti kun pääsin sängylle. Tosin en itse uskonut sitä alkuun, ja ihmettelin vaan että ei kai tässä vielä ponnisteta.
Pojan pää syntyi kahdella vai kolmella työnnöllä, napanuora oli pari kertaa kaulan ympärillä ja poika sininen, joten vähän jouduin tuskissani himmaamaan. Napanuora saatiin pois kaulan ympäriltä ja kaikki ok, poika syntyi klo 3.47.
Käytännössä siis sairaalaan klo 3.10, synnytyssaliin ehdittiin 3.30 ja poika syntynyt 3.47.
Mitä synnytyksestä jäi mieleen? Kipu oli ihan järjetön, huusin ponnistusajan niin että varmaan koko sairaala heräsi, supparit oli paljon voimakkaampia kuin esikoisesta (no, oli ne tehokkaampiakin, esikoisesta avautuminen kesti piiiiitkään...), ponnistaminen oli tällä kertaa helpompaa ja vaikka tuska oli ihan mieletön niin jälkikäteen ajateltuna synnytys oli varsin positiivinen kokemus, ei jäänyt minkäänlaisia traumoja.
Ja tiedänpähän nyt pystyväni synnyttämään 3632 g jötkäleen ihan luomuna, vaikken ole ikinä luomusynnytyksestä haaveillutkaan (päinvastoin olen ollut kaikki lääkkeet heti mulle nyt -tyyppiä).